IRC-Galleria

Mutta opin houkutus ei ollut ainoastaan kuolemanjälkeiseen elämään liittyvä. Kieltäessään uskovien yhteisön sisäiset taistelut ja hyökkäykset (umma) Muhammed vei arabiheimoilta heidän perinteisen elinkeinonsa. Jonkin aikaa profeetta Muhammed voikin luottaa saavansa saalista ei-muslimeilta, joka korvaisi menetetyt sotasaaliit ja siksi hän ei koskaan poikennutkaan tavoistaan ja käännyttänyt kaikkia heimoja, jotka pyrkivät Pax Islamican alueelle. Koska hän kuitenkin uskoi islamin ylivertaisuuteen ja pyrki levittämään sitä mahdollisimman laajalle alueelle, hän ei milloinkaan kieltänyt niitä kääntymästä islaminuskoisiksi, jotka sitä halusivat. Kun koko Arabian niemimaa oli kääntynyt islaminuskoon, löytyi uusi tulonlähde ja vaihtoehtoinen kohde arabiheimojen aggressiiviselle energialle, joka oli hedelmällinen Lähi-Itä ja Levantti. Kaksitoista vuotta Muhammedin kuoleman jälkeen oli olemassa Lähi-Idän imperiumi, joka ulottui Iranista Egyptiin ja Jemenistä pohjois-Syyriaan, joka oli syntynyt islamin lipun alla. 700-luvun alkuun tultaessa muslimit olivat laajentaneet mitä suurimmassa määrin otettaan keski-Aasiasta ja laajalti myös Intian mantereelta ja olivat valloittaneet bysantin pääkaupungin Konstantinopolin ja valloittaneet Pohjois-Afrikan ja Espanjan. Ellei heitä olisi pysäytetty vuonna 732 kuuluisassa Poitiersin taistelussa läntisessä Keski-Ranskassa, he olisivat saattaneet tunkeutua syvälle pohjois-Eurooppaan.
Vaikka erilaiset lahkot ja sisällisodat jakoivatkin muslimimaailmaa Muhammedin jälkeisinä vuosisatoina, islamin perusdynamiikka on pysynyt ekspansionistisena. Lyhytikäinen Umayyadin dynastia (661-750) joutui väistymään hartaammilta vaikuttavien Abbasidikalifien tieltä, joiden valmius hyväksyä ei-arabit vakiinnutti islamin otetta laajoilla alueilla. Abbasidit hallitsivat maailmanvallan pääkaupungista Bagdadista käsin ja menettivät vähitellen valtaansa aina Mongolien maahanhyökkäykseen saakka vuonna 1258. Heidän voimakkain seuraajansa tuli Anatoliasta, ottomaanien turkkilaisten keskuudesta, jotka hyökkäsivät Eurooppaan 1300-luvun keskivaiheilla ja valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453 ja tuhosivat bysantin maailmanvallan ja saivat valtaansa käytännöllisesti katsoen koko Balkanin niemimaan ja Välimeren itäosat.
Kuten arabiedeltäjänsä ottomaanitkin olivat energisiä maailmanvallan rakentajia, jotka vannoivat jihadin nimeen. 1500-luvun alkupuolelle tultaessa he olivat valloittaneet Syyrian ja Egyptin mamelukeilta, pelottavilta orjasotilailta, jotka olivat pysäyttäneet mongolit ja tuhonneet ristiretkeläisvaltiot. Ne kääntyivät pian pohjoiseen sulttaani Suleiman Suuren johdolla. 1600-luvun keskivaiheille tultaessa ne näyttivät päättäneen valloittaa kristityn Euroopan ja heidät käännytettiin vasta Wienin porteilla käydyissä kovissa taisteluissa 1683 nimenomaan syyskuun 11. päivänä, kuinkas muuten. Vaikka ottomaanien maailmanvalta olikin jo puolustuskannalla 1700-luvun alkupuolelle tultaessa, tuo "Euroopan sairaaksi mieheksi" kutsuttu valtakunta kesti vielä toiset 200 vuotta. Sen tappio 1. maailmansodan voittoisien sotavoimien käsissä ja varsinkin Mustafa Kemal Atatürkin, nykyaikaisen Turkin nationalismin isän toiminta tekivät lopullisesti lopun niin itse ottomaanikalifaatista itsestään kuin myös islamin vuosisataisesta maailmanherruudesta.
Muhamettilaisille islamin historian kirjoittajille muslimien maailmanvallan kronikat edustavat loistavaa uskonnollista intoa ja Allahin asian epäitsekästä harjoittamista. Myös monet länsimaiset kirjoittajat ovat omalta osaltaan olleet taipuvaisia ihailemaan käsitystään islamilaisen hallinnon hienostuneisuudesta ja toleranssista ylistäen kalifien taiteiden ja tieteiden harrastusta, joka ilmeni heidän halukkuudessaan sallia etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöjä. Molemmat näkemykset sisältävät myös paljon totuutta, mutta kumpikaan niistä ei tavoita niitä syvällisempiä ja usein kovempia impulsseja, jotka olivat toiminnassa Muhammedin liikkeellepanemassa, yhä laajenevassa ummassa. Muhamettilaisten hallitsijoiden toinen toistaan seuraavien sukupolvien ketjussa maailmanherruus ei ollut minkään universaalien uskonnollisten periaatteiden sanelemaa, vaan heidän profeettansa näky taistelusta ja hänen käskynsä taistella ja alistaa ei-uskovat. Se, että islamin maalliset päämäärät saattaisivat olla ristiriidassa sen eettisten ja hengellisten vaatimusten kanssa oli ilmeistä kalifaatin alusta asti. Vaikka omaijadien hallitsijat halusivatkin esittää jatkuvien alueensa laajentumiseen tähtävien sotien olevan "jihadia Allahin tiellä", se oli vain kulissi, jonka taakse kätkeytyi yhä enenevässä määrin maallistunut ja itsevaltainen hallinto. Heidän velttoa asennettaan islamilaisia käytäntöjä ja tapoja kohtaan kuvaa se, että heidän kerrotaan varanneen tietyt päivät alkoholin juomiseen -- jonka profeetta Muhammed erityisesti kielsi -- ja esiintyneen estoitta alastomina juhlintakavereidensa ja naispuolisten laulajien edessä.
Abbasidien vuosina 747-49 aikaansaaman vallankaappauksen tarkoituksena oli palauttaa oikeat islamilaiset tavat ja poistaa edeltäjiensä jumalattomat käytännöt; mutta hekin olivat omaijadien lailla ensisijaisesti ja etupäässä maailmanvallan yksinvaltiaita. Abbasideille islam oli keino vakauttaa heidän herruutensa oikeutus ja nauttia voiton hedelmistä. He mukautuivat orastavaan uskonnolliseen lakiin (shari'aan) vain siinä määrin kuin se palveli heidän tarpeitaan ja sortuivat samoihin paheisiin -- viiniin, laulajattariin ja seksuaalisiin paheisiin -- jotka olivat turmelleet omaijadien maineen.
