IRC-Galleria

Jos ei olisi jo niin myöhä, menisin eteiseen tai vessaan ja sanoisin peilille sillee ko sanoo HHOOOO.. ja kattosin et heiluuko se nyrkkipussi mun nielussa kun sanoo HHHOOOOOOOOOOOOO..

Niinku sarjakuvissa.
Mutku on niin myöhä.

P.S. Laitoin tänään Brolle tekstiviestin että
"Hei. Kannattaa jäädä katsomaan Max Paynea lopputekstienkin jälkeen jos haluaa nähdä sen cliffhangerin sieltä lopusta. T: Saga
Jos et tiedä kuka on Saga, minulla on väärä numero. Kannattaa silti muistaa toi cliffhangerijuttu."

Ja ihmiset sanovat että olen outo, olen pidemminkin vähemmän hillitty ja hieman kumma.

04/100: Lemony Snicket - Surkeiden Sattumusten Sarja

Loistava, katsoin sen varmaan miljoonatta kertaa.
Mulla on kaikki noi kirjat btw.

Tänään on mun virallisesti siirretty nimipäiväni, jei!
En siltikään hyväksy. Ehkä ensi vuonna sitten.

Lisää tulee

03/100: Death Sentence

Niin hyvä! Splatter, mursk! Kevin Bacon. <3

it pains me to see max payne in pain, paying his plain toll to get to Blaine.
Huomenna leffaan! <3

Tänään olen pohtinut aihetta minä.

Miksi minä olen niin vaikea ihminen, miksi asioista tulee helposti liian vaikeita? Miksi minua ei ymmärretä, miksi minä en ymmärrä, miksi asioita ymmärretään väärin? Ensin aloitin asian tarkastelun tuttuun yhyy-tyyliin. Yhyy minua, yhyy kun muut, yhyy kun kukaan ei koskaan mitään kun kaikki aina vaan.

Lähdin töistä hieman aiemmin että ehdin kotiin ennen jumppaa, ettei tartte töissä istua iltaseittemään asti sen jumpan takia, sinne suoraan meneminen kun olisi vaatinut sen. Noh, eipä siinä mitään, läpikävin tätä yhyytä ja sopimattomuuttani ympäristöön, jotenkin ihan se tavallisinkin ihminen tukka märkänä sateessa tuntui aivan eri heimolaiselta kuin minä. Mieleeni tulvi teini-iän yhyyt, silloin toivoin pitkälti sitä etten olisi koskaan ollutkaan maailmassa niin kaikki olisi paremmin, silloin tosin elinkin hemmetisti rankempia asioita läpi joten saan siitä vähän myötätuntoa ja ymmärrystä.

Kävelin katuja pitkin ja jäin rautatientorilla seisomaan siihen bussikatoksen laitamille tietämättä mihin menisin seuraavaksi. Menenkö junalla jota en suoraan sanottuna rakasta ja kiirehdin jumppaan, menenkö bussilla tahallaan vitkutellen ja juoksen jumppaan, menenkö bussilla kotiin ja laistan jumpasta. Mietin myös sitä miten siitä laistaisi, sanonko vain että joo sori ei huvita vai valehtelenko suoraan jotta se olisi helpompaa minulle. Tuskin se täti nyt kyyneliä vuodattaa jos en tule, minähän siinä kärsin, mutta koin sen jotenkin kamalan raskaaksi jos feidaan. Siinä seisoin, en edes katoksen alla kun se sade jotenkin sopi mielentilaani.

Tämän jälkeen kävelin bussille vaikka en edelleenkään tehnyt mitään valintaa niiden kahden välillä. Olin jo aiemmin pysähtynyt ostamaan suklaapatukoita jotka lojuivat taskunpohjalla kuin naula jalkapohjassa, terveelliset elämäntavat ja periaatteet to hell. Bussi tuli pysäkille heti ja olin jossain takaraivoni perukoilla vähän iloinen siitä mutta en niin paljon että olisin huomannut mitään. Istuin bussiin pohtimaan onnettomuuttani ja yhyyttelin mielessäni.

Mieleeni putkahti ajatus, eikö sitä mennä aina ihan samaa rataa jos aina kun tapahtuu jotain kurjaa tai tulee kurja olo, ihminen vetäytyy pieneksi palloksi nurkkaan yhyyttelemään. Yhyy yhyy yhyy ja sitten jossain vaiheessa kyllästytään siihen ja aletaan tekemään asioita kunnes tulee seuraava yhyyn aihe. Eikö se ole mielen heikkoutta jos ei osaa käsitellä asioita oikein, jättää ne vaan johonkin sivuun ja alkaa etsiä syytä muusta? Sehän nyt olisi paljon fiksumpaa seistä edelleen molemmilla jaloilla ja sanoa että "perkele! Nyt kävi näin, jopas sattui". Okei tietenkin jossain tsunamikeisseissä ja oikeissa draamatilanteissa saa yhyytelläkin, mutta pienen ihmisen pienissä kolhuissa pärjää paljon paremmin kun katsoo tilannetta ulkopuolelta ja tutkiskelee vähän asioita.

