IRC-Galleria

Perjantaina 13. joulukuuta Suomen eduskunnan käsittelyyn tulee kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tahdon 2013 -kampanjassa kerättiin kaiken kaikkiaan hieman yli 167 000 kannattajaa lakiehdotukselle, joka toteutuessaan takaisi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pareille yhteneväiset juridiset oikeudet verrattuna heteropareihin. Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma on ehtinyt hehkuttamaan, että kansalaisaloitteen avoimesta käsittelystä voi tulla "yksi eduskunnan historian suuria keskusteluja".

Toivon tätä kirjoittaessani olevani väärässä, mutta pelkään joka tapauksessa pahoin perjantai kolmannentoista olevan huonon onnen päivä myös kansalaisaloitteelle. Vaikka vielä vuoden 2011 eduskuntavaalien alla nykyisistä kansanedustajista 60 prosenttia ilmoitti kannattavansa homopareille tasa-arvoisia oikeuksia, kansanedustajien keskuudessa järjestetyn lakialoitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista allekirjoitti vain 76 kansanedustajaa eli 38 prosenttia. Erityisesti pääministeripuolue kokoomuksen edustajista yllättävän moni jätti allekirjoittamatta aloitteen, vaikka puolue pyrki profiloitumaan vaalien alla välittäväksi sateenkaari-ihmisten puolueeksi. Samoin valitettavan moni keskustan ja SDP:n kansanedustaja jätti vaaleissa kertomistaan mielipiteistä huolimatta aloitteen allekirjoittamatta. Oliko homppelimyönteiset kommentit vain keino kalastella ääniä vai saiko pääsy eduskuntaan aikaan joissakin edustajissa varovaisuutta?

Joka tapauksessa, kariutunut kansanedustajien lakialoite ei lupaa hyvää perjantaiselle lakiehdotuskäsittelylle. Asiaa ei paranna se, että perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on päättänyt tehdä äänestyksestä puoluekurillisen – yleensä arvokeskustelussa kansanedustajat saavat äänestää omatuntonsa mukaan, mutta perussuomalaiselle kansanedustajalle voi tulla puolueensa johdon suunnalta sanktioita positiivisesta äänestä homoavioliitoille. Vaikka Soini hokee "kansan kyllä tietävän", tässä tapauksessa hänen oma uskonnollinen näkemyksensä näyttää ohittavan sen tosiasian, että enemmistö kansasta puoltaa tasa-arvoista avioliittolakia – jopa perussuomalaisten keskuudesta löytyy hieman enemmän lain kannattajia kuin sitä vastustavia. Soinin ja hänen opetuslastensa lisäksi ainakin kaikki kristillisdemokraatit tulevat äänestämään lakialoitetta vastaan.

Ensimmäinen kansalaisaloite, Turkistarhaton Suomi, hylättiin eduskunnan käsittelyssä kesäkuussa murskaäänin 146-36. Monet lain puolustajat olivat pettyneitä, mutta täytyy huomata, että enemmistö kansasta hyväksyy turkistarhauksen, joskin varauksin. Mikäli eduskunta päätyy hylkäämään myös toisen kansalaisaloitteesta alkunsa saaneen lakiehdotuksen (tasa-arvoinen avioliittolaki), ollaan kuitenkin jo eri ongelmien edessä: mitä järkeä ylläpitää kansalaisaloitejärjestelmää, jos eduskunta päätyy hylkäämään kansan enemmistön kannattamia aloitteita?

Tasa-arvoisen avioliittolain tavoin ongelmalliseksi voi nousta vaaditut 50 000 kannattajaa saanut lakialoite pakkoruotsin muuttamisesta vapaaehtoiseksi: monet kansalaiset ovat toivoneet sitä pitkään, mutta miten myös suomenruotsalaisilta ääniä havittelevat kansanedustajat päätyvät lopulta äänestämään, kun ehdotus tulee käsittelyyn?

Kun kansalaisaloitteen tekeminen tuli mahdolliseksi, toiveena oli innostaa suomalaisia uusin keinoin kohti suoraa demokratiaa ja kannustaa yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen. Mikäli eduskunta päätyy hylkäämään jokaisen merkittävästi keskustelua herättäneen aloitteen, se sortuu suoran demokratian ja kansalaisaloitejärjestelmän vähättelemiseen. Jos näin tulee käymään, kansalaisaloitteiden suosio todennäköisesti vähenee, niiden poliittinen merkittävyys pienenee ja tavoite kansalaisten aktivoimiseksi jää saavuttamatta. Siksi näenkin ratkaisuksi sen, että kansalaisaloitteen saadessa tarpeeksi paljon kannattajia se siirtyy kansanäänestykseen. Muun muassa Sveitsissä kansalaisaloitejärjestelmä on juuri tällainen: tarpeeksi monen kannattajan jälkeen maan parlamentti tarkastaa aloitteen ja vie sen kansanäänestykseen. Parlamentti voi hylätä aloitteen vain painavista syistä. Vaikka harva aloite on lopulta johtanut lakiin tai lainmuutokseen, järjestelmä on havaittu hyväksi keinoksi nostaa esiin yhteiskunnan epäkohtia, jotka muuten jäisivät huomaamatta. Sen on arveltu vähentävän välimatkaa Sveitsin kansalaisten ja hallituksen välillä.