Materiaalinen loisto oli erityisen tärkeää. Tilaisuudessa, jossa Dawud ibn Alin veljenpoika kruunattiin abbasidien ensimmäiseksi kalifiksi, Dawud ibn Ali julisti: "Me emme nousseet kapinaan rikastuaksemme hopealla ja kullalla". Kuitenkin nimenomaan kuninkaallisen hovin yhä kasvava prameilu koversi abbasidien arvovaltaa. Kalifin pöydän jalokivikoristeiset ruokalajit, palatsin ylelliset verhot, kuninkaallisen hovin pihaa koristava kultainen puu ja rubiinisilmäinen kultainen elefantti olivat joitakin niistä tuhlailevista esineistä, jotka olivat todisteina tuosta ylellisyydestä.
Lisäksi maailmanvallan rikkaudet olivat keskittyneet muutaman harvan käsiin kansan kustannuksella. Samanaikaisesti kuin kalifi saattoi maksaa tuhansia dirhameita suosikkirunoilijalleen siitä, että tämä lausui muutaman rivin, tavalliset työläiset ansaitsivat Bagdadissa vain dirhamin tai kaksi kuukaudessa. Kalifit eivät osoittaneet kovinkaan suurta mielenkiintoa siihen kääntyivätkö valtakunnan kaukaisemmissa osissa olevat islaminuskoon ja valloittivat heidän maansa mieluummin siirtomaikseen ja ryöstivät heidän omaisuutensa ja työnsä. Vasta kolmen vuosisadan kuluttua islamin perustamisesta näiden väestöjen pääosa omaksui valtiaidensa uskonnon ja se oli alempien luokkien aikaansaama prosessi -- muiden kuin arabien yritys päästä maksamasta pakkoveroa, poistaa ne yhteiskunnalliset esteet, jotka estivät heidän etenemisensä. Ja mikä vielä pahempaa, pääkaupungit ryöstivät maakuntien varat, joka oli Muhammedin aikana omaksuttu käytäntö, joka saavutti huippunsa abbasidien aikana. Se ja hallinnon heikentynyt ote valtakunnan laita-alueista muodostivat yhdessä häpeämättömän hyväksikäytön, joka sai aikaan lukuisia kapinoita kautta koko valtakunnan.
Islamin maailmanvallalle tulikin tunnusomaiseksi piirteeksi keskuksen ja periferian välinen jännite. Jo maailmanvallan alkuajoista, omaijadien ajoilta lähtien se oli toivottomasti liian laaja, suurelta osin riittämättömien liikenneyhteyksien ja huonon hallinnon vuoksi. Abbasidien aikana yhä enenevä määrä maakuntia ajautui paikallisten dynastioiden haltuun. Koska ei ollut tehokkaita keskuspaikkoja, valtakunta mureni yksiköiden kasautumaksi, jota yhdistivät ainoastaan kieli ja uskonto. Vaikka ottomaanit saivatkin kehityksen kääntymään väliaikaisesti vastakkaiseen suuntaan, heidänkin kunnianhimoiset tavoitteensa sulivat sisäisessä hajaannuksessa.

Teoksessaan 'The Roots of Jihad" (Jihadin juuret) tri Tawfik Hamid toteaa, että suurin osa muslimeista tukee islamilaista terrorismia. Ja että koko ajatus sodasta terrorismia vastaan on sotaa tiettyä taktiikkaa vastaan, ei vastustajaa vastaan. Terrorismi ei ole Osama bin Ladenin 11.syyskuuta 2001 keksimä. "Muslimina haluan sanoa suorat sanat sitä vihantäyteistä islamilaista fundamentalismia vastaan, joka on nykyään vallalla maailmassa", Hamid kirjoittaa.
Jos Yhdysvaltain ja Euroopan virkamiehet kykenisivät ja haluaisivat identifioida vihollisen toden teolla, voitaisiin ulkopolitiikka muuttaa sen mukaisesti. Mutta sellaista vihollista ei kuitenkaan voida voittaa, jota ei haluta nimetä ja jonka toimiin ei haluta puuttua eli siihen, mitä se tarkalleen ottaen suunnittelee tekevänsä ja miten se aikoo sen toteuttaa. On keskitytty siinä määrin niihin keinoihin, joiden avulla se pyrkii taistelemaan -- siis terrorismiin -- että on kadotettu näkyvistä maailmanlaajuinen liike, joka haluaa pystyttää Sharia-lain, islamilaisen lain, kaikkialle maailmaan. Jopa Ibrahim Hooper, Amerikan islamilaisten suhteiden neuvoston edustaja, on todistettavasti sanonut, että hän haluaisia nähdä Yhdysvalloista tulevan tulevaisuudessa islamilaisen valtion, mikä on täsmälleen sama tavoite kuin Osama bin Ladenilla. Ensimmäisenä askeleena on tarpeen määritellä vihollinen terrorismin sijasta uudelleen, että sen juuret ovat tietyissä islamilaisissa käsitteissä (johon viittaa Tawfik Hamidin kirjan nimi "Jihadin juuret"), ideologiassa, joka on verhoutunut uskonnon kaapuun.
Kun siis satiiriset kuvat profeetta Muhammedista tanskalaisessa sanomalehdessä sytyttivät maailmanlaajuisen muslimiväkivallan aallon alkuvuodesta, tarkkailijat keskittivät tietenkin huomionsa länsimaiden lähetystöjen, yritysten ja muiden instituutioiden mielettömään tuhoamiseen. Vähemmän kiinnitettiin huomiota niihin sanoihin, joita lausuttiin näiden mellakoiden yhteydessä -- sanoihin, joilla on historiallisesti pahaenteinen kaiku. "Kiiruhtakaa pyytämään anteeksi kansaltamme, sillä ellette tee niin, tulette katumaan sitä", julisti Khaled Mashal, Hamasin johtaja. Hamas oli vastikään saanut mahtavan voiton Palestiinan vaaleissa: "siksi, että kansamme menee eteenpäin ja se on voittoisa. Allahin nimessä teidät voitetaan... Huomenna kansakuntamme istuu koko maailman valtaistuimella. Tämä ei ole mielikuvituksen tuotetta, vaan tosiasia. Huomenna me johdamme maailmaa, jos Allah suo. Pyytäkää anteeksi tänään, ennenkuin joudutte onnettomuudeksenne katumaan".
Islamilaisten radikaalien keskuudessa tällainen pröystäily heidän "kansakuntansa" urheudesta ja pikaisesta voitosta on tavallista samoin kuin pitkät ja katkerat luettelot niistä murheista, jotka ovat seurausta muslimien muinaisen hallintavallan menetyksestä. Osama bin Laden on viitannut toistuvasti ottomaanivallan murtumiseen 1.maailmansodan lopulla ja ottomaanikalifaatin tuhosta siinä yhteydessä. Hän julisti heti 11/9 jälkeen: "Se, mitä Amerikka saa nyt maistaa, on vain varjo siitä, mitä me olemme joutuneet kokemaan. Meidän islamilainen kansakuntamme on joutunut maistamaan tuota samaa jo yli 80 vuotta, nöyryytystä ja häpeää, poikiensa kuolemaa ja heidän verensä vuotamista, sen pyhäköt häväistyinä." Ayman al-Zawahiri, bin Ladenin korkein lähettiläs, on viitannut vielä kauemmas taaksepäin valittaessaan "al-Andalusin tragediaa" -- siis islamin hallinnon päättymistä Espanjassa vuonna 1492.
