IRC-Galleria

No vittu moi.

Mä en nyt oikein tiedä mistä aloittaa. Olen vähän hämilläni, vähemmän tosin kuin äsken, hämilläni kovasti siltikin. Hää-hää. (Musta tulee poliitikko - valtakunnan kansleri!) Niin. Eniveis. Kirjoitan nyt, jotta muistaisin.

Okei, on kai hyvä aloittaa aamusta? Tehdä omasta muistilapusta sellainen, josta ymmärtää kaiken kulun. Okei, näin teen. Siis aamusta.

Seuraavan seitsemän päivän ainoan vapaan päivän aamu.
Tulin tajuihini yhden maissa. Kamottelin yläkerassa sängyssä, pää täysin tyhjänä, ihanan turtana. Tuoretta kahvia ja tupakkaa just sopivan kosteasta punasesta bonuksesta. Puhutaan jo yleellisyyksistä. Rauha maassa, koirat ei häsää, Iitu itseasiassa kuorsaa puoliks mun jalkojen päällä röhnöttäen, pää mun tyynyllä. Kattelen kun keskelle peltoa, tai sit vaan katse siirty sopivasti, tuli tuo pellon toisella puolella asuva hautaus-urakoitsija mies koiransa kanssa. En nähnyt kunnolla, piti siristellä. Niillä on lato siinä, melkein keskellä tota valtavaa peltoa. Katselin miten mies alkoi suunnistaa suoraan ladolle, sen ristiin rastiin kävelemisen sijasta. Siinä ladon kulmalla se pysähty, selin minuun -siis n.400 metrin päässä, käätyi kuin suoraan katsomaan minuun ja kääntyi uudestaan, ja käveli koira edellä ladon taakse. Tästä vähän kummastuneena hörppäilin lisää kahvia ja ajattelin sit kerrankin harjoittelevani kunnon kyyläksi kun moisen olin aloittanutkin ja jäin miettimään, että mihin ne siellä ladon takana katos. Odottelin jonkun tovin, kunnes molemmat, Iitu ja Rymy alkoi olla totaalisen rauhattomia ja oli pakko nousta ulkoiluttamaan hemmoja. Menin alakertaan ja unohdin koko tempauksen koko päiväksi.

Okei. Lauantai-päiväsaunaan. Kaikki viikon paskat pois. Olin kuin ylikypsää makaroonia. Hymyilin kuin onnellinen debiili, laitoin tukkaani jopa papiljotteja iltaa varten ajatellen. En edes käytä papiljotteja, sain nämäkin Marjatalta edeltävänä päivänä kun hän oli osanut omiin hiuksiinsa nähden liian isoja. No niin, eniveis. Pesin kumit, kerrankin ajankanssa, huolella ja hyvin. Siinä rauhassa heräillessä pohdiskelin kaikenlaista, lähinnä hyvää fiilistä mikä täällä himassa on. Ei oo millään paskalla yhtään vitun väliä kun himassa on tällästä. Enivei. Kahvii, tupakkaa, musiikkia. Sit tuli idea leffaan menosta, okei, no eihän täällä Siperiassa mitään vitun leffavuokraamoja ole, edes Kiteellä. Leffateatteri? No joo, Kiteellä sentään olis sellanen, mut siel oli ainoana leffana joulutarina, ja sekin oli alkanu kolmelta, kun kello idean aikaan oli jo puolta neljää. No vittu, ihan sama se sit,pohjois-karjalan rotukulli kainaloon ja Joensuuhun leffaan. Liv Tylerin Thrilleri alkaa seiskalta, siihen. No äh, ei tullu sit siit suunnitellusta klo 18.00 lähdostä hevonpaskoja, suosiolla sit ihan mihin tahansa leffaan. Kysyttäessä mihin mennään, yritän hamuta katseella voimassaolevia vaihtoehtoja, ensimmäisenä silmä osuu suomalaisen leffaan (mikään ei ole sen paskempaa kuin suomalainen taide-elokuva ja laiton kannabis) _putoavia enkeleitä_. Aika tykki veto. Vedin siinä ennen leffaan perinteiset sauhut ja tuntu ihan kolahtavan pätkä. Suosittelen noin niinkuin kelle tahansa, hyvä pätkä enivei. Niin, no sekava olo oli mulla elokuvan jälkeen. Sitoi taas monta asiaa samaan pakettiin. Toimi alallaan.
Eihän toki loistavaa iltaa (kaupungissa kumeissa taas) sovi silleen vaan kesken lopettaa, niin nokka kohti uutta Feveriä. Nyt ensimmäistä kertaa uudessa, vanha täysin minulle vieras. Paikka oli kun onnellan disco-helvettipuoli, mutta käänteisillä värillä. Muutenkin jotenkin täysin vääristynyt tunnelma. En muista yhdenkään tapaamani ihmisen kasvoja.
Ei ollu vapaita pyötiä, niin rotukulli bongasi jonkun entisen duunikaverinsa ja hänen vaimonsa, ängettiin siihen sitten aluksi aina niin ahdistavalle small talkille.
Oi, nyt unohdan asioita.
Tämä pitää muistaa. Menessä sisään, portsari Maukka hymyillen nikkaa silmää ja toivottaa tervettulleeksi.
Takaisin pöytään.
p-k:r-k:n tuttava vaikuttaa hitusen hermostuneelta. Tuijottaa jotenkin pitkiä toveja suoraan silmiin ja selittää vaahtosuussa jotain juttua. Siis elämästä, työelämästä yms. Kiinnitin huomiota erityisesti hermostuneisuuteen. Tyttöystävä ei koko pöytävierailumme aikana juonut mitään, minä pari kuppia kahvia. Hauskaa on, ei siinä mitään, juttu luistaa ja minusta on siistiä tutustua hyviin tyyppeihin. :)
Lähetään syömään, sub-waylle ehdottomasti.
Feveristä poistuessa, portsari-Maukka, katsoo silmiin, nyökkää ja avaa oven ja katselee maahan. Ei, en minä ole alkuunkaan vainoharhainen. Tiedän sen olevan fakta, että kenties ei maukkaa vaan pärstäkerroin miellyttänyt. :D Buah, no niin, takais mun ihanan lämpimiin harhoihini.
Ulkona on muuten vitun kylmä hillua kumeissa tähän aikaan vuodesta, niin nytkin. Hytisin vilusta kun vihdoin päästiin subbarille asti. Leffateatterin ja Feverin jäljiiltä minulla oli sellainen olo, että pittää heti käydä vessassa tarkistamassa mikä on tilanne. Kaikki hyvin, ei muuta kun huulikiiltoa ja menoks tilailee safkat.
Se sisääntullessa kavereidensa kanssa naureskeleva myyjä katsoo minuun ja kysyy, että mitä sais olla, rotukulli latelee vaateet. Myyjä katsahtaa tiskin yli, jonka jälkeen sillä näyttää päässä niksahtavan, kädet alkaa täristä ja ääni hiljenee kuulumattomiin. On selkeästi tolaltaan. Ei saa edes niitä hanskoja käteensä menemättää sinne tiskin toiseen päähän laittamaan niitä.Salaatteja ladellessa niitä lentää sinne sun tänne, onneksi suurin osa kuitenkin leivän väliin. Otetaan ruuat mukaan, ulos menessä tuli heti mieleen pohtia, et mitäköhän se oli vetäny. :D No joo. Maistu ruoka pariin päivään taas hyvältä.

