IRC-Galleria

Nyt kun oon jättänyt entisen elämäni täysin taakseni, ei ahdistus oo silti kadonnut. Sä olet mun mieles ja sydämes joka ikinen päivä, mutta sä kuuluit siihen entiseen elämään.. Joskus vaan toivon, että vaikeina hetkinä voisit olla mun vierellä ja pitää kiinni. Joskus toivon hyvinä hetkinä, että oisit mun vierellä jakamassa sen ilon. Mutta sä olet mennyt, mä olen mennyt... Mä käänsin selkäni, palasin takasin tienristeykseen, ja käännyin. Sinne toiseen suuntaan. Sinne minne sä et koskaan tullut. Vaikka en mä edes pyytänyt sua mukaan. Mä olisin joutunut auttamaan sua niin paljon, pitelemään pystyssä ja kantamaan. Taistelemaan sun kanssas. Se olis ollut liian vaikeeta, enhän mä edes itse meinannut sillä matkalla pysyä pystyssä.. Se oli varmaan elämäni tähän asti pisin matka. Ja tie sekä mä huonossa kunnossa. Sen tien varrella voitin kuitenkin pahimman viholliseni, itseni. Kun mä pääsin kotiin, olin väsyny. Niin väsynyt, etten edes pystynyt taakseni katsomaan ja miettimään matkaa jonka olin kulkenut. Nyt vasta katson taakse. Ja kun mä katson taakse, mä ahdistun, mä näen sut. Sä makaat maassa. Nouse rakas ylös? Katsot mua silmiin ja pyydät nostamaan, antamaan tukea. Mutta musta ei vieläkään ole siihen. Mä käännän taas selkäni ja päätän taas palata myöhemmin. Kerään vielä vähän voimia. Joka kerta, päätän kerätä vielä vähän voimia. Mutta aina mä palaan, ja jonain kertana me poistutaan yhdessä. Yhdessä, voittajina. Tällä välin, kun sä odotat mua, mä rukoilen sun puolesta. Selviä hengissä siihen päivään, kun mä haen sut mukaani. Sinä päivänä alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta.