IRC-Galleria

Hyvät asiat loppuvat aikanaan. Niitä ei koskaan saa takaisin. Niitä voi jäljitellä muttei koskaan uusia. Pahat ja ilkeät ajatukset takertuvat mieleen kuin mitä pinttynein lika ja tahraavat koko mielen ja muistin. Et enää muista hyviä asioita elämässäsi. Vain huonot ja ikävät, tuskalliset muistot, ne muistot mitä häpeää, vihaa tai pelkää. Vain ne jäävät. Se on kuin pitkää hidasta näkymätöntä kidutusta. Äänetöntä huutoa, joka ei pääse ulos. Näinä hetkinä kun valon viimeinenkin lämmin kosketus on kadonnut iholta. Kun kaikkein pimein yö on kietoutunut pakkopaidan tavoin tiukasti ympärille, ilmestyy pieni valopilkku kaukana, tavoittamattomissa. Itket heikkouttasi ja ahdistustasi. Valo pysyy kaukana, yhä tavoittamattomissa. Turhautumisen pikari on ääriään myöten täynnä, koska et pääse lähemmäksi pelastusta, valoa ja toivoa. Jostain korkealta kuulet kuiskauksen “aina on toivoa”.
Onko? Miten toivoa voi olla olemassa jos on toivoton. Mitä hyötyä on toivosta jos siihen ei usko tai yllä. Kuinka usein näen toivon kaukana edessäpäin ja kuljen sitä kohti. Kuinka usein se on ilmestynyt taakseni matkallani pimeässä. Kuinka usein se on pettänyt minut tyhjillä toiveilla, mahdottomilla lupauksilla. Harhaan vietynä on vaikea löytää takaisin. On vaikea löytää oikeaa jos ei erota sitä väärästä. Jos ei usko oikeaan tai se on vääristynyt. Kun kaikki on väärää niin mikä on oikea. Kun toivo on mennyt mistä sen löytää?