Länsimaalaiset jättävät jatkuvasti huomiotta nämä vuodatukset ja pitävät niitä harhakuvitelmina, ainoastaan jonkinlaisena propagandistisena mahtailuna tai propagandana. Mutta islamilaiset ovat täysin vakavissaan ja he tietävät, mitä tekevät. Heidän retoriikallaan on vuosituhantinen oikeutus sekä opillisesti että asiallisesti ja se liittyy syvällä virtaavaan jo alusta pitäen islamilaiselle politiikalle ja kulttuurille tyypilliseen ajatustapaan. Vaikka islamilaisten kaipausta kahlitsemattomaan suvereniteettiin on jouduttukin hillitsemään ja muuntamaan eri paikoissa ja eri aikoina, se ei ole koskaan hävinnyt ja meidän aikanamme se on noussut esiin kostonhimoisena. Sitä kutsutaan nimellä maailmanvalta.
"Minun käskettiin taistella kaikkia ihmisiä vastaan, kunnes he sanovat: 'Ei ole muuta jumalaa kuin Allah.'" Näillä jäähyväissanoilla profeetta Muhammed tiivisti sen kansainvälisen näyn siitä uskosta, jonka hän antoi maailmalle. Koska islam on universaali uskonto, se haluaa saada aikaan maailmanlaajuisen poliittisen järjestyksen, jossa koko ihmiskunta elää muslimihallinnon alla joko uskovina tai sen alistamina yhteisöinä. Tämän päämäärän saavuttamiseksi jokaisen vapaan miespuolisen aikuisen muslimin velvollisuutena on käydä taipumatonta "taistelua Allahin jalanjäljissä" eli jihadia. Kuten 1300-luvun historioitsija ja filosofi Abdel Rahman ibn Khaldun kirjoitti: "Muslimiyhteisössä jihad on uskonnollinen velvollisuus, koska islamin lähetystehtävä on universaali ja jokaisen velvollisuus on käännyttää jokainen islaminuskoon joko taivuttelemalla tai pakolla". On historiallinen tosiasia, että islamin synty liittyy tavalla tai toisella maailmanherruuteen. Toisin kuin kristinusko ja kristityt valtakunnat, jotka ovat olleet olemassa sen rinnalla tai sen alistamina, islam ei ole koskaan tehnyt eroa ajallisten ja uskonnollisten voimien välillä, jotka yhdistyivät Muhammedin henkilössä. Paettuaan kotikaupungistaan Mekasta Medinaan vuonna 622 j.Kr. jolloin Muhammedista tuli sekä poliittinen että sotilaallinen johtaja pikemminkin kuin yksityinen saarnaaja, hän vietti elämänsä viimeiset kymmenen vuotta taistellen saadakseen alistettua yhtenäisen Arabian hallintoonsa. Itse asiassa hän keksi jihadin käsitteen pian Medinaan muuttamisensa jälkeen keinona saada paikalliset seuraajansa hyökkäilemään mekkalaisten karavaanien kimppuun. Ellei hän olisi yllättäen kuollut, hän olisi varmastikin laajentanut hallintonsa Arabian niemimaatakin laajemmalle alueelle.
Muhammedin Medinassa vietettäminä vuosina Koraanin tekstit ovat täynnä jakeita, jotka ylistävät jihadin hyveitä, samoin lukemattomat lauselmat ja hadith-perimätieto, joiden lähteenä pidetään profeetta Muhammedia. Niitä, jotka osallistuvat tähän pyhään toimintaan, on palkittava runsaasti niin tässä elämässä kuin kuoleman jälkeenkin, kun he saavat asua varjoisissa, ikivihreissä puutarhoissa neitsyiden hemmottelemina. Niinpä niitä, jotka saavat surmansa ei pitäisi surra: "Allah on ostanut uskovien sielut ja omaisuuden Paratiisin lahjaa vastaan; he sotivat Allahin tiellä; he tappavat ja heitä tapetaan...Iloitkaa siis siitä kaupasta, jonka olette Hänen kanssaan tehneet; se on mahtava voitto."

Jumalan armo ulottuu kaikkiin ihmisiin Jeesuksen Kristuksen evankeliumin kautta. Hän tarjoaa rauhaa ja sovitusta. Ne muslimit, jotka tulevat Hänen luokseen uskossa ovat rauhanomaisia myös meitä kohtaan. Mutta me emme voi sivuuttaa sitä tosiasiaa, että suurin osa ihmiskuntaa mukaanlukien muslimit, hylkäävät evankeliumin. Eikä sota heidän sydämissään lopu koskaan. Niinkuin eräs terroristi on sanonut painokkaasti: "Jihad jatkuu aina tuomiopäivään saakka".
Miten totta se onkaan; ja miten surullista se onkaan.

Hadithit paljastavat Muhammedista seuraavaa:

Hänet on kerran noiduttu;
Hän murhasi, jopa naisen;
Hän hyväksyi vaimojen hakkaamisen;
Hän opetti, että naiset olivat mieleltään vajaita;
Hän käytti orjia;
Hän kävi orjakauppaa;
Hän hyväksyi orjien pieksämisen;
Hän kannatti naisorjien seksuaalista hyväksikäyttöä väkisin;
Hän oli rasistinen afrikkalaisia orjia kohtaan;
Hän rajoitti seuraajiensa vaimojen lukumäärän neljään, mutta hänellä itsellään oli 22 vaimoa;
Hän otti yhden vaimoistaan, Safiya bint Huyain, kun hän oli ensin tappanut tämän miehen;
Eräs toinen Muhammedin vaimoista, Zainab bint Jahsh, oli naimisissa Muhammedin adoptiopojan kanssa; hän pakotti heidät eroamaan toisistaan Allahin sanojen mukaisesti;
On monia muitakin paljastuksia Muhammedin uskomuksista ja käytänteistä, jotka pysäyttäisivät jokaisen kunnon ihmisen miettimään, kannattaako uskoa häneen Jumalan "profeettana". Tässä ei ole tilaa käsitellä kaikkia näitä Hadithin jakeita. Ne on jokaisen helppo löytää, joka haluaa käyttää hiukan aikaa tutkiakseen islamia muussakin mielessä kuin sen muslimikannattajien propagandan muodossa. Jokainen rehellinen muslimi joutuu myöntämään nämä asiat todeksi ja että ne on ilmoitettu heidän pyhissä kirjoituksissaan.
