IRC-Galleria

Ohjaus: Sam Raimi


Siitä on jo tovi ehtinyt kulua kun näin kyseisen elokuvan ensimmäisen kerran ja nyt jaksoin hädintuskin katsoa sen uudelleen. Ensimmäinen elokuva oli ihan hyvä vaikka ylipitkä oli sekin, mutta sen jälkeen tapahtui jonkinlainen romahdus. Kaikkia kolmea elokuvaa yhdistää käsittämätön ylipituus ja elokuvat sisältävät aivan turhan määrän kuollutta jaarittelua. 90% elokuvista seurataan itkupilli, nörtti, luuseri, kakkahousu, pizzapoika Peter Parkerin epätoivoista suhdesoppaa Miss Mary-Jane Watsoniin.

Henkilökohtaisesti ongelmani on se, että vihaan elokuvia jotka tuottavat myötähäpeää ja ahdistavat katsojaa niin paljon, että moni jopa lopettaa katselun siihen paikkaan. Spider-man 3 muistutti tässä mielessä aika paljon kyseisen nolo-komedia-genren mestariteosta "Boratia". Yhtäkään elokuvaa en taida enää jaksaa katsoa kertaakaan alusta loppuun. Jokaisen olen nyt nähnyt kahdesti ja tämä riittänee hämisten osalta.

Spider-man 3:sta hehkutettiin kaikkien aikojen parhaimpana sarjakuvafilmatisointina, mutta en todellakaan ymmärrä tätä kuten jo Iron Manin arvostelussa terävästi totesin. Iron Man, HellBoy sekä Batman kuuluvat omalla listallani tuohon kultaiseen kastiin, mutta Spider-man (ensimmäinen) jää pois palkintosijalta. Spider-man 3:n tarinalla tuskin oli minkäänlaista merkitystä tuotantotiimille, sillä sen tiedettiin tuovat huimat kassatulot kun kaikkien fanien odottama Venom oli huhujen mukaan vihdoin yhtenä hahmoista. Elokuva on yksinkertaisesti typerä ja sarjakuvista piittaamattomasti kasattu liukuhihnateos, joita hollywood nykypäivänä tehtailee niin kauan kun rahaa tulee. Itse en ikinä ollut Spider-man sarjakuvien fani enkä lukenut niitä paljoakaan, mutta TV-sarjaa tuli pienempänä aina sillontällön seurattua. Jos olen väärässä niin korjatkaa, mutta oman muistikuvani mukaan Venom-mönjä löydettiin ensimmäisellä miehitetyllä avaruuslennolla Marsiin. Spider-man 2:ssa oli lehdistötilaisuus-kohtaus, jossa "se joku" tuleva avaruuslentäjä kosii Mary Jane Watsonia ja vihjailee myös tulevasta Mars-lennosta. Jotkut asian sarjakuvista/TV-sarjasta muistavat fanit varmasti osasivat yhdistää tämän kohtauksen kolmanteen elokuvaan kun huhut Venomista lähtivät liikkeelle, mutta kuinkas olikaan: Plöts. Sieltä se mönjä vaan tippui taivaalta aivan hämiksen viereen ja peitti mopopon rekkarin. Entä tämä toinen hämiksen vihollisista; Sandman? Jos hän olisi ollut ympäripäissään ja herännyt sieltä testikammiosta niin asia olisi ollut hieman ymmärrettävämpi, mutta kaveri oli selvinpäin. Myös pääsy tuollaiseen huippuluokan, mahdollisesti myös huippusalaisen kokeen suoritusalueelle oli vähän naurettavan helppo. Toisaalta ei kyseisen kokeen suorittajiakaan paljoa kiinnostanut, oliko se lintu vai joku peura. Typeryyksien sataminen ei loppunut näihin kahteen tapaukseen vaan yhtäkkiä kostoa hämikselle vannovan Harryn palvelija Bernard päättää kertoa totuuden Harryn isän kuolemasta. Asioitahan ei voi kertoa yhtään aikasemmin ja Harryn mietteliäs ilme tuossa kohtauksessa hänen kranaatin turmelemilla kasvoillaan on jotenkin koominen, etten sanois. Oikeastihan hän päättää tuolla hetkellä lähteä rakkaan ystävänsä, pissapoika spidermänin avuksi taistelemaan Venomia ja Sandmania vastaan. Tässä vaiheessa olin jo ensimmäisellä katselukerralla niin ihmeissäni näistä typeristä juonenkäänteistä että väkisin jatkoin katsomista. Sitten luvassa oli se hienoin taistelu sarjakuvaelokuvien historiassa. Kun uutistoimittaja alkoi selostamaan tapahtumia sitä karseaa tekohymyä vääntäen ja kun Spiderman saapui paikalle taustalla liehuvan valtavan USA:n lipun saattelemana, kuvittelin mielessäni ohjaajan pyyhkimässä persettään käsikirjoitukseen. Tuntui kuin koko homma olisi karannut käsistä ja kaikki vedettiin tahallaan niin "överiksi" kuin mahdollista. Sitten mäiskittiin, selostettiin, tehtiin sankaritekoja, uhrautumisia, itkettiin, annettiin anteeksi, pelastettiin nainen ja elokuva oli siinä.