Kansanäänestykselle on olemassa monia hyviä puolia: kansalaisten ei poliitikkojen tavoin tarvitse olla toisia mielisteleviä vaalisalaisuuden ansiosta. Suomalaiset ovat yleisesti ottaen olleet läpi historian mielipiteissään sopivan rauhallisia, eikä poliittisilla äärisuuntauksilla ole maassamme liikaa vaikutusmahdollisuuksia. Ainoaksi ongelmaksi kansanäänestykselle voisi nousta alhainen äänestysprosentti: jos esimerkiksi aniharva vaivautuu äänestämään energiatodistuslain muutoksista (50 000 kannattajaa saanut kansalaisaloite), kansanäänestys on kyseenalainen. Tästä syystä kansanäänestyksille olisi asetettava jonkinlainen vähimmäisraja eli kuinka monta prosenttia äänioikeutettuja tarvitaan, jotta kansanäänestyksen painoarvon voidaan katsoa olevan tarpeeksi merkittävä. Kieltolaista äänestettäessä äänestysaktiivisuus oli noin 44%, EU-jäsenyyden tapauksessa 74%. Ehkäpä jo 40 prosentin äänestysaktiivisuus olisi siis tarpeeksi?

Toivon joka tapauksessa lakiehdotuksen menevän läpi perjantaina. Mikäli se ei mene, suoran demokratian ja kansan rivien väheksymistä ei kannata jatkaa: joko järjestelmä menettää ajan myöten arvonsa tai sitten kansalaisaloite voisi johtaa suoran demokratian huipentumaan: kansanäänestykseen, kansan todelliseen valtaan.

---

Lue myös vanhempi teksti IRC-Gallerian blogin ajoilta:
ErQ
Lähteitä:
http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/keskustan-kannattajat-nihkeimpia-tasa-arvoiselle-avioliittolaille/642341/
http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/politiikka-ja-talous/kansan-enemmist%C3%B6-hyv%C3%A4ksyy-turkistarhauksen-varauksin-1.27947

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/12/kansalaisaloitteesta-kansanaanestykseen.html

Epäonnistumaan tuomittu
Virheet suunnitellut
Pahan kakun resepti joka solussain
Kaikkiko ennaltasovittu
Oonko uskotellut
Turhaan et luontoni ois hallittavissain

Tuomio julma langetettu
Se on perisynti
Kirous, luuserin veri virtaa suonissain
Tietoni todeks vakuutettu
Hittibiisihymni
Laulu joka kertoo kaiken kohtalostain

Vastaus kaikkeen onpi DNA
Paljon se ottaa vähän antaa
Mut loi ja mut tuhoo DNA
Paljon se ottaa vähän antaa
Kolme kirjainta mut kiroaa

Päiväni kaikki valmiiks luotu
Käsikirjoitettu
Kohtaus joka ainoo murhenäytelmässäin
Ei tasa-arvoo mulle suotu
Etuoikeutettu
Aina, kun pidän pahuutta hyppysissäin

Ikiajoiks yhteen kahlittu
Minä ja mun geenit
Pari ja silti yhtä ain syntymästäin
Vankila liian hyvin vahdittu
Monet murheenkryynit
Velloo pitkin mua ja tulee sisimmästäin

Totuus kaikkeen on mun DNA
Paljon se ottaa vähän antaa
Mut loi ja mut tuhoo DNA
Paljon se ottaa vähän antaa
Kolme kirjainta mut kiroaa

Oon vaitonainen panttivanki
Tikittävä pommi
Joka mussa ajastaa räjähtämistäin
Lumoava on lumihanki
Onhan se kai onni
Kun siihen siirryn lopulta lämpimästäin

Totuus kaikkeen on mun DNA
Paljon se ottaa vähän antaa
Mut loi ja mut tuhoo DNA
Paljon se ottaa vähän antaa
Kolme kirjainta mut kiroaa

---

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/12/kolme-kirjainta.html

Kaikilla on päivänsä. Naistenpäivä on 8. maaliskuuta, miestenpäivää vietetään 19. marraskuuta. Rasismn vastainen päivä on 21. maaliskuuta, homo- ja transfobiaa vastaan ollaan 17. toukokuuta. Vammaisten päivä on 3.12., lasten 20. marraskuuta. Ketään ei unohdeta, ketään ei syrjitä. Ai niin, paitsi yhtä ryhmää: puhun tietysti kaljuista ja kaljuuntuvista.

Länsimaisessa kulttuurissa ihannoidaan tuuheita hiuksia, ja kaljuus nähdään epäesteettisenä, jopa rumana. Myönnän, ei se miellyttävältä näytä niin toisilla kuin omassa kuontalossakaan. Monesti kalju liitetään moniin negatiivisiin asioihin, kuten rikollisuuteen, rasismiin, sairauksiin, epäterveellisiin elämäntapoihin ja välinpitämättömyyteen omasta ulkonäöstä. Pahimmassa tapauksessa asian takia voi joutua syrjityksi. Eräs mieleenpainuneimmista kaljuihin liitettävistä ennakkoluuloista on tapaus, jossa varhain kaljuuntunut nuori mies kertoi maahanmuuttajataustaisten nuorten pahoinpidelleen hänet porukalla: hiustyylinsä (tai sen puutteen) vuoksi häntä oli luultu skinheadiksi!

