Mietitään hetki. Minä nauroin, iloitsin ja hymyilin ennen. Vaikka olisin tuntenut suurta surua sisälläni, muodostin silti iloisen ilmeen ja hymyilin. Pystyin aina nostamaan naamion kasvoilleni. Naamion, jossa hymyilin. Kuinka moni rakastikaan sitä piirettä minussa. Että vaikeimmankin paikan kohdalla onnistuin kääntämään kaiken hyväksi. Kunnes sinä tulit...
Etsit ja kaivoit. Piinasit ja kiusasit. Tahdoit välttämättä nähdä naamioni taakse ja lopulta se särkyi. Rikoit huolella valmistetun naamion. Näit sen mitä muut eivät. Näit surulliset kasvoni. Olitko siltikään tyytyväinen? Et...
Seuraavaksi tahdoit tietää miksen enää hymyile. En kerro sitä sinulle, mutta totuus on, etten enää pysty. Minä en enään osaa. Naamio jonka särjit, ei tainnut olla mikä tahansa naamio. Se taisi olla minun oikea hymyni, joka on nyt särkynyt...
Sinä olet se joka tuhosi minun hymyni...