Ylipitkiä, tekemällä tehty, tylsä ja valitettavasti yksi huonoimmista sarjakuvafilmatisoinneista mitä olen nähnyt. Ok, tähän täytyy sitten heittää Batman Forever, Batman & Robin, Catwoman, Daredevil, Elektra ja Ghost Rider, jotka jäävät vieläkin huonommille sijoille.


*

Ohjaus: Pete Riski


Riskillä katsoin elokuvan kaikkien lukemieni arvostelujen jälkeen ja oloni on tällä hetkellä hyvinkin samankaltainen kuin sillä mummolla pyörätuolissa elokuvan alkupuolella. Tuntuu yksikertaisesti siltä kuin joku olisi repinyt silmät päästäni.

Sarah on pikkutyttö, jonka sairautta en nyt muista, mutta eipä tyttö elokuvassa paljon mitään järkevää saanu suustaan ulos. Hoki yksinkertaisia asioita ja tarjosi houruilevasti viitteitä tulevasta kaaoksesta. Sarahin isä Ben puolestaan tahtoo viedä tytön kotiin sairaalasta, jonka hoitotapoihin hän ei luota. Matkalla ulos, hissi jää kuitenkin jumiin ja outoja asioita alkaa tapahtua. Benin ja Sarahin lisäksi hissiin jää jumiin hoitsu, kyttä, mulkku ja pummi. Koko kaarti koostuu todella huonoista näyttelijöistä ja odotettavissa onkin kliseitä oikein liukuhihnalta. Musta mies kuolee ensimmäisenä kuten aina ja mulkku aiheuttaa päänvaivaa katsojille sekä tilannetta järkeileville ihmisille. Pummilla ja Sarahilla on jonkinlainen henkinen yhteys, mutta tyttö kun ei osaa oikein puhua niin asiat jäävät hieman epäselviksi. Itseään toistava käytävillä juoksentelu johdattaa tarinan myös loppuun, joka ei ole mistään kotoisin.

Elokuvan parhaimpiin puoliin kuuluvat ehdottomasti hieno lavastus, ulottuvuuksien välillä tapahtuva kikkailu sekä se kun kyttä kolkkaa vahingossa mulkun vaahtosammuttimella. Juoni, näyttelijät sekä bändin jäsenet ovat suorastaan perseestä. Elokuvan suurin ongelma on se, että se on yli 2 vuotta myöhässä aikataulusta ja Lordi-buumista. Suurin ja toimivin kauhuelementti elokuvassa oli bändin jäsenten sijasta lavastus sekä elokuvan loppupuolella käytävästä heräävät zombiet. Kosketinsoittajan esittämä "ScreamQueen" on aivan turha hahmo, rumpali, kitaristi ja basisti muistuttavat hieman liikaa toisiaan ja yksi olisi riittänyt oikein hyvin. Mr.Lordi itse puolestaan on tietenkin se pääpahis siellä autohallissa, mutta eipä toimi hänkään. Elokuvan sijasta voin suositella katsomaan minkä tahansa Lordin musiikkivideon, koska ne ovat kaikki aivan samanlaisia ja vieläpä lyhyempiä kuin itse elokuva.


