Kesään liityy paljon tarinoita, joissa tyttö tapaa pojan tai poika tapaa tytön. Ne ovat kauniita satuja, mutta mitä kesän jälkeen tapahtuu?
Ihan niinkuin kesäkin suhteet ovat katoavaisia...
Toisaalta olisi mukava olla sadun toisena osapuolena (Joo, siis poikana:D), mutta en tiedä, tahtoisinko mennä syksyyn. En tiedä, uskaltaisinko antaa ajan kulua. Ihmiset ovat laumasieluja, tahtovat ripustautua toisiinsa.Minä en haluaisi olla niinkuin muut.
Pelottavaa kun joutuu taipumaan vain korkeamman edessä ja on myönnettävä ettei voi taistella vastaan.Ettei voi olla yksin.On pakko olla joku jossain.Joskus uskoin, että jossain on ihminen, joka ajattelee asiat näin, kirjoittaa ne näin ja iltaisin hän katselee kanssani samaa tähteä, joka ensimmäisenä uskaltaa syttyä taivaalle.PÖH!Olempa minä ollut tyhmä.Ei kukaan voi tuntea toisen olemassaoloa, vaikka ei edes tiedä toisesta mitään.Vai voiko?