On totta, että myös sairauksilla ja elintavoilla on vaikutusta, mutta suurimmaksi osaksi kaljuuntuminen johtuu perinnöllisistä tekijöistä: todennäköisyys on noin neljä seitsemästä, että miehellä on kaljuuntumisen geeni.

Kalju ihminen on usein unohdettu ihminen: kaljun oikeuksista tai tasa-arvosta ei puhuta, koska ei tulla edes ajatelleeksi, että sellaiselle olisi tarvetta. Näin kuitenkin on: tutkitusti kalju mies tienaa reilusti vähemmän mitä mies, jolla tukka on pysynyt päässä. Arviot nousevat jopa 20 prosentin suuruiseen tuloeroon, kaljupäisellä ja hiuksensa säilyttäneellä miehellä on siis yhtä reippaasti tuloeroa kuin naisten ja miesten välillä. Niin sanottuun "naisten euroon" on löydetty joitakin selityksiä: naiset työskentelevät pienipalkkaisemmilla aloilla miehiä useammin (kunnalliset virat ja hoitoala), perhe voi rauhoittaa riskinottoa työelämässä ja vähentää mahdollisuuksia edetä uralla, mieslääkärit päivystävät naislääkäreitä hanakammin, äitiysloma tuo taukoa työelämään... Varsinaista sukupuolisyrjintää palkoissa on arveltu olevan vain 4-5 prosenttia, mikä ei sekään ole mitenkään väheksyttävä asia. Mutta miten kaljun miehen ja hiuspäisen miehen välinen palkkakuilu selitetään?

Kalju menestyy huonommin myös politiikassa: Yhdysvaltain senaattoreista alle 20% on kaljuja/kaljuuntuvia, vaikka tilastollisesti väestöstä 45 vuotta täyttäneistä miehistä puolet (50%) ovat kaljuja tai kaljuuntuvia. Myös suomalaisessa poliitikassa ei nähdä kaljupäitä läheskään yhtä paljon kuin heitä on suhteellisesti olemassa – mielenkiintoisena poikkeuksena tosin Kekkonen, jonka tavaramerkiksi hiukseton pää ehti muodostua. Myös maailman rikkaimpien ihmisten keskuudessa tukan omaavat muodostavat normaalista väestöllisestä jakaumasta poikkeavan enemmistön. Voisi kai sanoa, että kiiltävä kalju vie loiston pois ihmisen persoonasta.

Oma kaljuni ei ehkä ole mistään näyttävimmästä päästä, mutta ohimoiltani hiusraja on silminnähden lähtenyt juoksemaan karkuun. Kuulun niihin harvoihin "onnekkaisiin", joilla hiustenlähtö alkoi jo puberteetti-iän jälkeen, 13-vuotiaana. Mikäli (tai ennemminkin kun) tulen sukuuni, hiusraja tulee olemaan takaraivon tietämillä jo 25-vuotiaana. Viimeisen parin vuoden aikana tahti on lisääntynyt: siinä missä parturi leikkasi paksua pehkoani vielä 2010 ja 2011 naisten hinnaston mukaan, nyt joudun tyytymään tavalliseen miesten hintaan. Joskus olen kuullut väitteitä, joiden mukaan kaljuuntumiseni johtuisi hiusharrastuksestani ja värjäämisestä, mutta todettakoon, että aloitin erikoisemmat hiuskokeilut huomattuani ensimmäiset hiusten ohenemisen merkit. Sitä ennen hiukset olivat olleet minulle vain turhaa, päästä kasvavaa massaa. Niinhän sitä sanotaan, että jonkin asian arvon tajuaa vasta sen menettäessään. Onneksi vielä takaraivossa, niskassa ja päälaella on hiusta.



Herättyäni etsimään tietoa voin ilokseni kertoa, että kaljuilla on sittenkin olemassa jonkinlainen oma päivänsä: 14. lokakuuta. Toistaiseksi päivän asema ei kuitenkaan ole millään tavoin virallinen, mutta suuri ja vääryyttä osakseen saanut ryhmä ansaitsisi sen. Kaljut miehet, on aika nousta baarikadeille, heittää kiiltävää takaraivoa peittävä tupee tai pipo pois, heilauttaa comb over tieltä, antaa karkaavan hiusrajan näkyä ja huutaa: "olen kalju, olen yhtä hyvä ja olen samanarvoinen kuin kaikki muutkin!"

---

Ps. Kaljuuntuminen ei toki ole vain miesten ongelma: myös monet naiset joutuvat kärsimään hiuslähdöstä vaihdevuosien jälkeen. Naisille tosin kaljuuntuminen ei ehdi työuran loppupuolella aiheuttaa ainakaan niin suurta haittaa, mitä se voi aiheuttaa nuoremmalle, kaljuuntuvalle miehelle. Onneksi paljas pää on nykyisin kohonnut välillä jopa trendikkääksi sekä naisilla että miehillä!