*

Noniin, nyt on sekin sitten ohi. Ajattelin jo keväällä, että täytysi varmaan tänä vuonna koittaa ottaa kaikki mahollinen irti näistä festareista. Festit tulivat kuitenkin yllättävän nopeasti eteen ja ensimmäinen päivä meni siihen, että suunnittelin lähtöä sinne. Katsoin ulos ja aurinko paistoi, mutta sen jälkeen vilkaisin kelloa joka oli jo hieman yli yhdeksän illalla, joten ajattelin jättää seuraavaan päivään.

Torstaina mentiin sitten äidin, siskon ja siskon poikakaverin kanssa pyörähtään Viikinsaaressa. Päivällä ei vielä paljoakaan tekemistä ollut joten tämä reissu tuli ihan hyvään väliin. Syötiin siellä ja pelattiin minigolfia maailman paskimmalla minigolf-radalla. Reissun jälkeen sitten ajattelin soittaa jonkun kaverin mukaan ja mennä koskipuistoon istuskeleen. Seppo ja Jari olivat tulossa, mutta Seppo vasta klo 19.30 ja Jari 23.50. Ajattelin, että illan voisi koittaa vetää mahdollisimman halvalla linjalla ja suuntasin Lidliin hakemaan pari lonkeroa ja olutta. Sepon kanssa oltiin hetken aikaa koskipuistossa jauhamassa paskaa leffoista, voitsista ym. mieleen juolahtavasta. Sepon lähdettyä kävin Punjapissa vetämässä kebabin naamariin ja hain pari lonkeroa lisää. Siinä sitten tuli istuskeltua ja odoteltua koskipuisossa jonkin aikaa. Ilmeisesti näytin jotenkin säälittävältä ja yksinäiseltä, että sain yli kolmekymppisen kuopiolaisen muijan juttukaveriksi, HipHei! Tässä vaiheessa alkoi tuntua jo siltä, että voisi luovuttaa ja lähteä himaan. Jari tuli kuitenkin sitten muutaman toijalalaisen kaverinsa kanssa ja kruisailtiin pitkin Tamperetta jonkin aikaa, käytiin rumassa vetämässä yhdet drinkit ja sen jälkeen tuli henkilökohtainen valomerkki. 14 tunnin roikkuminen kaupungilla teki tehtävänsä ja tiedossa oli vielä noin 10km pyöräily takaisin lukonmäkeen.

Perjantaina väsytti. Edellinen ilta meni oikeastaan päin vittuja niiden Lidlin halpojen kurajuomien takia, joita en tule enää ikinä ostamaan. Nukuin pitkään ja iltapäivällä pyöräilin kaupungille syömään ja katselemaan meininkiäl. En kuitenkaan jaksanut kauaa olla, joten suuntasin takaisin lukonmäkeen ennen klo 21:ta.

