IRC-Galleria

Pöllö on pöllölle aina pöllö, kuten sanonta rumasti toteaa.

Söin tänään suolakurkun. Sitten katsoimme elokuvan. Sitten tulimme kotiin. Sitten en mennyt vielä nukkumaan, nimittäin en tiedä mikä ei väsyttänyt yhtään. Sitten taas ei väsyttänyt. Sitten pesin hampaan. Sitten ei väsyttänyt vieläkään, nimittäin pissitti.

Lauserakenteen saa edellä kuvatulla tavalla toimimaan erittäin sulavasti waltarimaisella vikkelyydellä, jos sellaiseen vain haluaa kyetä. Mutta kukapa haluaisi olla Waltari, jos voisi olla Hegel. Sillä olennaista on tietää todellisuuden vastaavan substantiaalista sinänsä ja itselleen olevaa käsitettä, jossa idea on tullut itseään vastaavaksi sen absoluuttisessa kumoten ylitettävyydessään ja ylittäen kumottavuudessaan, so. Aufhebungissa. Toisaalta, kukapa haluaisi olla Hegel, jos kykenisi olemaan Nietzsche. Tulisiko olla yksi niistä märehtijöistä, jotka tuhoavat maailman ylenpalttisella nihilismillään ja basiliskin siemenillään? - Ottakaa yksi tuollainen, joka näkee maailman puun hedelmistään ja maistaa niitä etiikan maku suussaan! Kykeneekö hän maistamaan hedelmän sellaisena kuin se on - ja syyttääkö hän siitä puuta! Tarkemmin mietittynä, kivaa olisi kuitenkin olla Wittgenstein. Sillä onhan selvää, että olio on kaikki se, mitä se voi olla, eikä olio ole muuta kuin mitä se itse on, olettaen, että logiikka ymmärretään sellaisena, mikä ei voi olla satunnaista, sillä siinä on ennakoitu kaikki se, mikä on mahdollista. Kieltämättä, on tuo Wittgensteinkin aika kusipää, joten miksei voisi olla ihan vaikkapa vain Sartre. Kävellä huurteisen ilman kyllästyttämiä katuja, joiden päällä kuivat lehdet kiertävät ympyrää, esittäen sen inhon, minkä tuo pakottava ilma tuottaa ympärilleen. Sen, joka vallitsee ja kahlitsee itseni, tukahduttaen tuottaa tuota olevan henkäystä sieraimiani myöten? Vaikka olihan tuo Sartrekin aika vajaa-älyinen, raiskasi olla-verbin kymmenillä tavoilla ja kutsui sitä filosofiaksi. Mutta mikäpä olisi ollessa Horkheimerina? Esittää traditionaalisen teorian itsekritiikittömyyden ja itseensä sulketuneisuuden sen kykenemättömyytenä itsereflektioon, johon kriittisen teorian tulisi pureutua porvarillisen hegemonisen vallan ylärakenteiden tukkeutumia horjuttaakseen. Mieluummin tulisi kuitenkin olla Foucault, se vasta kivaa olisi, ja osoittaa diskursiivisen vallan muodostumia historian harmaissa kohdissa institutionalisoituina kategorioina. Miksipä ei vastaavasti voisi olla Butler, esittää sukupuolen performatiivisen ja sukupuolittuneen heteroseksuaalisen hegemonisen matriisin niin tekemisen kuin esittämisen käsitteilläkin? Tai sitten ihan perinteisesti Agamben. Osoittaa oleminen miksi-tahansa tulevana singulariteettina, jossa oleminen katoaa tulemisen jatkuvaan nyt-hetken karkaamiseen identiteetittömänä attribuuttien jonona ja piirtää teorian linja niille poikkeuksille, joiden varaan koko ajatus normaliteetista yleensäkin on rakennettu?

Ei, hauskaa olisi olla ala-asteella, sillä sitten voisi kertoa ihan iisipiisisti kaikesta kivasta, nimitäin kesälomasta, sitten kiunka kävi uimasa ja saunassa jos jaksoi ja söi makkraa.