IRC-Galleria

Jo työntäessäni kissojani puolentoista kilometrin päähän itkin. Itkin koska tiesin kopasta katsovan kaksi paria silmiä jotka ovat minulle niin kovin tärkeitä. Parit silmiä joiden takia olen itse ollut syömättä, joiden takia olen maksanut puolikasta vuokraa ollessani itse kuitenkin asunnoton, joiden takia olen herännyt keskellä yötä vain hakeakseni ne sinne missä itse olen ollut kun kaikki ei ole ollut hyvin, joiden takia olen ollut valmis uhraamaan kaiken muun. Ja samaiset silmät minä äsken vein pois.

Olkoonkin, että uskon niiden olevan nyt hyvässä kodissa jossa niille on paljon aikaa, aikaa jota ne tarvitsevat. Ne saavat hellyyttä ja huomiota myös niinä hetkinä kun minä en ole voinut sitä tarjota.

Istuin muiden olohuoneessa ja seurasin rakkaitani. Kuinka ne haistelivat ja tutkivat kaikkea uutta tietämättä jäävänsä sinne. Etten enää tulisi hakemaan vaan jättäisin ne sinne. Ja voi miten pahalta tuntuu. En olisi halunnut nousta eikä kukaan tehnytkään elettä sen suhteen että niin pitäisi tehdä. Mutta tiesin sen olevan pakko. Vielä eteisestä tulin takaisin ja suukotin kumpaakin.

Kuinka monta itkua olen itkenyt niiden turkkiin, kuinka monta kertaa kyyneleet on nuoltu pois.

Itkin matkan takaisin. Itkin ääneen ja kävelin sen enempää eteeni katsomatta. Kuinka lohduttomalta tuntui työntää tyhjää koppaa kohti kotia. Miten painavilta jalat tuntuivat ja kuinka tuuli pystyikin puhaltamaan niin syvälle kylmettäen sisältä asti. Paleli niin kovin.

Nyt kukaan ei puske jalkojani vasten ja pyri syliini. En muista milloin olisin kirjoittanut entryä kotona ilman kissaa sylissäni. Enkä muista milloin olisin itkenyt ilman kissan kieltä poskellani. Kun Ruupert on Vallilassa, on niin kovin tyhjää.

Olen niin kovin yksin.

Jos kaikki menee hyvin, kissani muuttavat tänään uuteen kotiin. Onneksi aika lähelle ja voin käydä tapaamassa niitä. Ottaa koville. Tulee ikävä.

Vaikea ilta. Niin vaikea.

Ulkona on kovin kaunista. Harmillista, jotta tuuli on vielä vilpoinen - taidan joutua silti pukemaan vielä takin ja kengät vaikka olisin jo aivan valmis luopumaan niistä.

Puu ikkunan alla vihertää päivä päivältä enemmän, herneentaimenikin vaativat kohta tukea. Pidän näistä päivistä - saavat unohtamaan hetkeksi päivien laskemisen syöpätuloksiin. Mussa on jotain vikana, siitä ei ole enää epäilystä. Kunhan ei olisi syöpä. En tahtoisi.

Elämä kantaa, ja kyllä, taidan yhä saada sen mitä tarvitsen sen sijaan mitä tahtoisin. Oikeastaan parempi niin. Uusi viikko uudet kujeet.

Kissoittelu rokkaa <3

Onko pöllömpää taas hetkeen nähty? Tikka istuin katulampun metallisen kuvun päällä ja hakkasi siihen päätänsä. Hieno metallinen sointi. En keksi muita syitä kuin a)sillä oli krapula ja mikä tahansa helpotti sen oloa tai b)se halusi päänsä niin kipeäksi ettei sen tarvitsisi mennä töihin.

Ruupert väänsi hienot kakat keskelle jalkakäytävää, propsit vielä asettelusta. Miksei voi vain kyykätä ja tehdä kaikkea samaan kasaan? Miksi pitää nostaa toinen takajalka kohtisuoraan taivasta kohti ja hyppelehtiä paikasta toiseen muilla kolmella jalalla? Kysynpähän vain..

Ja kyllä, heräsin seitsemältä vaikka yhdeksän olisi riittänyt oikein hyvin, kiitti vuorokausirytmille.

Hahmossa neitoperhosen
olit viininpunainen
Tulit luokseni yllättäin
Veit mut toiseen maailmaan
Sait mut melkein uskomaan parempaan

Pysyn hiljaa vaikka tahtoisin huutaa
Et kuule kuitenkaan
Olen kuin ilmaa.

Musta tuntuu että mä tapailen.
Tai ainakin minut esiteltiin juuri äidille. Tai niin, olime "mökkeilemässä" Porvoossa hänen äitinsä luona (ei voi luonto ja sää olla niin kaunista!!!). Olen kaiken lisäksi aika hurmaantunut tästä tapauksesta. Ja jos minä tai Sanku ei ihmistutkillamme löydetty mitään viisareita värähdyttävää on tämä herrasmies kai pakko luokitella "hyväksi löydöksi". Odotan salaa seuraavaa tapaamista.

Pikkutyttöilen.

Ihan loistava aprillipila!