Lauantaina oli "aikainen" herätys siinä vähän ennen yhdeksää ja suunta Kuhmoisiin sukujuhlille. Siellä kuluikin aikaa sinne klo 16 tienoille, jonka jälkeen ajattelin vielä mennä kaupungille katselemaan Tammerfestin loppufiiliksiä. Perttu soitti ja kertoi myös olevansa menossa kaupungille siskonsa ja hänen kavereidensa kanssa. Illasta tuli kalliimpi ja pidempi kuin osasin odottaakaan. Ensimmäisenä mentiin melko hintavaan Hemingwaysiin yhdelle, josta sitten suunnattiin kävellen kalevaan. Siis, Perttu ja mä käveltiin kun autoon ei mahtunut kaikki. Pari lonkeroa tuli sitten juotua siellä Justun kaverin kämpillä. Mukana oli myös yksi heidän englantilanen kaverinsa, joka toi hieman väriä iltaan. Siitä on jo hetki vierähtänyt kun viimeksi on saanut englantia puhua, mutta mukavaa vaihteluahan se oli. Joskus yhdentoista aikaan sitten suunnattiin takaisin keskustaan ja minä ja Perttu tietenkin käveltiin. Hetkeksi vielä mentiin Hemingwaysiin istumaan, jossa tilasin elämäni kalleimman kossubatteryn (8€) ja se jäi myös viimeiseksi siellä. Tuli juteltua niitä näitä niin suomeks kuin englanniksikin ja sitten suuntana oli jokin yökerho. Itselläni oli kaksi vapaalippua, jotka kävivät Onnelaan, Cabaretiin sekä Apolloon, mutta naisryhmä valitsi Love Hotellin. Visiitti jäänee viimeiseksi, sillä 20€ setelillä pääsit sisään ja sait yhden drinkin. Kyllä, sisäänpääsy maksoi 10€ ja drinkki oli vaivaiset 40 centtiä halvempi kuin Hemingwaysissä. Myös paikan ikäraja oli K-23, joten ainoa syy miksi päästiin Pertun kanssa sisään oli varmasti sen hetken selväpäisyys sekä vanhempi seura. HipHei, nyt on sitten tullut oltua kerrankin "alaikäisenä" baarissa. Pian sisäänpääsyn jälkeen kuitenkin oivalsin, että porukasta kaikki tai lähestulkoon valtaosa olisi yli 23 vuotiaita ja noh... enää ei tulisi baarinvaihdos kyseeseenkään. Meininki oli hyvä, mutta tanssiminen ei kiinnostanut, joten tunnelma oli pidemmän päälle erittäin soijanen ja ahdistava. Baaritiskillä oleminen tuntui melkein kuin olisi ollut bensa-asemalla ja katsellut hintoja. Jekkubattery 7.60€, Fisu & GinTonic 11.xx€ sekä Fisu & Jekkubattery 12.xx€. Siinä oli ne mitä kykenin juomaan ja sen jälkeen oikeastaan fiilikset olivat hieman ristiriitaiset. Meininki ja porukka olivat aivan loistavaa, mutta suhteellisen tiukan rahantilanteen keskellä juominen latisti fiilistä. Noh, ilta päättyi valomerkkiin ja päästiin ulos tästä bordellilta kuulostavasta yökerhosta. Kaikki lähtivät omille teilleen ja koko hämeenkatu täyttyi zombeista. Ihmisiä nukkui puistoissa ja jopa Alepubin kulmalla, eli normipäivä. Pertun kanssa käveltiin lukonmäkeen ja perille päästyämme kello oli jotain aamukuuden tietämillä. Muutaman tunnin yöunet ja seuraavaan päivään.

Morkkisko? kyllä. Kyllähän sitä yhdet festarit aina kestää ja kerran vuodessa tommonen tuhlaaminen lienee ihan ok, mutta hieman jäi sellainen fiilis, että oliko se sittenkin aivan turhaa. Suunnitelmissa on, että siinä oli viimenen tommonen baarireissu tältä vuodelta ja muutenkin vastaavat ryyppyreissut ovat tältä kesältä ohitse. Vahvalla säästöliekillä mennään tästä eteenpäin ja tuskin tuo morkkis kestää paria viikkoa kauempaa.

Kivat festit.

Ohjaus: Joel Coen
Vuosi: 1998


Hyvä elokuva. *arvostelua päivitetään kun ehditään*


*****

Ohjaus: Frank Darabont


Stephen Kingin kirjoista jo monet ovat saaneet elokuvaversionsa vaihtelevilla menestyksillä. Vuonna 2007 ilmestynyt The Mist perustuu myös Stephen Kingin novelliin ja sitä hehkutettiin yhtenä vuoden parhaimpina kauhuelokuvina. Traileri oli mitäänsanomaton eikä herättänyt minkäänlaista kiinnostusta elokuvaan. Tämän takia myöskään odotukset eivät olleet mistään kotoisin, mutta ehdin jo ihmetellä arvosteluja, joissa tätä teosta kehuttiin ja ylistettiin. Pakkohan se sitten oli katsoa.