Siirtykäämme nykyaikaan. Muslimivaltioiden eroavuudet johtuvat niiden omaksuman fundamentalismin asteesta. Tosi, fundamentalistinen islam on määritelty sen kaltaiseksi, jota se oli Muhammedin suorassa hallinnossa. Tosi islam on sotaisaa, terrosristista ja se vihaa kaikkia ei-muslimeita -- koska heitä pidetään Allahin vihollisina. Maltillisemmissa muslimivaltioissa, joissa yhä painostetaan (ja joissakin tapauksissa kielletään) kristinusko ja juutalaisuus samoin kuin muutkin uskonnot, eivät harrasta terrorismia. Itse asiassa ne näkevät terrorismin uhkana omalle vakaudelleen, koska fundamentalistimuslimit pitävät maltillisia muslimeita uskottomina Muhammedin kaikkia uskottomia vastaan julistamalle jihadille. Tässä on syy muslimivaltioiden keskinäisille aseellisille selkkauksille tai joidenkin muslimivaltioiden ja niiden fundamentalistiryhmien välisille aseellisille yhteenotoille.
Täällä Yhdysvalloissa hallitus ja media ovat manipuloineet meidät kuvittelemaan, että tosi islam on rauhan uskonto. Asia on täysin päinvastoin. Tosi islam on sodan ja terrorisoinnin uskonto. Se on Muhammedin perintö. Tosi islam ei tee mitään eroa armeijan ja siviilien välillä; kaikki ovat Allahin vihamiehiä, jos he eivät ole ainakin nimellisesti muslimeja.
Tämän päivän rauhanomaiset muslimivaltiot eivät ole fundamentalistisia. Toisin sanoen ne eivät halua sotaa ei-muslimivaltioiden kanssa jihadin vuoksi. Ne ovat luonteeltaan muslimivaltioita mukavuudenhalusta ja/tai kostotoimien pelosta, jos he luopuisivat siitä. Jopa maltilliset uudistukset naisen asemassa ovat saaneet väkivaltaisen vastaanoton ja ovat saaneet jotkut valtiot kumoamaan ne. Jotkut maltilliset muslimivaltiot eivät suhtaudu kielteisesti siihen, että terrosristiryhmät pitävät harjoituksiaan niissä. Jotkut tukevat niitä ovelasti suojellen ja jopa tukien niiden toimintaa taloudellisesti. Tämä tekee yritykset muslimiterrorismin eliminoimiseksi käytännöllisesti katsoen mahdottomiksi onnistua. Tämä lyhyt katsaus islamiin ei voi selittää kaikkia islamin nyansseja. Riittäköön, kun todetaan, että huolimatta siitä mitä meille kerrotaan islam on kristinuskon vastainen uskonto. Sen parhaat elementit ovat halukkaita elämään rauhassa kaikkien kanssa; pahimmat elementit sen sijaan -- ne, jotka ovat kaikkein lähimpänä Muhammedin islamia -- haluavat päättäväisesti tuhota kaikki muut.
Emme saa kuitenkaan luopua toivosta yksittäisten muslimien kohdalla, joita ehkä Jumala kutsuu. Meitä koskee yhä kehotus julistaa evankeliumia siellä missä vain on kuulevia korvia. Rakkautemme muslimeja kohtaan pitäisi saada meidät tutkimaan, mitä he uskovat, jotta voisimme välittää heille Jumalan armon ja totuuden. Kaikki eivät tiedä kaikkia tosiasioita. Meidän on sallittava jokaiselle kohtaamallemme muslimille oikeus epäillä ja kohdeltava heitä ystävällisesti ja olettaa, ettei hän käsitä uskonsa antikristillistä katsantokantaa.
Muhammed turmeli sen islamin, johon hän aluksi mieltyi. Jos tämän päivän muslimit haluaisivat palata takaisin alkuperäiseen islamiin ja hylkäisivät Muhammedin, Koraanin ja kaikki muut opetukset, jotka ovat lähtöisin Muhammedin piraatti-islamista, he olisivat lähempänä totuutta. Kuitenkin heiltä puuttuisi silloinkin vielä yksi asia ellemme me saisi heitä siitä vakuuttumaan, niin että he vastaanottaisivat sen: että ainoa tie Jumalan luo on Jeesuksen Kristuksen, Jumalan lihaksi tulleen Sanan kautta ja kaikki se, joka liittyy Hänen uhrikuolemaansa syntien sovittamiseksi ja siitä seuraavien siunausten vastaanottaminen. Ehkä hyvä lähtökohta olisi Jes.1:18:

Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi.

Hänen armeijansa kasvoi jihadin nimessä tehtyjen ryöstöjen ansiosta. Aikaa myöten ei kukaan voinut vastustaa häntä. Hän vaati seuraajiltaan, että heidän oli vannottava uskollisuutta kuolemanrangaistuksen uhalla.
Muhammedin terrorikampanjaan kuului salamurhia, murhia, orjaksi ottamista ja kokonaisten yhdyskuntien teloituksia. Naiset ja lapset myytiin orjiksi. Hänen pogromeitaan ei oltu suunnattu ainoastaan pakanallisia arabeja vastaan, jotka hän halusi yhdistää miekalla uhkaamalla, vaan erityisesti juutalaisia ja kristittyjä vastaan, joita hän alkoi pitää Allahin vihamiehinä.
Valloitusretkillään hän salli ihmisten pitää juhlansa, mutta hän hävitti heidän epäjumalansa ja kaikki seremoniat oli suoritettava Allahille.
Muhammedin suorittaman Mekan valloituksen vaikutus oli niin suuri, että sitä alettiin kutsua "voitoksi", ikäänkuin siihen olisivat sisältyneet kaikki voitot. Muhammedin saavuttama voima teki niin suuren vaikutuksen Arabian maiden sheikkeihin, että he kokoontuivat Medinaan joko vapasta tahdostaan tai Muhammedin käskystä, että he hyväksyisivät islamin heimojensa uskonnoksi.
Muhammed osoitti viisautta siinä suhteessa, ettei hän sekaantunut liiaksi heimojen välisiin asioihin, vaan vahvisti hallitsevia luokkia vahvistaakseen vaikutusvaltansa heimoihin. Ihmiset pakotettiin seuraamaan johtajiaan ja omaksumaan islaminusko. Maaliskuuhun 632 mennessä koko Arabia oli laskettu Muhammedin jalkojen juureen paitsi Kreikan ja Persian linnakkeita. Viimeisinä vuosinaan hän alkoi ulottaa jihadinsa myös kreikkalaisia vastaan, mutta hän kuoli ennenkuin saavutti siinä suurempia voittoja.
Vuosisatojen kuluessa islam on saavuttanut monia voittoja, mutta kärsinyt myös monia takaiskuja. Lopuksi syntyi useita eri lahkoja, joille kaikille olivat yhteisiä islamin perusperiaatteet -- uskon viisi pylvästä -- mutta joilla oli erilaisia käsityksiä siitä, miten islamin tuli ilmetä yksityisen ihmisen elämässä ja kansallisesti.
Muhammedin kuoleman jälkeen jotkut kalifeista, Muhammedin seuraajista, alkoivat kirjoittaa muistiin sitä, miten he olivat ymmärtäneet hänen opetuksensa ja käytäntönsä samoin kuin tiettyjä perinnäistapoja, joita muslimien edellytetään noudattavan. Ne ovat ne neljä hadithia, joita useimmat muslimit (erityisesti sunnimuslimit) pitävät lähes yhtä tärkeinä kuin Koraania (Qur'an). Kaksi muuta, vähemmän tärkeää lähdettä muslimien uskolle ja käytänteille ovat ratkaisuun pääseminen väittelyn kautta ja yhteisön konsensus. Koraanin lisäksi neljä hadithia muodostavat kuitenkin islamin todellisen teologisen perustuksen.