Istuin bussissa ja kuorin naama rutussa yhden suklaapatukan palasen suuhuni. Se oli Ärräkiskalta ostettua suklaata eikä maistunut edes kovin lohdulliselta. Kuinka ironista. Bussin ajaessa ja ihmisten noustessa bussiin ja siitä pois, katselin kuinka ikkuna hitaasti huurtui umpeen. Pian ei nähnyt enää kuin pieniä valontuikkuja ulkopuolisesta maailmasta ja ymmärsin että niin sitä ihminenkin näkee ulkopuoliset asiat, joskus on lasit niin huurussa ettei saa selvää edes kuka on suoraan kasvojen edessä. Minä olen toisinaan huurussa ja yritän epätoivoisesti tunnistaa ne valopilkut kuten tein nyt herätessäni yhtäkkiä joltain random-bussipysäkiltä. Kuten tuolloin bussissa, myös minä omassa päässäni, en pystynyt tunnistamaan sitä tuttua pysäkkiä ennenkuin pikkasen sormella huiteli huuruja pois tieltä.

On se ihmisluonto ihmeellinen. Istun vieläkin tässä ja mietin miten hienoa olisi saavuttaa juttuja, kun tosiasiassa ne ovat pelkästään tekemistä vailla.

Millä tämän pään saisi järkiinsä ja opettaisi tarttumaan tilaisuuksiin sen sijaan että hukkaisi niitä.

Joskus televisiosta kuulin erään filosofisen mielipiteen joltakulta joka on selkeästi ajatellut asiaa tarkkaan, kuulemma: "bi-ihmiset ovat niitä heteroja jotka ovat reinkarnoitumassa homoiksi ja elävät nyt sitä välielämäänsä".

Taas televisiossa törmäsin tapaukseen DS-9 jossa oli fiktiivinen tarina maailmasta jota koetteli hirvittävä sairaus. Kaiken voipa lääkäri meni planeetalle ja halusi keksiä parannuskeinon, kuitenkin kun määräaikana ollut viikon oleskelu tuli täyteen ei lääkettä oltu kehitetty. Lääkäri tästä lannistuneena totesi olleensa varmaan liian ylimielinen kuvitellessaan että lääke voitaisi kehittää, varsinkaan viikossa. Ehkä tautiin ei olekaan mitään lääkettä.
Mutta se hieno ajatus tähän liittyen oli kaverin lausahdus: "vielä ylimielisempää on kuvitella ettei parannuskeinoa ole vain siksi, että sinä et sitä löytänyt".

Hienoa kun jokin ajatus pystytään kääntämään ympäri ja sen vatsa pyöräytettyä auki. Huomaamme jälleen että asioita on pinnan allakin kun vaan osaa ajatella laatikon ulkopuolelta.

Tuo lause ei kyl oikein tunnu välittyvän niin hienona kuin se alunperin koettiin Trekkeillessä. Ja sitten sanotaan ettei aivoton amerikkalaisviihde anna mitään ihmisille. Pah!

Kuinkas sattuikin että juuri sinä päivänä kun päätin kuivata hiukseni ennen lähtöä, tihkusade yltyy oikein kunnolla kastelevaksi sateeksi.

Ihmettelin ratikkapysäkillä miten tyhmiä ihmiset olivatkaan, seisoivat sateenvarjo auki katoksen alla. Teki mieli käydä kysymässä oliko tässä jotakin logiikkaa.

Junassa oli äiti kahden lapsensa kanssa, toinen rattaissa, suurempi oli poika joka oli jo melkein kouluikäinen. Konduktööri tuli yllättäen ja sanoi "onkos täällä lapsilla lippua?". Poika näytti säikähtäneeltä ja äiti hämmentyi. Kuitenkin kyseessä oli se ihana VR:n lastenlippu jonka konduktööri iski pojan käteen. Se nuorempi lapsi ei uskaltanut lippua ottaa joten konduktööri antoi sen äidille jos lapsi sen haluaisi myöhemmin. Koko junan välikkö hymyili ja yritin selvitellä mitä mieltä poika oli, kyllä se lippu pysyi nyrkissä vaikka kasvoilta paistoi vielä hämmennys. Lipussa oli vielä kuva iki-ihanasta Mikko Mallikkaasta, lapsuuteni kulminoituma: ihastuttava VR:n lastenlippu ja muistiin jääneet hetket Mikko Mallikkaan parissa.
http://www.eckerolinjen.fi/medialibrary/data/alfons2_helfigur-%7Bnwr1k-2ngq8-j4zrm%7D.jpg

ohmygod olen puolivälissä vanha.

Ainiin

Kaiken järjen mukaan jos ihmistä kutsutaan kusipääksi, on hänen oltava myös vatipää. Jos tämä ihminen ei ole vatipää, se kusi valuu maahan!
Miksi emme sano kusivatipää?

Ehkä se kuulostaa liikaa joltakin kansalaisuudelta.

..tätä olen miettinyt tämän viikonlopun ja maanantain.