Ei oikein kiinnostanut sit enää mihinkään baariin, toisaalta, kaikki se vaiva ja sit takas himaan ja pää sekasin? No ei tietenkään! Siinä pyörittiin auton kanssa eessun taassun ja pohdittiin,et mihin mennään ja mitä tekemään. Heitän lonkalta, et mennään Marinkaan.

Marinkassahan kaikki ratkes. Hyvin tietenkin. Menkää äänestämään sailentrainia. Täällä ei saa ketään silleen tunnistettavasti mainita, mut tapahtui monenlaista ja ainakin mä tämänpäivän jäljiltä tiedän missä mä olen, minne mä olen menossa, ja todellakin, mitä varten. Toki välillä ahdistaa, mut mua nyt ahdistaa aina, veronsa vie se kantamuksen määräkin, mut sitä varten ollaan vahvoja, että jaksetaan oikeasti elää. Kannan mielelläni tarpeetonta huolta, jos tiedän, että sillä huolella pääsee hyvä tyyppi turpa täysin ummessa kissansa viereen kotiin nukkumaan, eikä samoilemaan pakkaseen ykin kotiinsa tarpoen.

Kun jumalautavittu uskaltaa siihen intuitioonsa luottaa, sellaisena kuin se tulee, niin kaikki menee juuri niinkuin pitää, väkisinkin, ei sitä itse itseään vastaan toimi. Se se vasta järjetöntä onkin.

*note to self loppu*

Sit ne perulörinät, kahvia mahahaavaan ja järjettömät orgiat pystyyn. Jos mä unohdan jostain syystä ihan täysin miltä musta energiallisesti tänään tuntui, niin mun on ihan sama kuolla.
Sitä päivää veniessä...

Kapina

Nuoren, riuskan urosluteen
mieli paloi vapauteen.
Kutsuttuaan heimojoukon
juhlasaliin sängynloukon
urho päästä olkipylvään
lausui julki aatteen ylvään:
"Kansalaiset, silmät tässä
surkastuvat pimeässä,
niinkuin tähden laiskuutemme
kuihtuivat jo lentimemme.
Ahtautta isänmaamme
hävetä me raukat saamme,
syntyväisyys painuu lamaan!

- Luteet, veljet, valloittamaan
ryhtykäämme Seinämeri!
Inhottava ihmisveri
olkoon ruoka täin ja madon,
jalomman saa lude sadon!"

Kymmenkunta kuuliaista
sai kuin saikin seuralaista.
Illan tullen viime kerta
juotiin tilkka ihmisverta
sitten riviin sängynlaitaan,
hyppy alas matonraitaan,
siitä yli kirjokuteen
urhoollisen urosluteen
johtamana seinään asti
jonossa ja joutuisasti.

Alkoi uljas nouseminen,
pysty, mutta voitollinen -
kunnes, kun jo katto hohti,
julma käsi syöksyi kohti,
Juostiin sivuun, taakse, eteen -
sama tulos: likaveteen,

käsi poimi yhden tyhmän
villitsemän luderyhmän.
Surullinen tapaus, -
Sellaista on vapaus.

- Lauri Viita Betonimylläri 1947 -

Joo ei siin mitää, se o moro!