IRC-Galleria

Mutta opin houkutus ei ollut ainoastaan kuolemanjälkeiseen elämään liittyvä. Kieltäessään uskovien yhteisön sisäiset taistelut ja hyökkäykset (umma) Muhammed vei arabiheimoilta heidän perinteisen elinkeinonsa. Jonkin aikaa profeetta Muhammed voikin luottaa saavansa saalista ei-muslimeilta, joka korvaisi menetetyt sotasaaliit ja siksi hän ei koskaan poikennutkaan tavoistaan ja käännyttänyt kaikkia heimoja, jotka pyrkivät Pax Islamican alueelle. Koska hän kuitenkin uskoi islamin ylivertaisuuteen ja pyrki levittämään sitä mahdollisimman laajalle alueelle, hän ei milloinkaan kieltänyt niitä kääntymästä islaminuskoisiksi, jotka sitä halusivat. Kun koko Arabian niemimaa oli kääntynyt islaminuskoon, löytyi uusi tulonlähde ja vaihtoehtoinen kohde arabiheimojen aggressiiviselle energialle, joka oli hedelmällinen Lähi-Itä ja Levantti. Kaksitoista vuotta Muhammedin kuoleman jälkeen oli olemassa Lähi-Idän imperiumi, joka ulottui Iranista Egyptiin ja Jemenistä pohjois-Syyriaan, joka oli syntynyt islamin lipun alla. 700-luvun alkuun tultaessa muslimit olivat laajentaneet mitä suurimmassa määrin otettaan keski-Aasiasta ja laajalti myös Intian mantereelta ja olivat valloittaneet bysantin pääkaupungin Konstantinopolin ja valloittaneet Pohjois-Afrikan ja Espanjan. Ellei heitä olisi pysäytetty vuonna 732 kuuluisassa Poitiersin taistelussa läntisessä Keski-Ranskassa, he olisivat saattaneet tunkeutua syvälle pohjois-Eurooppaan.
Vaikka erilaiset lahkot ja sisällisodat jakoivatkin muslimimaailmaa Muhammedin jälkeisinä vuosisatoina, islamin perusdynamiikka on pysynyt ekspansionistisena. Lyhytikäinen Umayyadin dynastia (661-750) joutui väistymään hartaammilta vaikuttavien Abbasidikalifien tieltä, joiden valmius hyväksyä ei-arabit vakiinnutti islamin otetta laajoilla alueilla. Abbasidit hallitsivat maailmanvallan pääkaupungista Bagdadista käsin ja menettivät vähitellen valtaansa aina Mongolien maahanhyökkäykseen saakka vuonna 1258. Heidän voimakkain seuraajansa tuli Anatoliasta, ottomaanien turkkilaisten keskuudesta, jotka hyökkäsivät Eurooppaan 1300-luvun keskivaiheilla ja valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453 ja tuhosivat bysantin maailmanvallan ja saivat valtaansa käytännöllisesti katsoen koko Balkanin niemimaan ja Välimeren itäosat.
Kuten arabiedeltäjänsä ottomaanitkin olivat energisiä maailmanvallan rakentajia, jotka vannoivat jihadin nimeen. 1500-luvun alkupuolelle tultaessa he olivat valloittaneet Syyrian ja Egyptin mamelukeilta, pelottavilta orjasotilailta, jotka olivat pysäyttäneet mongolit ja tuhonneet ristiretkeläisvaltiot. Ne kääntyivät pian pohjoiseen sulttaani Suleiman Suuren johdolla. 1600-luvun keskivaiheille tultaessa ne näyttivät päättäneen valloittaa kristityn Euroopan ja heidät käännytettiin vasta Wienin porteilla käydyissä kovissa taisteluissa 1683 nimenomaan syyskuun 11. päivänä, kuinkas muuten. Vaikka ottomaanien maailmanvalta olikin jo puolustuskannalla 1700-luvun alkupuolelle tultaessa, tuo "Euroopan sairaaksi mieheksi" kutsuttu valtakunta kesti vielä toiset 200 vuotta. Sen tappio 1. maailmansodan voittoisien sotavoimien käsissä ja varsinkin Mustafa Kemal Atatürkin, nykyaikaisen Turkin nationalismin isän toiminta tekivät lopullisesti lopun niin itse ottomaanikalifaatista itsestään kuin myös islamin vuosisataisesta maailmanherruudesta.