Tutustu toki myös näihin artikkeleihin:
http://www.businessinsider.com/the-ugly-tax-2011-8
http://usatoday30.usatoday.com/money/companies/management/2008-03-13-bald-ceos_n.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Hair_loss
http://www.daysoftheyear.com/days/bald-and-free-day/

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/12/kalju-vailla-tasa-arvoa.html

Heli lakaisi kellastuneita vaahteranlehtiä katse tieltä kääntyvään autoon nauliintuneena. Hän oli kuulevinaan kuljettajan vierestä ulkomaalaiselta kuulostavan ihQutusbiisin sävelen.

Marraskuun ihQuin artisti on suomalaisen popmusiikin ehdoton kuningatar Jenni Vartiainen kappaleellaan Minä sinua vaan. Mariskan sanoittamassa huikean hienossa kappaleessa vältetään toistamasta sanaa rakkaus, jottei se ylikuluisi. Äänimaailma on yksinkertaisuudessaan komeaa kuunneltavaa, ja Mariska näyttää jälleen kerran yltävänsä sanoituksillaan Juice Leskisen omaiseen runollisuuteen.



Kokonaisuudessaankin Jenni Vartiaisen uusi levy Terra on lyriikoiltaan ja soundimaailmaaltaan upeaa kuunneltavaa. Ehkä loppujen lopuksi levyn heikoimmaksi lenkiksi paljastuukin avaussinkku Junat ja naiset, joka lienee jo kulutettu puhki Suomen radioissa. Mitään yllättävää levy ei tarjoa, mutta kymmenen hyvää biisiä on sekin jo saavutus.

Jenni Vartiaista on kuultu ihQutuksessa aiemminkin: kappale Nettiin oli kesäkuun 2010 ihQutus.

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/11/marraskuun-ihqutusbiisi.html

Lady Gaga julkaisi pari viikkoa sitten sitten tuoreimman albuminsa, jonka hän nimesi Artpopiksi. Artpop itsessään on Lady Geelle ominaiseen tapaan sillisalaattimainen, teknisesti ihan hyvä tanssilevy, johon on mahtunut mukaan myös hip hopia ja rock-vivahteita. Sanoitukset ovat monilta osin jopa laulajattaren aiempiakin levyjä yksinkertaisempia, mutta kokonaisuudessaan levyn kuunneltuani voin todeta sen olevan ihan mukava kuuntelukokemus. Ei mitään uutta, ei mitään erityisen yllättävää, mutta kuuntelukelpoista.

Artpop on saanut osakseen ristiriitaisia arvioita, mutta se on ollut kaupallinen menestys. 60 miljoonaa tykkäystä Facebook-sivulleen saaneen Lady Gagan olisikin ehkä aiheellisempaa antaa albumilleen nimi Masspop. Itse asiassa tavalliselle tanssilevylle annettu nimi "Taidepop" jossain määrin ärsyttää minua, sillä taidepop on myös oikeasti olemassa musiikinlaji.

Todennäköisesti nimi on tarkoitettu pönkittämään Lady Gagan imagoa taiteilijana: jo uransa alkuaikoina G teki nopeasti selväksi olevansa kevyestä musiikistaan huolimatta vakavasti otettava taiteilija. Toki hän onkin, mutta Lady Gagan taiteellisesta annista parhainta on kuitenkin ollut nainen itse: hänen hiuksensa, meikkinsä, asunsa, videonsa ja esiintymisensä. Samoin Artpop tuntuu kai olevan jonkinasteinen esiintymisistä ja videoista koostuva taidekokonaisuus, josta musiikki on vain pieni osa. Taidepoppia sanan varsinaisessa merkityksessä se ei kuitenkaan ole.


Jos Lady Gagan musiikilleen antama nimi Artpop ei olekaan täysin todenmukainen, sitä ei ole kaikki muukaan popmusiikissa nähtävä ja kuultava. Hyvin paljon Lady Gagaa muistuttava esimerkki löytyy Suomesta. Tuoreeltaan näyttävän paluun musiikin pariin tehnyt Jenni Vartiainen kuvaili uutta Terra-levyään mystiikasta, šamanismista ja primitivismistä inspiroituneeksi. Aidot šamaanivaikutteet jäävät pois, mutta pinnistelemällä kuulija voi erottaa levyn tummanpuhuvista melodioista ja sanoituksista mystisyyttä. Todellisuudessa Vartiaisen tuoreimman levyn markkinoidun mystisyyden alta paljastuu kuitenkin laskelmoivaa poppia ja housemusiikkia. Albumin alussa määritetään levyn suunta, sitten tulee kevyempää soitettavaa ja lopulta kokonaisuus huipentuu tummiin, syvällisempiin kappaleisiin.

