Minä en tiedä onko missään ohjeita yksinäisille.
Minä laitan sen googleen, mutta tulee vain yksi osuma
ja sekin puhuu vain yksinäisistä erikokoisista lankakeristä.
Minä en tiedä mitä tehdä
kun ei ole ketään kenen seurassa olla,
kenen seurasta nauttia,
keneen tuntea yhteyttä.
Ellei jopa yhteys.
Toisaalta tiedän. On runoilijoita ja elokuvia,
esimerkiksi Kohtaaminen Roomassa, on 1800-luvun
säveltäjiä, ja muita lukuja ja henkilöitä.
Mutta mitä sitä pitäisi tehdä?
Istua koko viikko sängyllä,
syödä ruisleipää, itse leikattua,
antaa Kohtalo-sinfonian täyttää huone,
välillä vilkuilla Hämärän tansseihin.
Auttaisiko se.
Mihin se auttaisi, mitä se toisi.
Se olisi hetkellistä.
Ja silti sänky vain täyttyisi kyynelistä.
Siitä ettei kukaan samalla olisi kävelemässä pihan lävitse,
samoin tunteva, ettei olisi ketään märin poskin liikkujaa,
joka hätkähtäisi, katsoisi olkansa yli, erottaisi
vaaleanpunaisten verhojeni hienovaraisen lepatuksen, ottaisi
askelia vähitellen ikkunani alle. Jäisi siihen. Ja kohta, pakosta
olisimme valmiita toisillemme.
Sitä ei tapahdu tässä maailmassa.
Onko koskaan tapahtunut.
Ei minulle
mitään lähellekään.
Maa järisee maailmassa ja valtiot
lähettävät maailmassa luotaimia Marsiin,
maailman olympialaiset lähestyvät,
maailman tv-yhtiöt ja maailman kolmiloikkaajat
valmistautuvat niihin, maailman kesä
on tuoreena pullahtamaisillaan ulos,
tämän maailman ihmiset
sovittelevat pukuja peilien edessä,
monet suunnittelevat vaikka mitä
keskinäistä tähän maailmaan tässä maailmassa.
Minä olen se joka istuu töissä, täällä maailmassa,
uudella epämukavalla tuolilla
ja yrittää googletella apua yksinäisyyteen,
miten siitä pääsisi edes täksi päiväksi,
edes täksi tunniksi.
Minä en tiedä,
en edes sitä tiedä,
itken.