Muhamettilaisille islamin historian kirjoittajille muslimien maailmanvallan kronikat edustavat loistavaa uskonnollista intoa ja Allahin asian epäitsekästä harjoittamista. Myös monet länsimaiset kirjoittajat ovat omalta osaltaan olleet taipuvaisia ihailemaan käsitystään islamilaisen hallinnon hienostuneisuudesta ja toleranssista ylistäen kalifien taiteiden ja tieteiden harrastusta, joka ilmeni heidän halukkuudessaan sallia etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöjä. Molemmat näkemykset sisältävät myös paljon totuutta, mutta kumpikaan niistä ei tavoita niitä syvällisempiä ja usein kovempia impulsseja, jotka olivat toiminnassa Muhammedin liikkeellepanemassa, yhä laajenevassa ummassa. Muhamettilaisten hallitsijoiden toinen toistaan seuraavien sukupolvien ketjussa maailmanherruus ei ollut minkään universaalien uskonnollisten periaatteiden sanelemaa, vaan heidän profeettansa näky taistelusta ja hänen käskynsä taistella ja alistaa ei-uskovat. Se, että islamin maalliset päämäärät saattaisivat olla ristiriidassa sen eettisten ja hengellisten vaatimusten kanssa oli ilmeistä kalifaatin alusta asti. Vaikka omaijadien hallitsijat halusivatkin esittää jatkuvien alueensa laajentumiseen tähtävien sotien olevan "jihadia Allahin tiellä", se oli vain kulissi, jonka taakse kätkeytyi yhä enenevässä määrin maallistunut ja itsevaltainen hallinto. Heidän velttoa asennettaan islamilaisia käytäntöjä ja tapoja kohtaan kuvaa se, että heidän kerrotaan varanneen tietyt päivät alkoholin juomiseen -- jonka profeetta Muhammed erityisesti kielsi -- ja esiintyneen estoitta alastomina juhlintakavereidensa ja naispuolisten laulajien edessä.
Abbasidien vuosina 747-49 aikaansaaman vallankaappauksen tarkoituksena oli palauttaa oikeat islamilaiset tavat ja poistaa edeltäjiensä jumalattomat käytännöt; mutta hekin olivat omaijadien lailla ensisijaisesti ja etupäässä maailmanvallan yksinvaltiaita. Abbasideille islam oli keino vakauttaa heidän herruutensa oikeutus ja nauttia voiton hedelmistä. He mukautuivat orastavaan uskonnolliseen lakiin (shari'aan) vain siinä määrin kuin se palveli heidän tarpeitaan ja sortuivat samoihin paheisiin -- viiniin, laulajattariin ja seksuaalisiin paheisiin -- jotka olivat turmelleet omaijadien maineen.
Materiaalinen loisto oli erityisen tärkeää. Tilaisuudessa, jossa Dawud ibn Alin veljenpoika kruunattiin abbasidien ensimmäiseksi kalifiksi, Dawud ibn Ali julisti: "Me emme nousseet kapinaan rikastuaksemme hopealla ja kullalla". Kuitenkin nimenomaan kuninkaallisen hovin yhä kasvava prameilu koversi abbasidien arvovaltaa. Kalifin pöydän jalokivikoristeiset ruokalajit, palatsin ylelliset verhot, kuninkaallisen hovin pihaa koristava kultainen puu ja rubiinisilmäinen kultainen elefantti olivat joitakin niistä tuhlailevista esineistä, jotka olivat todisteina tuosta ylellisyydestä.
Lisäksi maailmanvallan rikkaudet olivat keskittyneet muutaman harvan käsiin kansan kustannuksella. Samanaikaisesti kuin kalifi saattoi maksaa tuhansia dirhameita suosikkirunoilijalleen siitä, että tämä lausui muutaman rivin, tavalliset työläiset ansaitsivat Bagdadissa vain dirhamin tai kaksi kuukaudessa. Kalifit eivät osoittaneet kovinkaan suurta mielenkiintoa siihen kääntyivätkö valtakunnan kaukaisemmissa osissa olevat islaminuskoon ja valloittivat heidän maansa mieluummin siirtomaikseen ja ryöstivät heidän omaisuutensa ja työnsä. Vasta kolmen vuosisadan kuluttua islamin perustamisesta näiden väestöjen pääosa omaksui valtiaidensa uskonnon ja se oli alempien luokkien aikaansaama prosessi -- muiden kuin arabien yritys päästä maksamasta pakkoveroa, poistaa ne yhteiskunnalliset esteet, jotka estivät heidän etenemisensä. Ja mikä vielä pahempaa, pääkaupungit ryöstivät maakuntien varat, joka oli Muhammedin aikana omaksuttu käytäntö, joka saavutti huippunsa abbasidien aikana. Se ja hallinnon heikentynyt ote valtakunnan laita-alueista muodostivat yhdessä häpeämättömän hyväksikäytön, joka sai aikaan lukuisia kapinoita kautta koko valtakunnan.
Islamin maailmanvallalle tulikin tunnusomaiseksi piirteeksi keskuksen ja periferian välinen jännite. Jo maailmanvallan alkuajoista, omaijadien ajoilta lähtien se oli toivottomasti liian laaja, suurelta osin riittämättömien liikenneyhteyksien ja huonon hallinnon vuoksi. Abbasidien aikana yhä enenevä määrä maakuntia ajautui paikallisten dynastioiden haltuun. Koska ei ollut tehokkaita keskuspaikkoja, valtakunta mureni yksiköiden kasautumaksi, jota yhdistivät ainoastaan kieli ja uskonto. Vaikka ottomaanit saivatkin kehityksen kääntymään väliaikaisesti vastakkaiseen suuntaan, heidänkin kunnianhimoiset tavoitteensa sulivat sisäisessä hajaannuksessa.