Toki Terra on Artpopin tavoin hyvä levy. Itse asiassa Terra on loistava albumi: äänenlaatu on täydellistä, Mariska on taas kerran osoittanut olevansa nerokas sanoittaja, Teemu Brunila ja Jukka Immonen ovat onnistuneet luomaan upean ja säkenöivän kauniin kuuloisen äänimaailman. Mystiikan ja šamanismin (saati kansanperinteen) kanssa levyllä ei kuitenkaan ole tekemistä.

Musiikkimaailmassa on yleistä, että popille annetaan todellisuutta syvempiä merkityksiä. Se on markkinointikikka, joka toimii. Mystiikka-Jenni ja Pop-Jenni ovat tehokas yhdistelmä. Valitettavasti tällainen toiminta voi viedä huomiota niiltä, jotka oikeasti tekevät taidepoppia tai yhdistävät šamanismielementtejä musiikkiinsa. Kuitenkin, monesti popmaailmassa imago on todellisuutta tärkeämpää: se on sitä, mitä artistista halutaan viestiä, sitä, millä artistia ja hänen tuotettaan myydään.

---

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1380598325925
blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/11/popmusiikissa-imago-on-todellisuutta.html

Olen ottanut elämässäni tavoitteeksi kokeilla mahdollisimman laajasti erilaisia harrasteita ja aktiviteetteja. Aloitin kokeiluni 2009 monilla perusasioilla, jotka olivat vain jääneet aiemmin kokeilematta, kuten keilauksella ja biljardin pelaamisella, mutta hiljalleen olen kokeillut myös kaikenlaista erikoisempaa, kuten ratsastusta, ampumista ja spiritismiä. Kesän 2013 eräisiin uusiin (ja ehdottomasti hauskimpiin!) kokemuksiini kuului dyykkauksen kokeileminen.

Dyykkaus tarkoittaa roska-astioista tapahtuvaa mahdollisien hyödyllisten tavaroiden etsintää. Sana tulee todennäköisesti ruotsin kielen verbistä sukeltaa (dyka). Dyykkaus on toimintana laillisen ja laittoman rajamailla – kaupat suhtautuvat siihen negatiivisesti dyykkauksen takia menetettyjen asiakkaiden takia (jos dyykkari kaivaa tarvitsemansa tuotteen roskiksesta, hänen ei tarvitse ostaa sitä kaupasta) ja siksi monet kaupat ovat pyrkineet hankaloittamaan dyykkausta erilaisin fyysisin estein ja tulkitsemalla roska-astiat ja niiden sisällön omaisuudekseen. Roska-astiasta jonkin asian ottaminen on kuitenkin Suomen lakien mukaan täysin sallittua. Roska-astian ympäristön sotkeminen ja mahdollisten asetettuja esteiden muokkaaminen (kuten roskiksen luo pääsyn estävän portin särkeminen) ovat kuitenkin laitonta toimintaa.

Suuntasimme yhdessä ystäväni Emmin kanssa eräiden aamuisten grillijuhlien jälkeen hetken mielijohteesta dyykkaamaan ympäri Pohjois-Savoa. Mukaan liittyi myös Hanna ja Iisalmessa kyytiin kapusi vielä Miia.



Suuntasimme aluksi Lapinlahdelle, jossa dyykkausmahdollisuudet eivät olleet valitettavasti kovinkaan kummoiset: vain paikallisen tavaratalon yhteydessä oleva roskis oli kaiken kansan tongittavissa. Vedimme Hannan ja Emmin kanssa kumihanskat käteen ja aloimme penkoa. Mitään erityisen mielenkiintoista ei kuitenkaan löytynyt, roskalaatikko oli täynnä pääasiassa vaatehenkareita ja käytettyjä puutarhakasvien muoviastioita. Itse nappasin mukaan noin kymmenisen kappaleita henkareita.

Matka jatkui Lapinlahdelta Iisalmeen, jossa dyykkausmahdollisuudet vaihtelivat merkittävästi kaupasta riippuen. Ehkä paras paikka oli paikallisen marketin luona ollut romuastia, jossa oli kaikenlaista tavaraa lähtien paistinpannuista muoviastioihin, kuvakehyksiin ja puutarhatilpehööriin.

Ja romuahan riitti! Tonkiminen oli oikeastaan hauskaa upeana kesäiltapäivänä, vaikka dyykkaamiseen perinteisesti liitettävä hämäryys jäi kokematta. Useimmat dyykkaajat käyvät roskiksella nimittäin yöaikaan välttyäkseen näkemiseltä. Vastapainoksi on onneksi niitä idiootteja, jotka käyvät päiväsaikaan ja kirjoittavat aiheesta vielä blogiinsa useiden kuvien kera. Kesäkuussa yöt ovat tosin Savossa muutenkin sen verran valoisia, että reissu oli aivan sama tehdä päiväsaikaan.

Omiin löytöihini lukeutui muun muassa saunakauha, jonka keksin viedä mummolaani Rautavaaralle. Kesää Rautavaaralla viettämässä ollut serkkuni oli vienyt kauhan salamyhkäisesti saunaan entisen muovikauhan tilalle. Mummoni oli tiettävästi ihmetellyt myöhemmin, mistä moinen saunakauha oli saunaan ilmestynyt, ja serkkuni oli todennut Erkin tuoneen sen.
"Mistä se sellaisen on mennyt hankkimaan?"
"Dyykkauksesta!"
Vastaus oli nähtävästi riittänyt, sillä lisäkysymyksiä kauhan alkuperästä ei enää tullut. Todennäköisesti kauha ei olisi kelvannut, jos arvoisa isoäitini olisi tiennyt tarkemmin käsitteestä dyykkaus ja kauhan alkuperästä.


