IRC-Galleria

onpa outo olo.
jos mika ei liikennöisi sängyssä noin paljon, tunnelma olisi täydellinen.
kuulen ikkunasta tuulen heiluttelevan lehtiä, ja raukeus. niin ihana tunne. kaipuu.

niin...
mitäpä kirjoitan. tämä kesä on mennyt. siltä minusta tuntuu. hyvää uutta vuotta.
kunpa osaisin pukea tämän tunteen sanoiksi ja kunpa näkisin, mitä kirjoitan.

masentavaa. jälleen alkaa uusi vaihe elämässäni ja mikään ei muutu. pitäisikö minkään edes muuttua? ei se, että muutan tai vaihdan työpaikkaa, ei se tunnu missään. se vain, että syksyn koleus...
sateiset illat, kellertävät lehdet, harmaa taivas ja minä. kaikki se taas tulee ja minulta puuttuu se jokin. mikä?

päässäni on jokin outo kuva jostain, kuvitelma ehkä paremminkin. en kai tarkkaan pysty sitä näkemään, mutta sitä kaipaan. aistin sen. näen kostuneen asfaltin ja siihen liimautuneet syksyn maalaamat lehdet....
äsh.

voi pientä päätäni.
tunnen olevani täysin hukassa. missä helvetissä minä olen??
missä on se minuus, jota todella kaipaan?
olen tehnyt jälleen valintoja, jotka eivät todellakaan auta minua pääsemään kuvitteelliseen maailmaani.
on tämä vaan niin sairasta.

kerronpa lyhyesti.
minun vuoteni vaihtuu syksyllä.
syksyllä kaiken tulisi alkaa taas, ei tosin alusta vaan jostain. syksyllä minun tulisi täydentyä. mieleni rakastaa jotain, haluaa jotain... jotain mitä vain voi kokea syksyllä. nyt on elokuu. ensimmäiset henkeykset onnellisuutta. täytyisi löytää, jotta vuoteni olisi mahd. onnistunut. MUTTA voi voi. en löydä. (kun ei edes tiedä mitä etsiä)

ei tässäkään ole mitään järkeä.
kunpa huomenna olisi taas pilvistä, voisin rakastua tähän tunteeseen uudestaan.



sairas mieleni janoaa jotain, jotain niin paljon, että voisin kuolla. miksi tämä tunne tulee muistoineen aina tähän aikaan vuodesta. miksi minä rakastan syksyä, kun se loppujen lopuksi tekee niin kipeää.
miksi se oudon punertavan ruskea taivas, joka minua eniten pelottaa, saa minut sitä kaipaamaan?

voisiko joku kertoa, miksi tunnen yhtä aikaa äärimmäistä onnellisuutta ja ikävää.
miksi kaipuu saa minut itkemään onnen kyyneleitä?
mitä minulla on menneisyydessäni muuta kuin vääriä valintoja? miksi minä siis kaipaan aikaa, jota en olisi silloin halunnut elää? ja tätä hetkeä tai tulevaisuutta, en tahtoisi nähdä - vaan kaivata sitten joskus, kun se on jo mennyt?


taidan olla loppujen lopuksi äärimmäisen tyhmä ihminen.

aaaa....
pääsin töistä noin puolikolme, ja täten olin kotona hieman ennen kolmea. kävin nukkumaan puolneljän aikoihin ja nyt olen menossa taasen töihin. antoisaa.

ahdistaa.

harvinaislaatuinen tunne aikoihin. ei tässä sen kummempaa...
parit pääsykokeet edessä. en ole lukenut (ainakaan tarpeeksi, jotta itseluottamukseni olisi kohdallaan)
kela haluaa periä multa tonnin, ja mistä helvetistä mä sen revin?!?
pyörä on työpaikalla, pitäis hakea sekin poissa - muttei jaksa.
syyte smash asemista, ja vittu ku en ole juurikaan mitään tehnyt.
ja sit sen idiootti ämmän haastattelu ja pitänee keksiä "mitä onnellisuus on?" ja valmistautua henkisesti täyttämään se samainen kaavake ehkäpä jo 8. kerran (voi argh)

