IRC-Galleria

Kuu valaisee kosteaa nurmea ja kimaltelee pisaroissa. Tyttöni istuu keinussa ja katsoo minua silmiin. Ilme ei värähdäkään. Hänen siniset silmänsä, kuin timantit katsovat minua. Niistä voi lukea katumuksen. Vai onko se katumusta? Onko se sitä syvää vilpitöntä tunnetta, jonka pitäisi vallata kun tietää tehneensä väärin ja haluaa tehdä kaiken tekemättömäksi? Ei. Sitä se ei ole. Se on jotain muuta. Jotain tutkimatonta. Avaat suusi ja sanot olevasi pahoillasi, mutta et sinä ole. Näen kuinka yrität. Yrität löytää itsestäsi sitä pientä katumuksen kipinää. Yrität puhaltaa siihen, jotta se syttyisi ja leimahtaisi pelastavaan liekkiin. Kipinä hiipuu hitaasti ja sammuu sitten kokonaan jättäen kylmyyden jälkeensä. Raastavan kylmyyden, joka pistää kylmät väreet tanssimaan selkääsi pitkin.

Et kai vain palele?

Näen kuinka kyynelvirrat tekevät tuloaan. Silmäsi kostuvat ja kimaltavat entistä kauniimmin kuunvalossa. Kuitenkaan et pysty itkemään. Katkera virne pyrkii naamallesi. Vastustat sitä kaikin voimin ja saat pidettyä kasvosi ilmeettöminä. Mieluummin olet loukkaamatta.

Mitä tunnet rakkaani?

Etkö ymmärrä vai halua ymmärtää? Se on alkanut. Joskus polku haarautuu. Kun kerran on lähtenyt harhaan on vaikea löytää takaisin. Yrität kovasti näen sen, mutta et löydä alkua. Et sitä tunnetta mistä lähdit. Kuinka pitkään olet jo huijannut itseäsi? “Kaikki on hyvin. En ole tehnyt mitään väärää. Vielä on aikaa kääntyä takaisin”. Sinä et kääntynyt takaisit. Harhailit syvemmälle valheiden metsään. Pois turvalliselta, sinulle osoitetulta polulta. Nyt olet eksyksissä ja tiedät sen.

Oletko kadottanut karttasi?

Nouset istuimeltasi. Valkoinen mekkosi heiluu tuulessa jota ei ole. Olet kauniimpi kuin koskaan. Miksen huomaa sitä. Astut askeleen kohti. Kuitenkin jokainen askel kohti minua vie toiseen suuntaan. Kauemmaksi. Etkö huomaa kuinka etäällä jo olet? Etkö huomaa halkeamaa, joka kasvaa kuiluksi väliimme? Ehkä huomaat sen vielä joskus. Ehkä sitten kun tipahdat sinne. Horjut reunalla. Sinnittele.

Etkö löydä tukea?

Sanot uudestaan olevasi pahoillasi. Yrität uskotella sitä itsellesi enemmän kuin minulle. Pysähdyt. Ymmärrätkö nyt? Huomasitko reunan jolla seisot? Jokainen valhe kasvattaa kuilua. Yrität keksiä keinon säästää kaiken. Katselet ympärillesi. Yhteistä paikkaamme. Missä kaikki alkoi ja missä kaikki tulee päättymään. Keksitkö jotain? Silmäsi sammuvat. Niiden kimallus kuihtuu ja katoaa.

Saatko timanttejasi koskaan takaisin?

Äkkiä käännyt ja kävelet poispäin. Katsot vielä kerran taaksesi. Etkö löydä silmistäni sitä mitä etsit? Et löydä sitä yhtä; anteeksiantoa. Katoat pensasaidan aukosta ja kuulen hitaat askeleesi soralla. Ne ovat kuin kumean kellon lyönnit. Lyönnit, jotka ennustavat maailmani pohjan katoamista.

Onko se ohi?

Hiljaisuus täyttää puutarhan. Vain keinu natisee tuulessa jota ei ole. Kuulen kuinka soinnut kantautuvat korviini. Hiljaisuuden soinnut. Katson taivaalle. Muutama tähti syttyy mustalle yötaivaalle. Hymy nousee huulilleni.

Miksi iloitsen?