IRC-Galleria

Tulin eilen kotiin vietettyäni taas onnistuneen viikon Ypäjän Hevosopiston opinahjossa. Kun tietoni ja taitoni laajenevat, tuntuu siltä, kuin maailma aivojeni sisällä kasvaisi ja tulisi enemmän itsetietoiseksi. Kaipasin ystäviäni koko viikon, tuntui kuin olisin riutunut, vaikka minulla oli ympärilläni ihania ihmisiä ja musiikki ympäröi minua. Viime aikoina on tuntunut siltä, kuin olisin tullut läheisemmäksi joidenkin ystävieni kanssa kun taas joistain ystävistäni olen löytänyt uusia puolia tai sitten en vain niitä ole huomannut aiemmin. Joka tapauksessa nämä "uudet puolet" eivät ole mieleeni. Elämäni kokee mullistusta ja inspiraationi pitkäveteisyyttä. Päällä on lamakausi. Luomisen tuska on loppuun kulutettu.

Kun itseltä on luovuus (toivottavasti) väliaikaisesti tyrehtynyt, on sitä tyytynyt kuuntelemaan muiden vuodatuksia. Kuten kaikki tiedämme, parhaat asiat elämässä syntyvät tuskasta. Voin vain kuvitella niiden tuskaa, jotka loivat upeimmat kappaleet tämän maan päällä. Billie Joe Armstrong on nero, suorastaan Jumala. En pysty sanoin kuvaamaan, mitä miehen tekemä musiikki saa minut tuntemaan. En pysty sanoin kuvaamaan, mitä se tuo mieleeni.

Viime aikoina verta pumppaava lihakseni, joka oikeasti ei liity mitenkään tunteisiin, on tuntunut saaneen osuman saatanan palkkaaman Amorin nuolesta. Mieleni halajaa entistä kovemmin rakkautta, sitä tunnetta, josta kaikki vaahtoavat ja jonka pitäisi tehdä maailmasta parempi paikka. Vaikka minäkin omalta osaltani tahtoisin tehdä maailmasta paremman paikan, vittuun maailma ja rakkautta MINULLE. Olen iskenyt silmäni sellaisiin ihmisiin, joista todella pidän, joiden tiedän olevan hyviä ihmisiä, mutta joita en voi saada. Tahtoisin puhua näiden ihmisten kanssa aamuun asti. Tahtoisin kuulla heidän mielipiteensä, jakaa heidän tuskansa. Tahtoisin koskea heitä ja puhua heille, sanoa kaiken mitä pääni sisällä ajattelen. Mutta en voi. Illuusio ei saa särkyä.

Billie Joe Armstrong - kadehdin sinua.