....ja tää kämppä! pitää siivota.

ai niin! ja sit tää risto juttu. mutta kun ei uskalla soittaa.

juu-u. such a good day for dying.................................................................................................

ei helvitti tää mun elämä. jos se jatkuu tällaisena paskana, niin mitä vittua mä enää täällä teen. kun ei jaksa niin ei jaksa. ikuinen stressi, ikuinen paine. koska mä saan viimein levätä? koska vaan unohtaa ja olla???

mä haluan pois täältä, en mä enää pysty repeämään. oon täysin lukossa ja pakko vaan yrittää. toinen jalka jo haudassa ja mä vaan en anna olla. koska mä itse voisin tajuta sen, ettei yksi ihminen pysty kaikkeen ja mun ei tarvitse aina onnistua kaikessa ja mä...


tappakaa mut. pelastakaa mun elämä.

tänään avattiin...hmm...kaj franckin katu ja olin paikalla tarjoamassa kuohuviiniä. voi luoja mihinkä kusipää ämmään siellä törmäsin, joku tuuli tai joku... kyseiset taikin tekotaiteellisit paskat voisin ampua suoralta kädeltä.

nyky-taide, muotoilu, arkkitehtuuri, kuvataide yms. = paskaa!

tosin taidehan kuvastaa oman aikansa yhteiskunnan tilaa.




voi vittu kun vituttaa.
ei pitäis ajatella, pitäis vaan... siivota ja unohtaa.


jatkankin kirjoittamista, ja kirjoitusvirheiden syntymistä.
minä pyysin odottamaan kevättä ja kesää, nyt pyydän syksyä.
minä pelaan vain aikaa...
näin unta ja olen nähnyt jo monet yöt kuolemastani. aina uni esittelee uuden tavan kuolla.

olen paskana, niin saatanan paskana.

ajattelin tässä taasen kirjoitella.
vammaan.
jonkinmoinen paine alkaa kasvamaan päässäni, ja lienen rentouttavan sitä tänä iltana juoden hieman alkoholia ja katsoen veljeni taas humalapäissään soittavan rokahtavaa bluesia.

nooooooooooooooh.
minullla on tässä vajaa viikko aikaa saada jotakin aikaan. aikaa siis on.
höh. 13. ja perjantai.

murtunut sydän lyö, kun vietän yksin tään... kookospuun juurella, hullun paperit risaisessa taskussa ja tuhkat tiputin juuri vammaiselle näppikselle.
btw hiiri ei toimi, joten olen joutunut opetteleen liikennöitiä pelkän näppäimistön avulla.
that's how i became a nerd.



minä se vaan vammaan. kenties pitäisi tehdä jotain järkevää. soitan korpille. tai voisin mennä stoneen - - on niin pirun tylsää.

yllätin itseni juuri puhumasta yksinäni. lääkitykseni ei liene aivan kohdallaan. ei se ole ollut aikoihin. odotan vain sitä hetkeä, kun päässäni räjähtää ja valta vaihtuu mitättömään sieluun.


awwww.. vatsaa vääntää. kohta taitaa päästä... PIERU.
miten ihminen voikaan olla näin tyhjäpäinen. heh. hehheh.
mainiot naurut saan omasta tekstistä. hyvä, että tajuan omaa huumoriani.


mitämitämitäpä sitten.
luulen vakaasti, että vietän jälleen yhden välivuoden. vuoden tehden töitä. lienee jo viides vuosi töitä putkeen. kauankohan fysiikkani kestää. sekin on yksi elämän suuri mysteeri.






voi argh. hiki on. ja väsyttää. lopetan.
se on kaikkien meidän kannalta parasta näin.

depressiosta ei häivääkään...
mikä pahanlaatuinen kärsimys.

njah.
sain tuossa hiljaittain teakilta postia ja pääsin seuraavaan karsintaa. oikein jännittävää.

sitten tuo rakas työnteko - taas maanantaina alkaa viikon mittainen rupeama. en jotenkin enää jaksa innostua työstäni. johtunee siitä, että pian on vuosi täynnä.