Samaisesta romuastiasta tehtiin muitakin löytöjä. Miia ja Hanna löysivät kaiken roskan seasta esimerkiksi valokuvien kehyksiä ja arkasteluun/sisustukseen sopivia juttuja.



Paras ja ehdottomasti herkullisin löytö tehtiin viimeisenä. Paikallinen kahvila oli heittänyt työpäivän päätteeksi kaikki leivonnaiset menemään, eiväthän herkut olisi enää kovin kummoisilta maistuneet seuraavana maanantaina viikonlopun jäljiltä. Siististi muovipusseihin pakatut herkut olivat suojattu muilta roskilta hyvin, ja myöhemmin Miian kämpillä myös maistoimme niitä. Todennäköisesti löytämämme sämpylät oli leivottu aiemmin aamulla, sillä niissä ei ollut minkäänlaisia merkkejä pilaantumisesta. Makukokemus oli oikein hyvä, joskin sämpylät olivat hieman kuivuneita.



Kokonaisuudessaan dyykkaus oli kokemuksena ehdottoman hauska. Se pisti pohtimaan, kuinka paljon yhteiskunnassamme heitetään täysin toimivaa, käyttökelpoista tavaraa hukkaan. On valitettavaa, että niin monet kaupat tekevät kaikkensa, ettei roskiin heitetyt tuotteet päätyisi dyykkaajien käsiin, vaan ihmiset tulisivat ennemmin kuluttamaan rahansa kauppaan. Toisaalta, markkinatalouden kannalta asia on ymmärrettävää, eihän yritys ole olemassa hyväntekeväisyyttä varten.

Kahdesta kiertämästämme paikkakunnasta Iisalmi paljastui varsin dyykkaajaystävälliseksi kaupungiksi: hyvin harvojen kauppojen roska-astioille pääsyä oli hankaloitettu, ja monista paikoin kaikkea kivaa myös löysi. Lapinlahdella ongelmaksi nousi, ettei mitään dyykattavaa hirveästi ollut. Pohjois-Savon muista paikoista olen kuullut, että etenkin Kuopiossa dyykkaus on lähes kaikissa paikoissa mahdotonta kauppojen asettamien esteiden takia. Lisäksi Kuopion kokoisessa kaupungissa dyykkaajien määrä on suurempi, joten käytännössä kaikki parhaat roskisten aarteet viedään miltei heti astioihin päätyessään. Toki Kuopiossakin osataan, esimerkiksi tiedän erään henkilön kaivaneen itselleen uuden imurin elektroniikkaliikkeen jätteiden seasta.

Dyykkaus saattaa herättää ennakkoluuloja ja jopa ällötyksen tunteita, mutta suosittelen jokaista ainakin joskus kokeilemaan. Hyvällä porukalla roskiksiin onnistuu upottamaan monta tuntia. Dyykkaus on eettinen, ympäristötietoinen ja rahaa säästävä harrastus, jota aion ehdottomasti kokeilla joskus uudestaan.

---

Enemmän kuvia blogissani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/11/dyykkaamassa.html

Parisen viikkoa sitten Savossa ja myös valtakunnallisesti kohistiin Pohjois-Savon poliisilaitoksen toiminnasta, kun kesäajasta talviaikaan siirryttäessä (26.-27. lokakuuta) poliisi määräsi ravintolat sulkemaan ovensa tuntia aikaisemmin. Valviran ohjeistuksen mukaan jatkoaikaluvan saaneet ravintolat voivat sulkea ovensa kello neljältä talviajan mukaisesti sinä yönä, jolloin siirrytään kesäajasta talviaikaan – tällöin saadaan yksi ylimääräinen anniskelutunti korvaamaan tuntia, joka on menetetty siirryttäessä aiemmin keväällä kesäaikaan. Täten siis Pohjois-Savon poliisilaitoksen yleisjohtajana toiminut komisario Jyrki Haapala toimi vastoin Valviran virallista ohjetta. Myöhemmin on osoittautunut vielä, että Haapala oli tiettävästi tietoinen tästä ohjeesta, vaikka mies aluksi muuta väittikin.

Osa nettikeskustelijoista ovat kummastelleet (vähätelleet) asiaa toteamalla, että miksi teinit jaksavat valittaa yhdestä menetetystä ryyppäystunnista. Samoin Haapala itse väheksyi epäillen, olisivatko ravintolat edes ylimääräistä tuntia tarvinneet.