Vaikka koraani sisältääkin riittävästi todistusaineistoa Muhammedin islamin (joka on ainoa nykypäivänä olemassaoleva islam ) väkivaltaisesta luonteesta, hadithit tarjoavat myös lisävalaistusta islamin luonteesta.
Sahih Al-Bukharin kirjoittama Bukhari Hadith kertoo meille, että Muhammedia ei saa palvoa:

Sitten Abu Bakr lausui Tshah-hudia ("kenelläkään muulla kuin Allahilla ei ole oikeutta tulla palvotuksi ja Muhammed on Allahin apostoli"). (Bukhari 2:333).
Kuitenkin muslimien odotetaan kohtelevan Muhammedia lähes samanlaisella palvonnalla kuin Allahia:

Allahin kautta, koska tahansa Allahin Apostoli sylki, sylki putosi jonkin [profeetan seurueeseen kuuluvan] käteen, joka hieroi sitä kasvoihinsa ja ihoonsa; jos hän käski heitä, he tottelivat hänen määräyksiään heti; jos hän suoritti peseytymisrituaalin, he taistelivat siitä, kuka saisi käyttää veden; ja kun he puhuivat hänelle, he madalsivat ääntään eivätkä katsoneet kunnioituksesta hänen kasvoihinsa koko ajan (Bukhari, 3:891).

Muhammedin pesäero juutalaisuudesta oli samalla alku sille arabialaistamisprosessille, joka seurasi islamin muutosta yksilön uskosta poliittiseksi uskonnoksi. Hänen pääsaavutuksensa olikin islamin kansallistaminen, jonka avulla kaikki arabiheimot saatiin liitettyä yhdeksi yhteisöksi.
Näin kehittyivät islamin viiden kohdan ohjeet, joita kutsutaan uskon viideksi pilariksi -- (1) Sen tunnustaminen, että Jumala on yksi; (2) pakollinen ääneenlausuttu rukous; (3)almujen antaminen; (4)Ramadan-kuukauden paasto; (5) Mekkaan suoritettavan pyhiinvaelluksen toteuttaminen.
Pakollinen, ääneenlausuttu rukous on Allahille osoitettujen rukousten mekaaninen toisto. Useimmille muslimeille ajatus henkilökohtaisesta yhteydenpidosta Jumalan kanssa on tuntematon käsite. Eri lahkoissa noudatetaan Mekkaan suoritettavaa pyhiinvaellusta eri tavoin. Sunnimuslimien keskuudessa toinen voi suorittaa pyhiinvaelluksen toisen puolesta, jos asianomainen ei voi sitä suorittaa; shiiamuslimien keskuudessa on sallittua tehdä pyhiinvaellus johonkin toiseen pyhään paikkaan, joka on sopivammalla etäisyydellä.
Islam sai siis keskeisen aseman uuden yhteiskuntajärjestelmän rakentamisessa. Se purki säälimättä vanhat rakenteeet ja rakensi niistä uuden, vakaamman järjestelmän
On sanottu, että ihmisten sydämet muuttuivat Allahin läsnäolossa ja veli olisi voinut tappaa veljen, jos Muhammed olisi niin käskenyt. Islamin uskonnolliset siteet määrittelivät perheen. Jokainen muslimi oli jokaisen muslimin veli. Islamin ulkopuolella ei ollut turvaa eikä laki voinut silloin suojella. Allah oli vain niiden turvana, jotka tunnustivat hänen olevan ainoa auktoriteetti.
Pelko alkoi hiipiä ihmisten tietoisuuteen. Turvallisuuden takaamiseksi oli pakko omaksua islam, vaikkei uskona niin ainakin puheissa. Tämä loi "teeskentelijöiksi" kutsutun luokan -- muslimit, jotka olivat joko vain osittain liittyneet Muhammediin tai jotka olivat sydämessään hänelle vihamielisiä. he eivät voineet julkisesti vastustaa Muhammedia osittain siksi, etteivä he pystyneet saavuttamaan yksimielisyyttä ja osittain sen terrorismin takia, jota tunnolliset muslimit harjoittivat toisinajattelijoita kohtaan. Todellisuudessa suuri osa Medinan asukkaista kuului pikemminkin teeskentelijöiden ryhmään, mutta he olivat voimattomia tekemään asialle mitään. He omaksuivat islamin oman turvallisuutensa takia.
Muhammed solmi hyvät suhteet muutamien pienten, Medinan ulkopuolella asuvien heimojen kanssa ja pakotti heidät kanssaan liittoon. Mutta hänen pelkät periaatteensa jo asettivat hänet sotatilaan muiden arabien kanssa. Koska islam nyt oli muuttunut uskonnosta poliittiseksi voimaksi, Muhammed päätti toteuttaa sen väitteet ylemmyydestään käytännössä sotimalla. Periaatteelliset ristiriidat oli ratkaistava miekalla ja Allahin asema ainoana jumalana oli toteutettava verenvuodatuksella ihmisten asemasta riippumatta, olkoot sitten naisia, lapsia tai heikkoja. Allahin verenhimo uskottomia kohtaan oli tyydytettävä.
Muhammedin ensimmäinen sotaretki suuntautui Mekkaan Rajab-kuussa, elokuussa v.623. Arabeilla Rajab-kuu oli sodasta lepäämisen kuu. Ryöstöretkiä ja hyökkäyksiä pidettiin laittomina ja niitä noudatettiin kunniallisuuden käsitteseen kuuluvana. Muhammed näki tässä tilaisuuden siepata saaliinsa hyökkäykseen valmistautumattomana.
Eräs karavaani oli palaamassa Taífista lastattuna nahalla, viinillä ja rusinoilla luottavaisena, koska nyt oli pyhä kuukausi. Muhammed lähetti pyhiinvaeltajiksi pukeutuneen joukon tekemään yllätyshyökkäyksen karavaanin kimppuun Nakhlassa Taífin ja Mekan välillä. Yksi mekkalainen sai surmansa ja mekkalaiset tuomitsivat kovin sanoin Muhammedin petoksen. Jopa Medinassa tuomittiin hänen petoksensa niin laajalti, että hänen oli pidättäydyttävä sellaisesta pyhäinhäväistyksestä tulevaisuudessa. Mutta se ei silti pysäyttänyt häntä jatkamasta terroristista kampanjaansa.
Ramadan-kuussa (joulukuussa 623) odotettiin suuren syyrialaisen karavaanin paluuta Mekasta. Muhammed väijyi sitä Bedrissä, joka oli suosittu vedenotto- ja leiriytymispaikka Medinan pohjoispuolella. Quraishit olivat varustautuneet väijytykseen 900 miehen vahvuudella kuultuaan siitä huhun. Kahakka tapahtui 17. Ramadan-kuuta. Muslimit pääsivät voitolle lähinnä päättäväisyytensä ansiosta. Quraishit olivat mykistyneitä muslimien taisteluinnosta. Siinä missä quraishit taistelivat maallisen omaisuutensa puolesta, muslimit kävivät pyhää sotaa (jihadia) islamin puolesta. He eivät välittäneet seurauksista, koska Muhammed oli vakuuttanut heille, että jos he kuolisivat sodassa uskottomia vastaan, Allah toivottaisi heidät tervetulleiksi Paratiisin puutarhaan.