mitäs vielä. eipä mittään.

en ole kirjoittanut vuosiin. ja se johtuu siitä, että olen täysin lamaantunut kaikesta ympärillä olevasta. en jaksa enää olla vihainen, en jaksa kiinnostua...
samapa tuo. en myöskään ahdistele. en ole luova. ja kärsin.

mielenkiintoista. oli elämä minkälaista tahansa, kärsin aina.
täytyy kai uskoa, että kolikolla on aina se toinenkin puoli.
vaikken sitä näkisi, niin vähintään sen olemassa olo tuntuu.

kerrassaan paskaa...
ei ole enää luovuutta.
pelkkää dokaamista.
maaninen olotila.




elämäni on kuitenkin kohentunut jollain tapaa...
ja kun taas toistaalta, teen joka sekuntti itsemurhaa.

pitäisi varmaan kirjoittaa enemmän.


lokit palaavat pian.
tosin en enää asu niiden lähellä.
täytyy toivoa, että näillä seuduilla olisi minulle uusia ystäviä.


yksinäistä ja hiljaista.
outoja unia.
...ja silti niin passiivinen olo.



en aio äänestää.

noh niin...

en ole lyöttäynyt anarkisteihin. olen harmiton siinä määrin, etten tahallisesti ainakaan vielä halua vahingoittaa ketään. en vastedes tiedä, miten tulen suhtautumaan virkavaltaan. kenties pieksen joka ainoan poliisin, joka minulle tulee jotain selittämään... ... ...

mä en tiedä, mitä mä täällä teen?

kävin tossa aurorassa...
määräsivät jotain kemiallisia yhdistelmiä paniikkihäiriöihin ja niin unilääkkeet.
kai mä pelaan vaan aikaa...
*huoh*

mulla on lohta repussa. pitäisi lähtee ruokkii lokkeja...
ei vaan jaksa.
ehkäpä mä lähdenkin. saisi hetken olla ajattelematta.


"elämänjanonsa ei ollut koskaan sammuva
mitä hän joi. siihän hän joi, siitä aina humaltui."

"hän teki itsemurhan, totuus kuitenkin on:
hän lopetti matkan turhan, hän oli koditon
tiedän, että gabriel tahtoi elää, ei tehdä pahaa kenellekään
hänen ei annettu elää, koska hän koki enemmän."

eilen oli yksi päivä, jota en muista - se ei jättänyt mieleeni kuin kasan paskaa.

eilen oli siunaustilaisuus. itkin silmäni päästä, itkin ja itkin. minä, mika, antti ja erno. siinäkö kaikki. siinäpä kaikki. muistotilaisuus pidettiin pirkan vanhemmilla... ja pirkan äiti, en nyt tiedä, mitä se minusta haluaa, jotain kuitenkin. varmasti soittaa minulle... varmasti.

sittemmin päätimme mikan kanssa, että on nostettava malja pirkan muistolle. joimme ja joimme. ei ollut hyvä idea, ei laisinkaan. päätyi kaikki paska siihen, että minut tuomittiin, tuomittiin niin kuin on aina ennenkin tuomittu. nämä mikan kaverit - argh - voisin tappaa ne kaikki.

sain ahdistuskohtauksen, paniikkihäiriö - tai jotain. mika kutsui paikalle sos-auton, sillä viime kertainen kokemus ensihoitajista - paskaa.
en tiedä, olisin vain halunnut kotiin. paikalle kutsuttiin poliisit, miksi vitussa?
minut luvattiin viedä selviämisosastolle. pyysin kotiin.
minut heitettiin putkaan. minulta rikottiin koruni, kenkäni... vitun paskat.

tämä oli viimeinen kerta, kun pyydän apua.
ensi kerralla lähden...
jääkää te paskat tänne.
pyörittäkää yhteiskuntaa mammonallanne, turhamaisuudella ja keinotekoisella paskalla.
minua ei enää kiinnosta, eikä enää tule kiinnostamaan.