Tässä vaiheessa yritän kaikin keinoin kaivaa mielestäni niitä lehtiä, joista olen arvosteluja lukenut. Asia alkoi välittömästi vaivaamaan ja luulenkin, että kyseiset lehdet olivat jotain Seiskan kaltaisia roskalehtiä, joita ei voi edes hädän tulle paskapaperina käyttää. Lehtiä, joidenka mahtavat elokuva-arvostelut ovat luokkaa "Johnny Depp on niin ihana. Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla (5 tähteä)" The Mist nimittäin tarjoilee verrattavasti samaa paskaa kuten toinenkin 2007 julkaistu "menestyselokuva" I am Legend. Potentiaali, tunnelma ja kaikki lähtökohdat ovat lähestulkoon täydelliset huippuluokan elokuvalle, mutta ei niin ei.

David lähtee myrskyn jälkeen poikansa ja vitun ärsyttävän naapurinsa kanssa kauppaan hakemaan ruokaa ym. tavaraa. Koko kaupunki on kiireinen ja sekaisin ennätyksellisen ukkosmyrskyn jäljiltä. Yhtäkkiä valtava sumu valtaa kaupungin ja ihmiset jäävät loukkuun kaupan sisälle. Kun paikalle ryntää vanha mies verta vuotaen ja huutaa "There's something in the mist", kaikki uskovat häntä. Pian ollaankin kaupan lastauslaiturilla ja tarkoituksena on mennä ulos puhdistamaan jotain vitun turhaa ilmastointikanavaa. Valtavat lonkerot valtaavat koko lastauslaiturin, tyhmä nulikka kuolee ja pala lonkeroa jää todistusaineistoksi usvassa lymyilevistä olennoista. Nyt ihmiset eivät enää usko, että ulkona olisi mitään vaarallista. Yhden asian elokuvan traileri kertoi jo varmasti, että kun laitetaan 10 erilaista, toisilleen tuntematonta, eri tavalla panikoivia, eri uskonnollisia ja mielentilasia ihmisiä saman katon alle, seurauksena ei voi olla muuta kuin vuoden ärsyttävin elokuva. Mukaanlukien tietenkin ne 50 ihmistä, jotka kääntyvät sen kaikkein sekopäisimmän puoleen ja liki puolet elokuvasta saadaan kuunnella uskonnollista hölynpölyä. Vertauskelvollisen I am Legendiin tekee The Mistissä nuo halvat digitaaliötökät. I am Legendissä oli liian vaikeaa palkata ihmishirviöiden rooliin parkour-taitajia ja maskeerata heitä näyttämään pelottavilta ja The Mistissä tehtiin sama kaikkien lonkeroiden ja ötököiden kanssa. En jaksa ymmärtää yhtään ainutta tuottajaa tai ohjaajaa, jotka sallivat elokuviina erikoistehosteita ja kuvitteellisia hahmoja, jotka eivät edes näytä aidoilta. Huono ulkonäkö ei ole näiden digitaalihirviöiden ainoa ongelma, sillä näyttelijöidenkin on vaikea tulla toimeen "vastanäyttelijän" kanssa, jota ei ole olemassa. Uskottavuus kaatuu usein viimeistään tähän, jopa kokeneiden näyttelijöiden kohdalla. Transformersissa Megan Fox ei edes tiennyt missä Optimus Prime seisoi vaikka keskusteli kyseisen rekan kanssa. Ongelmaan tuskin ollaan saamassa järkevää ratkaisua sillä 3D on halpaa verrattuna viisimetrisen robottilonkeron rakentamiseen. The Mist ei ole pelottava elokuva vaikka alun tunnelma ja asetelmat vaikuttivatkin hyviltä. Amerikkalaiset kauhuelokuvat ovat todellakin hakoteillä jossakin usvan keskellä. Elokuvan lopetus on ehkä julmin, vittumaisin ja epäreiluin, mitä olen ikinä nähnyt. En tiennyt oliko elokuva tarkoituksella höystetty todella epäkorrektilla huumorilla sillä ensimmäinen ns. "hauska" tapaus oli kun joku keksi hätyyttää lentäviä olentoja pois kaupasta palavien moppien avulla. Kaveri sitten kastoi mopin bensaan, sytytti tuleen, kompastui bensa-ämpäriin ja koko kauppa syttyi tuleen. Kyseinen kohtaus on ehdottomasti elokuvan koomisinta antia kun samalla kymmenet ihmiset juoksevat karkuun kaikenmaailman naurettavia digitaalikärpäsiä (mahtoi olla hauskaa kuvausryhmällä).