Bedr on eräs muslimien juhlituimmista taisteluista; se vahvisti Muhammedin asemaa ja eliminoi avoimen vastustuksen Medinassa. Kaupungin asukkaat pelkäsivät niin kovasti Muhammedia niiden julmien murhien takia, joita tehtiin hänen käskystään, että he kääntyivät mieluummin islaminuskoon kuin vaaransivat henkensä.

Muhammedin vaimon kuoltua hän muutti Taífin kaupunkiin. Saavuttuaan hän pyysi kaupungin päämiesten suojelua, niin että hän voisi esittää sanomansa. He kieltäytyivät siitä ja ihmiset ajoivat hänet ulos kaupungista. Hän ei yrittänyt palata takaisin Mekkaan ennenkuin myöhemmin, kun hän oli saavuttanut erään Mekan johtavan asukkaan, Mot'im bin 'Adin, suojeluksen. Kaksi kuukautta Khadíjan kuoleman jälkeen hän meni naimisiin Sauda bint Zam'an kanssa, joka oli abessinialaisen maahanmuuttajan leski.
Muhammed oli luopunut yrittämästä käännyttää mekkalaisia, mutta hän pyrki kosketuksiin kaupungissa vierailevien arabien kanssa. Pieni joukko Medinan asukkaita ilahdutti Muhammedia osoittamalla halukkuutta hyväksyä hänen opetuksensa. Hanífien usko oli hyvin tunnettua Medinan asukkaiden keskuudessa ja he odottivat uutta uskontoa ja arabialaista messiasta.
Seuraavan vuoden pyhiinvaellusjuhlassa kaksitoista medinalaista vannoi, etteivät he pidä muuta jumalaa kuin Allahin ja että he eläisivät hänen käskyjensä mukaisesti. He palasivat takaisin Medinaan Muhammedin opetuslapsina ja he lupasivat kertoa profeetalleen Muhammedille seuraavana vuonna edistymisestään.
Islam saavutti suuren suosion Medinassa ja se levisi nopeasti. Jonkinverran myöhemmin, suurin piirtein maaliskuussa 622 noin 75 medinalaista pyhiinvaeltajaa, jotka olivat kääntyneet islamin uskoon tuli Mekan juhlille, jossa he pyysivät Muhammedia liittymään ryhmäänsä luvaten suojella häntä samoinkuin hänen vaimojaan ja lapsiaan. Monet muslimit siirtyivtä Mekasta Medinaan ja Muhammed seurasi heitä myöhemmin.
Muhammedin päämäärä elpyi uuteen kukoistukseen ns. Medinaan "paon" myötä. Hänestä tuli kaupungin löytämän islaminuskon uskonnollinen johtaja ja tämän lisäksi hän aloitti kampanjan koko arabimaailman yhdistämiseksi. Poliittisia toiveitaan toteuttaessan Muhammed käsitti, että sellaisten mukaantulo, joiden motiivina olivat pikemminkin käytännön syyt kui itse usko, heikensivät islamia. Siitä huolimatta kaupunkilaiset pitivät Muhammedia auktoriteettina myös hänelle esitetyissä maallisissa asioissa, joissa häneltä pyydettiin tuomiota. Näin alkoi hänen hengellinen nousunsa, joka pian koskisi koko arabimaailmaa.
Ei kulunut kauaakaan, kun tämä vapaaehtoinen kunnianosoitus vaihtui vaatimukseksi. Jo paon ensimmäisenä vuonna Medinassa säädettiin laki, jonka mukaan "jokainen riita-asia, joka teillä on keskenänne on tuotava Jumalan ja Muhammedin tuomittavaksi". Uskomattoman lyhyessä ajassa Muhammedista oli tullut Medinan vaikutusvaltaisin mies. Ja hänen aikaisemmat pasifistiset yrityksensä levittää islamia, kun hänen kannattajakuntansa oli vielä vähäinen alkoivat väistyä aggressiivisempien keinojen tieltä "käännytystyössä".
Muhammed käytti hyväkseen islamin uskonnollisia periaatteita taloudellisen voiman saavuttamisessa. Monoteistista uskontunnustusta ja rukousta seurasi almujen antaminen, joka oli alunperin tarkoitettu köyhien avustamiseen. Aikaa myöten almujen antamisesta kehittyi jonkinlainen kymmenysten maksaminen, josta vähitellen kehittyi muslimien verotusjärjestelmän perusta ja muslimivaltion materiaalinen perustus. Almujen antamisesta jäi vain nimi; verot oli maksettava "Jumalalle".
Edelleen, siinä missä Medinan entinen käytäntö salli vieraat ainekset, Muhammedin hallinnon aikana oli pakko joko omaksua islam tai joutua karkotettavaksi. Kun juutalaiset, jotka olivat tahtomattaan olleet auttamassa Muhammedin valtaannousua, näkivät mihin suuntaan hän oli johtamassa kaupunkia, he eivät voineet mukautua siihen. Silloin Muhammed alkoi pitää heitä vihollisinaan. Hän muutti entisen tavan rukoilla Jerusalemia kohti niin, että kaikkien oli rukoiltava Mekkaa kohti, joka oli hänen kotikaupunkinsa. Tisri-kuun 10.päivän paaston hän muutti Ramadan-kuukauden paastoksi. Hän vaihtoi myös tärkeimmän jumalanpalveluspäivän sapatista perjantaiksi.

Muhammed ei julistanut julkisesti uskontoaan kolmena ensimmäisenä vuotena tehtävän saatuaan. Hän hankki kannattajia omista piireistään, aluksi oman perheensä piiristä. Heistä ensimmäisiä olivat: hänen vaimonsa Khadíja, hänen vapautettu orjansa Zaid bin Haritha, hänen serkkunsa 'Alí ja läheinen ystävänsä Abúbekr bin Abí Koháfa. Abí Koháfa käännytti useita muitakin, joista tuli myöhemmin tunnettuja nimiä islamin historiassa. Tämä pieni yhteisö kokoontui säännöllisesti yhteiseen rukoukseen.
Muhammedin pieni yhteisö saavutti suosiota hanífien keskuudessa. He käyttivät itsestään yhteistä nimeä muslimi (joka alistuu) ja heillä oli suurimmaksi osaksi yhteiset periaatteet. Muhammedin persoona ja luonteen lujuus antoivat elinvoimaa jo olemassaolevalle liikkeelle. Hänen alkuperäinen tarkoituksensa ei ehkä ollut uuden uskonnon perustaminen, vaan levittää suhteellisen pienen muslimilahkon uskontoa laajemmalti arabien keskuuteen. Muhammedille itselleen islam oli oikea, vanha uskonto -- sama kuin Mooseksen ja Jeesuksen uskonto, joka oli kirjoitettuna taivaalliseen kirjaan. Vasta myöhemmin hänelle selvisi ero islamin, juutalaisuuden ja kristinuskon välillä.
