Nonni, nyt on tämäkin nähty.
En ole koskaan lentänyt turvalleni omien koirieni ansiosta, mutta äsken niin kävi. Täällä liikkuu oikeasti jotain itsetuhoisia ja elämäänsä kyllästyneitä jäneksiä. Yksi sellainen päätti odottaa hiiren hiljaa paikallaan niin kauan, että ehditään poikien kanssa metrin päähän. Sen jälkeen onkin hyvä sinkaista sata lasissa karkuun, jolloin yhteensä 40 kiloa koiraa nykäisee pahaa-aavistamattoman, omissa ajatuksissaan olevan ja ennenkaikkea väsyneen ihmispolon nenälleen rapakkoon. Koirathan eivät tästä tapahtumasta ole moksiskaan, vaan yrittävät vielä sännätä jäneksen perään, jolloin ihmispolo raahautuu rapakossa turvallaan pari metriä eteenpäin, ennenkuin ehtii karjahtamaan (ei-niin) iloisen PERKELEen. Tällöin koirat tajuavat, että hihnojen päässä on painolastia, joka vastaa heidän ruuansaannistaan. Onneksi paikat säilyi ehjänä, niin ihmispolon kuin koirienkin.
Mutta tänään oli sentään ensimmäinen työyön jälkeinen aamu Tempon taloontulon jälkeen, kun lattialla ei ollut minkäänlaisia eritteitä! Iloitkaamme siis siitä! <3