En ole vähään aikaan kirjottanut mitään näin aiheesta karkailevaa arvostelua, mutta elokuva oli ehdottomasti vuoden ärsyttävimpiä kokemuksia. Elokuvan loppu oli sellainen, että siitä on paha mennä sanomaan mitään. Todella odottamaton ja hetken vaikutti jo kliseiseltä, kunnes "se" tapahtui. Synkät loput ovat usein myös hyviä ja ainoita keinoja lopettaa elokuva, mutta tämä meni siihen "haista vittu!"-kategoriaan.


**

Ohjaus: Renny Harlin


Ohjaajaa tuskin tarvitsee sen enempää esitellä ja kaikki tietävät ettei häneltä vähään aikaan olla nähty kovinkaan hyvää elokuvaa. Kaikki lähivuosien tuotokset ovat jääneet keskiverto-elokuvan riman alapuolelle suuresta yrityksestä huolimatta. Cleaner on tuossa sarjassa pienoinen poikkeus, sillä tällä kertaa rima ylitetään juuri ja juuri. Suuremman odotukset kohdistuvat Harlinin kohdalla vuonna 2009 ilmestyvään Mannerheimiin.

Tom Cutler (Samuel L. Jackson) on siivoaja, jonka työhön kuuluvat pääasiassa sotkuisten rikospaikkojen puhdistaminen. Eräänä päivänä hän kuitenkin suorittaa siivouksen, mutta saakin tietää puhdistaneensa murhapaikan ennen kuin poliisi on sitä edes tutkinut. Cutler alkaa selvittämään kuvioita ja ainoat ihmiset keihin hän voi luottaa on murhatun miehen vaimo Ann Norcut (Eva Mendes) ja vanha työkaveri poliisiajoilta Eddie Lorenzo (Ed Harris).

Mahdottoman tylsältä kuulostavasta pohjasta on saatu revittyä yllättävän mielenkiintoinen elokuva, joka tarjoaa paljon juonenkäänteitä. Elokuvan maailma vaan tuntuu todella pieneltä, sillä jokaisella henkilöllä on sormensa pelissä jollakin tavalla ja tapaus paisuu paisumistaan. Pelissä on monta uraa ja elämää ja kaikki tuntuu mahdottomalta selvittää. Elokuvan huonoihin puoliin lukeutuu mielestäni sen liian yksinkertainen lopetus, joka ratkaisee kerralla kaikki mahdottomilta kuulostaneen pulmat; PAM! Se oli siinä. Hyvä puoli elokuvassa taas oli se, että asioita ei väännetty rautalangasta ja katsoja sai keksiä itse osan juonikuvioista ennen kuin ne varsinaisesti paljastettiin elokuvassa. Myös Cutlerin motiivi pitää suunsa kiinni tietämistään asioista selkenee ajan myötä tällä tavalla.

Hienosti kuvattu, kivoilla juonikuvioilla ja fairyllä pesty Cleaner on ehdottomasti merkki paremmasta Rennyn uralla, mutta tylsä pohja, liian ahdas maailma ja PAM-lopetus eivät nosta Cleaneriä keskitasoa korkeammalle.


***

Ohjaus: Oxide Pang Chun & Danny Pang


Korkealla olivat odotukset tämän alkuperäisen kiinalaisversion kanssa, mutta toisin kävi kuin jenkkileffojen kanssa. Harmittaa sinänsä, että näin jenkkiversion ennen alkuperäistä sillä tämä oli yksinkertaisesti parempi. Jenkit tekivät omasta versiostaan hyvinkin pitkälti ns. "lälläriversion", jossa oli onnellinen loppu ja typeriä kliseitä. Elokuvat ovat tapahtumiltaan ja juoneltaan tismalleen samanlaisia, mutta jenkit muuttivat joitakin kohtauksia hieman erilaisiksi. Kaikki oli siis jo kertaalleen nähtyä, mutta tämä miinus menee ainoastaan jenkkiversion piikkiin.