Muhammedin saaman tehtävän luonne ei sallinut hänen tyytyä harjoittamaan uskontoaan ainoastaan yksityisessä pienessä piirissään. Hänen oli pakko julistaa "totuutta" julkisesti. Eräs hänen seuraajistaan, Arkan bin Abí Arkam tarjosi lähellä Mekkan pyhäkköä sijaisevan talonsa Muhammedin käyttöön. Mutta Muhammed ei edennyt tehtävässään kovinkaan paljon mekkalaisten keskuudessa. Hänen sanomansa oli heille tuttu jo ennestään, ainoa uusi asia oli innostunut julistus. Mekkalaiset hylkivät häntä ja pitivät häntä vain näkyjen näkijänä tai runoilijana tai vain henkien vallassa olevana. Heihin ei tehnyt vaikutusta liike, jonka kannattajat olivat enimmäkseen alemmista yhteiskuntaluokista, jotkut heistä jopa orjia ja monet nuoria. Hallitsevaan luokkaan kuuluvat ja vanhemmat ihmiset eivät olleet halukkaita seuraamaan häntä ja niin hänen oli vaikea saada opetuslapsia kaupungista.
Muhammedia katkeroitti mekkalaisten välinpitämättömyys ja niin hänen julistuksensa muuttui luonteeltaan poleemisemmaksi. Yhtäkkiä "Gabrielilta" saadut suurat muuttuivat vihamielisemmiksi niitä kohtaan, jotka eivät halunneet vastaanotta "totuutta". Hän alkoi uhkailla uskottomia Jumalan tuomiolla, koska he eivät välittäneet Allahista eikä hänen sanansaattajastaan. Tämä suututti mekkalaisia, jotka loukkaantuivat siitä, että heidän isiensä traditioita vastaan hyökättiin, vaikka heidän uskontonsa olikin pikemminkin muodollista ja mukavuudenhaluun perustuvaa kuin todellista uskoa. Lisäksi heidän yhteisönsä varallisuuden takeena olivat uskonnolliset traditiot.
Tuossa vaiheessa tapahtui kaksi kääntymystä, jotka antoivat muslimeille uutta elinvoimaa. Muhammedin setä Hamza bin 'Abdalmottalib kääntyi islamiin, koska hänen sukuylpeyttään loukkasi veljenpojan huono kohtelu. Vielä tärkeämpi oli samana vuonna tapahtunut 'Omar bin al-Khattábin kääntymys. Al-Kahttáb ei olut rikas tai jalosukuinen, mutta hänen julkiset rukouksensa (jotka siihen saakka olivat tapahtuneet aina ainoastaan yksityisissä kokouksissa) rohkaisivat muita muslimeja tuomaan uskoaan enemmän esille julkisuudessa.
Tällä oli se vastavaikutus, että Muhammedin ja kaupungin asukkaiden välillä syttyi tähän saakka suurin konflikti. Hänen julistuksensa muuttui entistä hyökkäävämmäksi kaupunkilaisten uskontoa kohtaan. Hän julisti, että Allah oli tyytymättömämpi epäjumalanpalvojiin kuin epäjumaliin; ja hänelle jumalanpalveluskin oli vähemmän tärkeä kysymys kuin hänen sanansaattajansa Muhammedin torjuminen.
Hashimidit, jotka olivat Muhammedin sukulaisia, joutuivat kärsimään quraishien (hallitsevan heimon) ja Muhammedin välisestä kiistasta, koska he puolustivat häntä suvun nimissä, vaikka eivät häneen uskoneetkaan.
Koska Muhammed ei pystynyt saavuttamaan mekkalaisten suosiota, hän hyökkäsi heidän uskomuksiaan vastaan, jonka seurauksena hänestä itsestään ja hänen sukulaisistaan tuli lainsuojattomia. Lopulta hän luopui mekkalaisten käännyttämisestä käsittäen, ettei islam menisi eteenpäin hänen kotikaupungissaan keskustelemalla.

Tällaisessa ympäristössä eli yksilöitä, jotka kaipasivat parempaa uskontoa. Heitä kutsuttiin Hanífeiksi "katumuksentekijöiksi", jotka yrittivät vapautua synnistä. Hanífit hylkäsivät polyteismin; oli palvottava ainoastaan Allahia. Usko Allahiin oli samaa kuin alistuminen (islam) hänen tahtoonsa. Hanífit uskoivat tulevaan tuomioon ja hurskaaseen uskonnolliseen elämään, jota he pitivät synnittömänä elämänä. He olivat askeetikkoja, joiden käsitykset Aabrahamin uskosta olivat ihailevia.
Näyttää siltä, että Muhammed joutui kosketuksiin Hanífien kanssa erään vaimonsa serkun, Waraka bin Naufalin kautta, joka kuului heihin. Muhammed omaksui innolla hanífien uskonnon, sillä hän uskoi Allahiin ja halusi levittää uskoa. Uskonsa takia hän vetäytyi pitkiksi ajoiksi Hirá-vuorelle, jossa hän rukoili pitkiä aikoja ja harjoitti askeettista elämäntapaa. Muhammedin uskonnollinen kiihko kasvoi ja hän väitti saaneensa näkyjä noina kausina. Hän vajosi usein transsinomaiseen tilaan, josta hän palasi saatuaan usein siinä yhteydessä uuden ilmestyksen. On esitetty arvailuja, että Muhammed olisi sairastanut hysteriaa, epilepsiaa tai katalepsiaa. Mikä hänen näkyjensä lähde sitten olikin, hän uskoi, että Allah oli antanut hänelle käskyn levittää "totuutta". Tuon näyn toteuttamiseksi hänen oli jätettävä askeetikot ja lähdettävä julistamaan avoimemmin Allahia ainoana jumalana.
Vetäydyttyään rukoilemaan ja paastoamaan Ramadan-kuussa Hirá-vuorelle hän sanoo nähneensä näyssä enkeli Gabrielin, joka tuli hänen luokseen hänen nukkuessaan. Hän kertoi, että Gabriel piti hänen edessään silkkistä kääröä ja kehotti häntä lausumaan, mitä siihen oli kirjoitettu, vaikka hän oli lukutaidoton. Tämä oli hänen uskomansa mukaan ensimmäinen luku siitä "taivaallisesta kirjasta", josta Mooses, Jeesus ja kaikki Raamatun profeetat olivat saaneet totuutensa. Kerrotaan, että kun Gabriel lähti Muhammedin luota, hän meni vaimonsa Khadíjan luo ja kertoi tälle näystä. Muhammed oli masentunut ja uskoi olevansa demonien vallassa. Khadíja vakuutti hänelle, että hän oli itse asiassa saanut ilmestyksen ja hänet oli kutsuttu Jumalan sanansaattajaksi.
