IRC-Galleria

Mitä muuta sitä voi kauniina sunnuntai-iltapäivänä tehdäkään kuin siivota. Eihän 18-vuotiaalla nuorella tietenkään ole parempaa puuhaa. Varsinkaan jos vanhemmilta kysytään. Katsoin aamulla leffan, joka mun oli tarkoitus silmätä läpi jo lauantai-iltana, mutta jostain syystä en koskaan saanut levyä koneeseen asti. Niinpä yltiöromanttinen Cold Mountain oli sapattisunnuntain heiniä. Se sopi juuri sopivasti mun rakkaudennälkäiseen olotilaani. Kun himottaa, kannattaa katsella kaunista miestä (tässä tapauksessa Jude Law) rintamapaossa ja matkalla rakkaansa luo. Huh, mitä potaskaa. :D

Mutta siis. Romansseista roskapusseihin eli siivoamaan. Ei mulla mikään kova urakka ollut edessä noin niinkuin jos fyysisessä mielessä ajatellaan. Yksi kori vain täynnä papereita ja jotain pikkutilpehööriä piti katsoa läpi ja karsia kaikki pois heitettävä roskikseen. Piece of cake, right?
Ja paskat. En tiiä vaikuttiko toi leffa muhun niin että olin jotenkin herkässä tilassa vai mitä tapahtui mutta melkein meinasi tippa tulla linssiin kun selasin läpi niitä lappusia. Vanhoja kirjeitä ystäviltä, vanhoja kirjeitä ystäville joita en sitten koskaan lähettänyt (ne oli pahimpia). Omatuntoa pisti kun löysin niin monen jo valmiiksi kuoreen suljetun raapustuksen. Oli postimerkit ja kaikki. Miksen mä koskaan vaivautunut puskemaan niitä postilootaan asti?

Mä löysin myös tuhottomasti kaikkia erilaisia vuodatuksia, joita oon kirjoittanut yläasteella. Sellasta päiväkirjapotaskaa, kun on ollut hyvä tai paha mieli. Enimmäkseen paha mieli. Jestas sentään, en oo tajunnutkaan kuinka ahdistunut ja vihainen lapsi mä olen ollut kolme-neljä vuotta sitten. Huh huh... Mä löysin pätkiä, jotka koostui 75% kirosanoista, uhkauksista ja manauksista. Sitten oli niitä pätkiä kun leijuin pilvissä sen jälkeen kun olin viettänyt laatuaikaa ystävien kanssa. Uskokaa tai älkää, mutta siis laatuaikaa ilman viinaksia. Kumma miten mä joskus arvostinkaan yhtä pientä lausetta tai kahta sanatonta tuntia, kunhan vain sain viettää aikaa ystävien kanssa. Läheisriippuvaisuutta, ihan selkeesti. Sairasta...

Mieleen nousi mielettömästi muistoja. Suurin osa sellaisia, jotka olisin halunnut jättää unholaan. On se jossain määrin rankkaa huomata vuosien kuluttua, että on ollut kusipää. Jotenkin en vaan oo koskaan tullut sitä ajatelleeksi. Hiukan se ehkä masensikin ja mä ajattelin vaan että voi kun voisin pyytää anteeksi niiltä kaikilta, joiden elämän oon sotkenut.


Tänä aamuna mulla oli kuitenkin ihan voittajafiilis kun ajoin aamuauringossa Opistolle. Heivasin kamat kämpille ja suunnistin talliin. Ratsastustunti kymmeneltä maanantaiaamuna. Kuka sadisti senkin on keksinyt. Ja vielä loman jälkeen. Ei helvetti.
No, kamat selkään ja maneesiin. Tottakai Siskolla oli joku ihme vimma prepata meitä kuin viimeistä päivää kouluratsastuksen loppukoetta varten. Mun jalat oli spagettina jo ennen kuin päästiin alkuunkaan. Pitihän se arvata, että uljas ratsuni Rölli oli viikonlopun jäljiltä varsin virkeä ja painoi kädelle kuin tonni kalaa. Saatana.

Tulos?
Loivat kiemurat oli liian loivia, heppa ei taipunut voltille ja ravilisäyksissäkin mentiin laukan puolelle. Sisko huusi kentän päästä.
"Istu alas! Jalat taaemmas! Rento käsi! Pidätä sitä! Aseta! Katso minne oot menossa! Taivuta! ENEMMÄN!"
Hiki valui otsalta ja olin pakahtua fleeceni sisään. Ja poni senkun vaan puski. Istu siinä nyt sitten.
"Aseta! Taivuta! Istu alas! Paino keskelle satulaa! Katse YLÖS! Jalkaa, jalkaa! Nosta sitä!"
ARGH! Voehan viddu!

Kyllä kävi mielessä pari kertaa kysymys, että miksiköhän vitussa mä tätä oikein teinkään. Vastausta ei kuulunut ja Siskon ohjeet harhautti niin että jatkoin keventelyä vaan ihan onnessani ja tiet oli hukassa. Ei ne heittäneetkään kuin muutamalla metrillä. Jesh! Tervemenoa kisaamaan keskiviikkona.