Näyttelijät vetävät roolinsa kiinalaisversiossa huomattavasti paremmin kuin amerikkalaiset omassaan eikä elokuvassa väännetä mitään rautalangasta. Myös turhat jaarittelut on poissa ja paperinohuet hahmot saavat hieman lisää pahvia ympärilleen tai pitäisi varmaankin sanoa, että menettävät merkityksensä jenkkiversioon tultaessa. Elokuvan arvostelu menee hieman hankalaksi tässä tapauksessa enkä suosittele ketään katsomaan itämaisten elokuvien amerikkalaisia käännöksiä ennen kuin on nähnyt alkuperäisen version. Ymmärtääkseni jenkit eivät ole kääntäneet yhtään ainutta elokuvaa onnistueesti paitsi The Ringin (Ringu), jonka alkuperäisversiota (yllätys yllätys) en ole vielä päässyt näkemään.


****

ja heti perään yksi pakollinen ennakko. Incredible Hulk lienee lunastanut osan niistä odotuksista, jotka sille asetettiin 2003 ilmestyneen floppiversion paikkaamiseksi. Saman en usko kuitenkaan toteutuvan Punisherin kohdalla, jonka 2004 julkaistu versio kelpasi kohtuullisesti krapula-aamun mättöviihteeksi. 2004 ilmestyneen Punisherin ehdottomasti heikoin puoli oli sen tunnelma, josta puuttui sade, synkkyys ja brutaalisuus. Punisher on Marvelin sarjakuvahahmoista ehkä kaikkein erikoisin siinä mielessä, että hänellähän ei ole mitään supervoimia tai yliluonnollisia kykyjä. Kyseessä on vain mies, jota vituttaa pahemman päiväisesti. Näyttelijä hoitaa tuosta puolesta suurimman osan, mutta mahtaako tunnelmaa tehostaa ollenkaan palmut, hiekkaranta, auringonpaiste ym. tropiikki. Ei varmaankaan. Kuullessani uudesta versiosta, jonka pitäisi tänä vuonna, toivoin että luvassa olisi vihdoin se oikea elokuva. Trailerin perusteella näyttää kuitenkin vähän toisenlaiselta. Luvassa on paljon erikoistehostetoimintaa, extreme uskomatonta ramboilua, kaupungin valoja eikä Frank Castle edes näytä itseltään.

Ohjaus: Jon Favreau


Olipa kerran henkilö, joka sanoi Spiderman 3:n olevan kaikkien aikojen paras sarjakuvafilmatisointi. Elokuvan nähtyäni oletin, että kyseinen henkilö talutettiin pakkopaidassa mielisairaalan takapihalle teloitettavaksi... ruosteisella lapiolla.

IRON MAN kuuluu niihin elokuviin, joilta en odottanut yhtikäs mitään. Sarjakuva on minulle melko vieras ja tunsin pientä pelkoa siitä, että elokuvasta tulisi samankaltainen väliinputoaja kuten Daredevilistä. Traileri oli viihdyttävä, näyttävä ja sarjakuvan tunteville varmasti kylmiä väreitä nostattava nostalgiapaukku, mutta minuun se ei tehnyt vaikutusta. Näkemiäni sarjakuvafilmatisointeja muistellessa täytyy todeta, että IRON MAN on ylivoimaisesti rautaisin, äijämäisin, tyylikkän, viihdyttävin ja yksinkertaisesti paras teos tuossa kategoriassa tähän mennessä.