Ehkä lähtökohtaisesti kohu ja siitä syntynyt keskustelu kuulostaa vain lapselliselta kostonhalulta ("me ei saatu ryypätä ylimääräistä tuntia niin sinähän koppalakki saat siitä nyt maksaa"), mutta koko keissiin liittyy myös jotain syvempää ja huolestuttavampaa. Enkä puhu nyt ravintoloitsijoiden kommenteista, joiden mukaan menetetyllä lisätunnilla on merkittävä vaikutus talouteen, vaan ihan vain siitä, että viranomainen on käyttänyt valtaansa röyhkeästi väärin oman mielipiteensä johdattelemana.

Jo muutama vuosi aikaisemmin samainen komisario yritti saada suljettua Kuopion baarit aikaisemmin talviaikaan siirryttäessä. Tällöin yrittäjä Harri Kauhanen oli luetuttanut hänelle Valviran ohjeen. Haapala oli todennut, että "herrat sitä pitää ravintolaa auki silloin, kun huvittaa". Nyt Haapala yritti toteuttaa fantasiansa uudelleen ja onnistui siinä.

Vaikka monet varmasti sympatisoivat Haapalan mielipiteitä, en usko (tai ainakaan toivo) kenenkään olevan sitä mieltä, että poliisilla tai millään muullakaan viranomaisella on oikeus polkea lakia. On yksinkertaisesti väärin, että yksittäisen ihmisen oma, henkilökohtainen mielipide on pystynyt kumoamaan lainvoimaisen ohjeen vain siksi, että henkilöllä sattuu olemaan sopivalla hetkellä tarpeeksi vaikutusvaltaa. Ravintola-ajat voivat olla pieni juttu, muttei pienintäkään rikkomusta kuulu hyväksyä: jos pahalle antaa pikkurillin, se syö hiljalleen koko käden. Maailmanhistoria on täynnä esimerkkejä siitä, miten käy, kun viranomaistaholle annetaan mahdollisuus väärinkäyttää valtaansa. Niitä ei tarvitse toistaa.

Asiaan onkin reagoitu oikein: komisarion toimista on käynnistetty aivan syystäkin esitutkinta.

---

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/haapala-ei-voinut-olla-tietamaton-valviran-ohjeesta/1705513
http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/tulkitsin-lainsaadantoa-kellonajan-perusteella/1703816
http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/baarit-ihmeissaan-kuopiossa-poliisi-maarasi-yokerhot-kiinni-etuajassa/1703492
http://www.hs.fi/kotimaa/a1382929910347

blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/11/pienikin-vallan-vaarinkaytto-on.html

Elämme narsistisinta aikaa koskaan. Kun 60-luvulla Beatlesit lauloivat meistä ja rakkaudesta, 2000-luvulla yleisimmät teemat hittibiiseissä koskevat minua ja seksiä. Raportoimme elämästämme ja jaamme sen kaiken kansan näkyviin Lärvikirjassa, gallerioissa ja blogeissa. Me jokainen olemme enemmän tai vähemmän narsistisia, mutta silti omien narsistisien piirteiden myöntäminen on useimmille tabu. Joskus aloitettuani keskustelun narsismista olen itse asiassa huomannut, että juuri eniten tämän asian tuntomerkkejä täyttävät ihmiset (suuri määrä kavereita sosiaalisessa mediassa, ulkonäkökeskeisyys, kykenemättömyys nauraa itselleen, automaattinen oletus omien juttujensa/oman elämänsä kiinnostavuudesta) pyrkivät yleensä toteamaan, etteivät he ainakaan sellaisia ole.

Miksemme voisi myöntää suosiolla, että olemme narsistisia? On fakta, että meissä jokaisessa asuu ainakin niin sanottu "pieni narsisti" – jos itsekkyys ei olisi ohjannut alkuihmisen toimintaa, lajimme olisi todennäköisesti kuollut sukupuuttoon. Individualismi astuu kollektiivisuuden edelle. Minä myy enemmän kuin me, onhan armas kapitalismimme sen onnistunut vuosikymmenien saatossa todistamaan niin viihteen kuin kulutustuotteiden parissa. Aikamme mainonta, televisio-ohjelmat, musiikki ja oikeastaan kaikki käsittelee yksilöä. Länsimainen individualismi ylettyy jopa roskapusseihin (niitä on tarjolla esimerkiksi vaaleanpunaisina) ja puhelimen erilaisiin kuoriin.

Minusta on puhtaasti tervettä myöntää omat narsistiset piirteensä. Minusta on ihan hyvä ja täysin loogista todeta, että esimerkiksi sekalaista sontaa suoltava savolaispoika (jonka elämän suurimpiin saavutuksiin lukeutuu kuukausittainen ihQutusbiisin julkaisu) saattaa olla narsisti. Ei itsekritiikki ainakaan pahasta ole, liika kehu tekee meidät sokeaksi omille virheillemme. Itserakkautensa myöntäminen ei tarkoita sitä, että toisella olisi narsistinen persoonallisuushäiriö. Ehkä nykyaikana voisi olla ihan hyvä todeta joskus itselleen ja muille AA-miitin tavoin: "Minun nimeni on Erik ja olen hieman narsisti".

---

http://www.yeint.fi/index.php?main=64&productCat=2684&productID=9500
Tästä voit tilata itsellesi vaaleanpunaisia roskapusseja!

blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/11/olen-mahdollisesti-narsisti.html

Aliide Truu kuunteli ihQutusbiisiä ja ihQutusbiisi kuunteli takaisin.

