IRC-Galleria

Maanantaina tuli muuttolaatikot. Ehdin muutaman pakata, sitten unille ja aamulla töihin.
Tiistaina kaikki oli kivasti, kunnes ruoan jälkeen löysin itseni työpöytäni alta sikiöasennosta. Hitusen vatsaan sattui ja miehet töissä aivan paniikissa. Veivät sairaalaan. Sinne meni se päivä.
Tänään särkylääkkeiden voimalla pakkasin sairasloman turvin koko päivän. Haettiin jopa lisää 13 laatikkoa kun edelliset 20 loppui kesken.
Huomenna pitäisi saada loput tavarat pakattua, perjantaina hakemaan uudet avaimet, uuden asunnon siivous ja kamat sisään.
Viikonloppu meneekin tavaroita purkaessa.
Maanantaina hakevat pois ne 20 ensimmäistä laatikkoa. Loput saa itse viedä kun ehtii, ellei tahdo maksaa 8€.

Ahristaa.

Kaksi viikkoa sitten vakituinen työsoppari toimihenkilönä. "Kunnossapitoteknikko"..
Viikko sitten yritin opetella uutta vuorokausirytmiä ja nukuin kaiken muun ajan mitä en viettänyt töissä.
Tämä viikko näyttää menevän töissä pomon lemmikkinä ja kotona ihmetellessä.
Ensi viikon keskiviikkona Ranskaan.
Ensi kuussa uusi oma koti.

Sen jälkeen, everything goes.

Siskon koira kuoli.

Nukuin koko päivän, heräsin sopivasti iltaan siskon tullessa kotiin.
Pitäisi lähteä töihin.
En jaksaisi, en haluaisi
Tahtoisin takaisin peiton alle, mukavaan unimaailmaan jossa taas sai skumppaa ja huonoa musiikkia. Vaikka miehet aseiden kanssa pyörivät nurkissa ihmisillä oli hienot vaatteet ja kampaukset. Hetki aikaisemmin olimme kaikki juosseet pitkin kesäisiä marjapensaita, pitkin heinäpeltoja latojen välissä. Juoksimme pakoon, piilouduimme minne pystyimme. Kaikilla oli hienot vaatteet, vihollista ei tunnistanut. Ainoastaan miehet kiväärien kanssa erottuivat muista. Piilouduin marjapensaan alle, leikin kuollutta. Oli vaikeaa pidättää hengitystä hengästyneenä juoksusta. Potkivat ja kokeilivat pulssia. Varmasti tunsi kuinka kaulani sykki, nyki hengittämisen puutteesta. Mutta sanoi kuolleen, lähtivät. En tiedä mitä tapahtui muille kanssani juosseille. Myöhemmin suuressa ladossa oli juhlat. Samat asemiehet olivat kaikkialla, valmiudessa. Venäläisiä lapsia ensiintymässä, äitinsä pyörivät ylpeinä. Nainen jota kutsuin äidikseni oli mennyt sekaisin ja kuvitteli olevansa töissä baarissa. Isäni vei minut tupakalle ja tarjosi juotavaa. En tuntenut kumpiakaan ja olin hämmentynyt. Jossain sairaalassa veljeni makasi sängyssä ja tiesin etten voinut lähteä ladosta. Piilotettu vankila. Ikuiset juhlat, ruokaa, juomaa ja musiikkia.

Miten määritellään kuinka paljon pitää sanoa?
Kun sydänjuuriaan myöten kertoilee kolme tuntia ja näkee toisen kasvoista kaiken tulleen yllätyksenä ja sitten ei kuitenkaan. Näkee ettei näin paljon tarvitsisi kertoa.
Tuntuu kuin löisi lyötyä.
Liene korkea aika lähteä päivähoitoon.
Hajoilen täällä yksinäni itseeni.

On ollut päiviä joita en vaihtaisi.
On ollut toisia, joita en olisi tahtonut kohdata.
Mielikuva elämästä jota tahtoisi elää,
sen rinnalla alkutalven kylmät päivät ja todellisuus.

Väsyttää tämä pimeys,
kylmyys tunkeutuu luihin asti.

Toivoisin omistavani kaakeliuunin jonka eteen voisi tuoda pehmeästi upottavan sohvan ja polttaa suuria halkoja luukut auki villaiseen peitteeseen kääriytyneenä.

Tein elämäni ensimmäisen raskaustestin maanantaina. Kiitos erään miinalaivaristeilyn jälkipuinnin (joka sattui ovulaationi keskelle) olen ollut lähinnä paniikissa viikon. Maanantaina rohkaistuin ja kävin ostamassa apteekista testin. Negatiivinen. Hypettelin, ponpin ja hypettelin lisää.

Aloitin edellisestä fiksuuntuneena myös elämäni ensimmäiset e-pillerit tänään.

Ensimmäistä kertaa kuulin myös hassuja sanoja eilen.

Elämä on kivaa, tasaista, kaunista, rauhallista ja ah niin helppoa.

Niinpä niin.
Mä valitsisin aika paljon kaikkea jos en olis myöhässä.
Vitut jostian säännöllisyydestä, suhteellisen tuntematon käsite mun kiertoni yhteydessä, mutta nyt pelottaa.