Tony Stark on päähenkilönä noin miljoona kertaa mielenkiintoisempi ja viihdyttävämpi seurattava kuin Spidermanin itkupilli Peter Parker. Stark on aseteollisuuden edelläkävijä ja firmalla menee paremmin kuin hyvin. Tunteeton ja naisia kierrätystavarana kohteleva Stark on kiinnostunut vain itsestään ja aseteollisuudesta kunnes kaikki kääntyy päälaelleen. Stark joutuu kidnapatuksi ollessaan Afganistanissa esittelemässä uusinta ohjusteknologiaa. Terroristit haluavat hänen valmistavat kyseisiä ohjuksia heille, mutta Stark valmistaakin jotain itselleen. IRON MANin ensimmäinen versio auttaa Starkia pakenemaan luolista ja terroristien kynsistä, mutta kotiin palatessaan mikään ei ole ennallaan. Hän on ymmärtänyt aseteollisuuden huonot puolet, mutta yrityksen muut johtoportaan jäsenet eivät anna hänen lopettaa asetuotantoa. Yritys on toiminut myös Starkin seläntakana asekaupoissa ja pinnan alta paljastuu paljon muutakin synkkää tietoa. Stark aloittaa operaation firman toiminnan pysäyttämiseksi, rakentaen IRON MANin kehittyneemmän version. Kaiken toiminnan keskellä hän käy lävitse myös muutosprosessin itsensä kanssa eikä muistuta ollenkaan supersankareita, joita valkokankailla ollaan aikaisemmin nähty.

Elokuva on visuaalisesti todella näyttävää katsottavaa eikä lähes kaksituntinen kestokaan paina silmäluomia kiinni. Elokuvan loppuessa jäin jopa kaipaamaan lisää. Tuntuu, että elokuvasta voisi keksiä paljon enemmänkin sanottavaa, mutta toistaiseksi en keksi enempää.
Suosittelen lämpimästi.


****½

Ohjaus:David Moreau & Xavier Palud


Tähän väliin täytyykin ottaa arvostelu, jota aiemmin mainitsemassani listassa ei ollut. Elokuva, josta odotukset olivat lähestulkoon olemattomat ja teatterissa näkemäni traileri herätti lähinnä tunteen "ei kai taas". Japanilaisista kauhuleffoista on tehty jenkkiversioita kuin liukuhihnalta viimeisten vuosien aikana ja aina huonoin lopputuloksin. The Ring on ollut tähän mennessä ainoa onnistunut käännös, mutta omasta mielestäni The Eye onnistuu ihan hyvin. Internet Movie Data Base äänestyksen 5.2-tähteä, kertovat ettei kyse ole mistään mullistavasta teoksesta, mutta henkilökohtaisesti olin tyytyväinen. Kun ei odota mitään niin lopputulos harvemmin voi olla miinuksen puolella.

Sydney (Jessica Alba) on menettänyt näkönsä 5-vuotiaana ja aikuisena saa siirrännäisleikkauksella uudet silmät, joidenka entisestä omistajasta ei ole mitään tietoa. Totutellessaan näkemään asioita, joita ei ole ennen nähnyt hän kuitenkin alkaa huomata että näkökentässä pyörii paljon ylimääräistä. Kukaan ei tietenkään usko Sydneyn juttuja aaveista ja onnettomuuksista, paitsi hänen oma lääkärinsä Dr. Paul Faulkner (Alessandro Nivola), jonka kanssa hän alkaa metsästää tietoja silmien luovuttajasta.

Kauhuelokuvana The Eye ei pääse lähellekään sitä mihin, jopa Kaunan jenkkiversio pystyi, mutta tarina pysyy kohtuullisen hyvin kasassa alusta loppuun enkä tuntenut niinkään paljoa myötähäpeää tai ärsytystä seuratessani tarinan kulkua. Kaikki elokuvan kauhu-elementit ovat tuttua böö-säikyttelyä, joka ei kokeneeseen katsojaan enää tehoa, mutta elokuvaan mahtui yksi erittäin hyytävä hissikohtaus, joka olisi voinut olla paljonkin parempi. Tässä vaiheessa täytyy tunnustaa, että en ole päässyt alkuperäistä japanilaista versiota näkemään, mutta odotukset sen suhteen ovat melko korkealla tämän jälkeen.


**½