Lokakuun ihQuinta kamaa on viimeisen kahden kuukauden aikana Suomen radioihin rytinällä ilmaantunut Musta Barbaari kappaleellaan Salil eka salil vika. Kappaleen urbaani soundimaailma on tervetulleen kansainvälisen tuntuista suomalaisen hip hopin pariin, samoin tummaihoisiin ihmisiin liitettäville ennakkoluuloille ivailevat sanoitukset ovat hauskat, mutta niissä on myös sanomaa.

On monia asioita, jotka saavat minut näkemään punaista: eräs niistä on nykyaikana usein kuultava lausahdus, jossa henkilö kertoo ajattelevansa englanniksi. Toivon, että henkilö pyrkii vain korostamaan englannin taitojaan, eikä oikeasti tee sanomansa mukaan. Valitettava totuus on, että jos suomalainen ajattelee englanniksi, hänen ajattelunsa on todennäköisesti helvetin yksinkertaista.

Emme tule läheskään aina ajatelleeksi, että syvällisin ajattelumme tapahtuu äidinkielellämme. Yleisesti ottaen ihminen pystyy ymmärtämään täydellisesti vain äidinkielensä kaikki vivahteet ja kielen sävyt. Ihminen hallitsee äidinkielellään laajemmalti käsitteitä ja käsitekokonaisuuksia kuin vieraalla kielellä. Äidinkieli luo ajattelumme perustan: mitä paremmin hallitsee äidinkielensä, sitä parempaa myös ajattelun taso on.

En oikein tiedä, mitä ajatella ihmisistä, jotka kirjoittavat elämästään englannin kielellä esimerkiksi Lärvikirjaan. Miksi jokin asia pitää kirjoittaa englanniksi, kun sen voisi tehdä myös suomeksi ja vieläpä kieliopillisesti oikeaoppisemmin? Entä miksi esiintyä netissä kosmopoliittisena kielitieteilijänä, jos ei osaa edes omaa äidinkieltään, ajattelunsa perustaa? Äidinkielemmehän luo perustan myös toisten kielten osaamiselle. Samoin nähtyäni joskus, kuinka sanojensa mukaan pääasiassa englanniksi ajatteleva suomalainen on kirjoittanut kielioppi- ja ajatteluvirheitä pursuavan tekstin omalla äidinkielellään, olen pysähtynyt pohtimaan, minkä tasoista hänen ajattelunsa on sitten englanniksi. Kuinka paljon yksinkertaisemmaksi se voi vielä mennä?

Totta kai ajattelu englanniksi on mahdollista. Olen kokeillut sitä itsekin. Ongelma vain on, etten ainakaan itse osaa/osaisi tehdä englanniksi mitään kauhean syvällistä pohdintaa äidinkielisen ajatteluni vauhdilla. Jos menen vaikkapa vakiosaarnoihini sairaalamaailman epäkohdista, Darwin-harhaluuloista tai länsimaiden ihmisoikeusongelmista, ainakin itse tarvitsisin jo sanakirjan apua, vaikka englannin sanavarastoni kohtuu laaja onkin. Useimmiten englanninkielinen ajattelu suomalaisen päässä on arkipäiväistä "I like ice cream" -tasoa.

Yeah. Ice cream is good.

Helsingin yliopiston lehdessä Yliopistolainen myös eläinfysiologian professori Kristian Donner suhtautuu kriittisesti englannin käyttöön luovassa ajattelussa:
"Kun kuvittelee osaavansa hyvin englantia, osaa usein vain sujuvia fraaseja, eikä ehkä huomaakaan, miten omaksuttu fraseologia ohjaa kirjoittamaan tai jopa ajattelemaan tietyllä tavalla."

Toki omat poikkeuksensa löytyvät tieteen parista. Esimerkiksi mentäessä hyvin syvälle esimerkiksi lääketieteen tai biologian maailmaan aihepiirien opiskelu tapahtuu pääasiassa (tai jopa ainoastaan) englannin kielellä, minkä myötä alan asiantuntija voi osata perustella ja pohtia erityisalansa asioita paremmin englanniksi suomenkielisten käsitteiden puuttuessa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että suomenkielisen arkiajattelu tarvitsee vierasta kieltä.

Minä ajattelen suomeksi enkä englanniksi. Toivottavasti myös jokainen "englanniksi ajatteleva" voisi pohtia ajattelunsa kieltä uudelleen. Parhaiten osaamallaan kielellä ajattelu ei ole hävettävä asia.

Ain't that the truth baby?
Yeah.
That's what I thought.
You are right.
Do you want to eat some ice cream?
Yeah. Ice cream is good.

---

Lue myös Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielipoliittisen ohjelman ajatuksia:
http://www.kotus.fi/?s=2064
Yliopistolainen 10/05: Luovasti äidinkielellä
http://www.helsinki.fi/yliopistolainen/2005/10/artikkeli2.htm

blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/10/ajattelet-suomeksi-etka-englanniksi.html