IRC-Galleria

Ainoa asia ihmisen elämässä joka johtaa vääjäämättä kuolemaan on syntymä.
Mitäs tässä sitten ilmaston lämpenemisestä huolestumaan..

Oli mukavaa. Jalat ovat aivan poikki, rakoilla ja aristavat.
Väsyttää, mutta oli silti mukavaa käydä. Lähinnä harmittaa ajan vähyys,
olisin viihtynyt pidempään.

http://www.qx.se/nyheter/artikel.php?artikelid=5197

Tunnustuspalkinto

Haagan koulutusyksikön opiskelija Heidi
on saanut YIT Teollisuus - ja verkkopalvelut Oy:n
lahjoittamana tuhat (1000) euroa tunnustuspalkintona
hyvin suoritetusta työssäoppimisjaksosta.

Syntymäpäivä oli ja meni Pärnussa - rakastuin kaupunkiin. Kiitos kaikille muistaneille <3

Jo työntäessäni kissojani puolentoista kilometrin päähän itkin. Itkin koska tiesin kopasta katsovan kaksi paria silmiä jotka ovat minulle niin kovin tärkeitä. Parit silmiä joiden takia olen itse ollut syömättä, joiden takia olen maksanut puolikasta vuokraa ollessani itse kuitenkin asunnoton, joiden takia olen herännyt keskellä yötä vain hakeakseni ne sinne missä itse olen ollut kun kaikki ei ole ollut hyvin, joiden takia olen ollut valmis uhraamaan kaiken muun. Ja samaiset silmät minä äsken vein pois.

Olkoonkin, että uskon niiden olevan nyt hyvässä kodissa jossa niille on paljon aikaa, aikaa jota ne tarvitsevat. Ne saavat hellyyttä ja huomiota myös niinä hetkinä kun minä en ole voinut sitä tarjota.

Istuin muiden olohuoneessa ja seurasin rakkaitani. Kuinka ne haistelivat ja tutkivat kaikkea uutta tietämättä jäävänsä sinne. Etten enää tulisi hakemaan vaan jättäisin ne sinne. Ja voi miten pahalta tuntuu. En olisi halunnut nousta eikä kukaan tehnytkään elettä sen suhteen että niin pitäisi tehdä. Mutta tiesin sen olevan pakko. Vielä eteisestä tulin takaisin ja suukotin kumpaakin.

Kuinka monta itkua olen itkenyt niiden turkkiin, kuinka monta kertaa kyyneleet on nuoltu pois.

Itkin matkan takaisin. Itkin ääneen ja kävelin sen enempää eteeni katsomatta. Kuinka lohduttomalta tuntui työntää tyhjää koppaa kohti kotia. Miten painavilta jalat tuntuivat ja kuinka tuuli pystyikin puhaltamaan niin syvälle kylmettäen sisältä asti. Paleli niin kovin.

Nyt kukaan ei puske jalkojani vasten ja pyri syliini. En muista milloin olisin kirjoittanut entryä kotona ilman kissaa sylissäni. Enkä muista milloin olisin itkenyt ilman kissan kieltä poskellani. Kun Ruupert on Vallilassa, on niin kovin tyhjää.

Olen niin kovin yksin.

Jos kaikki menee hyvin, kissani muuttavat tänään uuteen kotiin. Onneksi aika lähelle ja voin käydä tapaamassa niitä. Ottaa koville. Tulee ikävä.

Vaikea ilta. Niin vaikea.

Ulkona on kovin kaunista. Harmillista, jotta tuuli on vielä vilpoinen - taidan joutua silti pukemaan vielä takin ja kengät vaikka olisin jo aivan valmis luopumaan niistä.

Puu ikkunan alla vihertää päivä päivältä enemmän, herneentaimenikin vaativat kohta tukea. Pidän näistä päivistä - saavat unohtamaan hetkeksi päivien laskemisen syöpätuloksiin. Mussa on jotain vikana, siitä ei ole enää epäilystä. Kunhan ei olisi syöpä. En tahtoisi.

Elämä kantaa, ja kyllä, taidan yhä saada sen mitä tarvitsen sen sijaan mitä tahtoisin. Oikeastaan parempi niin. Uusi viikko uudet kujeet.

Kissoittelu rokkaa <3