Näin Muhammedista tuli profeetta. Hän piti sitä, mitä hän tiesi Raamatun profeetoista esikuvanaan ja häntä rohkaisi se, että monet hanífien keskuudessa odottivat messiashahmoa, joka toisi uuden uskonnon. Myös paikkakunnan juutalaisten messiasodotukset olivat hänelle tuttuja.²
Hän joutui kuitenkin alusta asti kamppailemaan profeetankutsumuksensa kanssa. Kun näyt lakkasivat noin kahden tai kolmen vuoden ajaksi, hän tuli epätoivoiseksi ja harkitsi usein jopa itsemurhaa. Mutta yhtäkkiä "Gabriel" ilmaantui toisen kerran ja antoi hänelle toisen suuran. Siitä alkaen näyt olivat säännöllisiä ja Muhammed sai niiden kautta Qur'anin (Koraanin) eri suuria ja hän tuli varmaksi siitä, että hän oli Allahin profeetta.
Monetkaan islamin perusajatuksista eivät ole Muhammedilta lähtöisin. Itse asiassa liikkeen perimmäisenä lähteenä oli juutalaisuus. Arabien alueella asui paljon juutalaisia. Arabit oppivat heiltä profeettojen kirjoituksia.
Juutalaisuus ei ollut kuitenkaan islamin tuottava voima. Ei myöskään kristinuskon pääsuuntaus, johon arabit olivat tutustuneet jotuessaan tekemisiin Kreikan, Syyrian ja Abessinian kirkkojen kanssa. Kristinuskon poikkeavat haarat, kuten esimerkiksi saabilaiset, olivat yleisempiä Arabiassa. Varhaiset Mekan ja Táifin muslimit kutsuivat itseään "saabilaisiksi".³ Syvällisimmät vaikutteensa hanífit ja siten myös Muhammed saivat ilmeisesti kuitenkin alueen lukuisilta askeettisiltä lahkoilta. Hanífien käytänteiden tärkeimmäe elementit olivat asketismi ja mietiskely ja heitä kutsuttiinkin usein samalla nimityksellä kuin kristittyjä munkkeja eli "ráhibeiksi".

Muhammedin syntyessä noin 570 jKr Lähi-idässä asui lukuisia itsenäisiä heimoja, jotka olivat nomadeja tai kaupungeissa asuvia. Kaikki ne palvoivat omia pakanallisia jumaliaan ja olivat jatkuvasti sotajalalla keskenään. Kristinuskon vaikutus oli nykyään Arabiana tunnetulla niemimaalla minimaalista. Mikään ei siihen aikaan viitannut siihen, että arabeilla tulisi pian olemaan suuri vaikutus maailmanhistoriaan voitettuaan kreikkalaiset ja persialaiset siihen aikaan Nejdiksi ja Hijaziksi kutsutussa maassa. Alueen eri heimot eivät olleet yhtenäisiä. Jotkut niistä liittyivät toisiinsa kaupankäynnin takia tai yhteisen vihollisen voittamiseksi. Mutta heidän keskuuteensa tuli mies, joka väitti olevansa Allahiksi kutsumansa Jumalan profeetta. Hänen vaikutuksensa, joka alussa oli vähäistä, kasvoi nopeasti ja yhdisti arabiheimot islamiksi ("alistuminen") kutsutun yksijumalaisen uskonnon piiriin.
Muhammed syntyi Mekassa. Hänen isänsä 'Abd Allah bin 'Abdalmottalib kuoli ennenkuin Muhammed syntyi. Hänen äitinsä Amina kuoli Muhammedin ollessa vielä lapsi. Hänen isoisänsä 'Abdalmottalib huolehti aluksi hänestä ja tämän kuoleman jälkeen hänen vanhin setänsä isän puolelta, Abú Tálib bin 'Abdalmottalib.
Muhammedin perhe oli hyvin köyhä. Hänen nuoruudestaan tiedetään varmasti ainoastaan, että vartuttuaan vanhemmaksi hän ryhtyi paimeneksi ja keräili villimarjoja erämaasta.
Kaksikymmentäviisivuotiaana hänen setänsä suositteli häntä erään rikkaan Khadíja nimisen lesken talouteen ja liiketoimintaan. Tehdessään hänen puolestaa liikematkoja Muhammed tutustui Palestiinaan ja Syyriaan. Aikaa myöten hän meni naimisiin lesken kanssa, vaikka tämä oli huomattavasti Muhammedia vanhempi.
Matkoillaan Muhammed joutui kosketuksiin erään uskonnollisen liikkeen kanssa, joka vaikutti Mekassa, Medinassa ja Táifissa. Arabian pakanauskonto oli perimätietoa ja ilmeni pääasiassa pyhillä paikoilla vietettävissä suurissa juhlissa. Arabit olivat polyteistisiä eli monijumalaisia. Nämä jumalat olivat heimojen kantaisiä ja monilla suvuilla oli kotijumalia, joille osoitettiin kunnioitusta heidän siunaustensa saamiseksi kaupankäynnissä ja yleensä elämässä.
Mekan quraish-heimo palvoi kuun jumala Al-ilahia ja hänen kolmea tytärtään Latia, Uzzaa ja Manatia. Islamilaisen Bukhari Hadithin (Islamin kirjoitetun perimätiedon) 3:658 ja 5:583:n mukaan Ka'bahiksi kutsuttu, kankaaseen kääritty musta meteoriitti oli noin 360:n epäjumalan palvonnan keskipiste. Ihmiset rukoilivat viisi kertaa päivässä Ka'bahia kohti kääntyneinä ja paastosivat osan päivää yhden kokonaisen kuukauden ajan.
Ennen islamin syntyä arabit tekivät pyhiinvaellusmatkoja ('Umrah) Mekkaan. Sitä, ettei tehnyt 'Umrahia pidettiin yhtenä suurimmista synneistä
Yksi Ka'bahin 360:stä epäjumalasta oli Allah. Nimi oli luultavasti lyhentynyt arabiankielen sanasta Al-iláh, joka oli quraish-heimon korkein jumala. Quraish-heimo erosi muista aurinkojumalaa ja kuun jumalatarta palvovista pakanoista siinä, että he palvoivat kuun jumalaa ja hänen vaimoaan, auringon jumalatarta. Allahin nimeen solmittiin liitot ja sopimukset ja vannottiin valat ja suoritettiin kaikkein pyhimmät menot. Mutta koska Allah oli niin korkea, oletettiin, ettei häneen voinut saada yhteyttä henkilökohtaisella tasolla. Siksi häntä palvottiin kaikkein vähiten ja muiden epäjumalien uskottiin olevan kaikkein korkea-arvoisimpia olentoja, jotka voisivat antaa kaikkein suurimmat siunaukset ja toteuttaa palvojien henkilökohtaiset toiveet.¹
Arabien uskonnolla ei kuitenkaan ollut kovin suurta merkitystä huolimatta jumalten suuresta lukumäärästä. Sitäkin tärkeämpiä olivat käytännön asiat, jotka takasivat hyvät suhteet, voittoisan kaupankäynnin ja onnellisen vaikkakin moraalittoman elämäntavan. Jumalien puoleen käännyttiin pikemminkin lisävakuutena kuin ensisijaisina riippuvuuden kohteina.