IRC-Galleria

Pitelen kädessäni veistä. Toivon, että pystyisin siihen taas. Aivan kuten melkein vuosi sitten. Voisin vain painaa terän vasten ihoani, viiltää ja nauttia siitä kuinka vereni hiljalleen paljastaa syvimmän olemuksensa. Se puhkeaa kukkaan parhaiten, jos pystyn viiltämään niin, että tajuntani hämärtyy. Miksi se kaikki ahdistus, ne kaikki kyyneleet ovat poissa?

Olen arvoton. Olotila on leijuva. Minä vain olen. En ole mitään ilman tuskaani. Se on liian suuri osa minua. Miksen pysty enää viiltämään?

Käytävät ovat valkoisia, vaikka ne tahrisi ulosteilla. Aina vain valkoista, seinä toisensa perään. Ne eivät ole puuta, eivätkä tiiltä, eivät edes kiveä. Seinät on rakennettu ihosta. Tuhansia on kynitty tämän suojan rakentamiseksi. Minä haluan iskeä terän sen läpi. Sykkiiköhän eteisen takana valtimo?

Käteni tärisevät, kun kirjoitan tätä. Kyllä, kirjoitan itsestäni. Sydämeni villiintyy rinnassa hiukan normaalia nopeampaan tahtiin. En tiedä johtuuko se kahvista, jota join vai kappaleesta, jota kuuntelen. Kohta veljeni ei enää jaksa, olen kuunnellut tätä kappaletta kymmenen kertaa peräkkäin. Se on minun inspiraationi. Se auttaa minua ymmärtämään.

Haluan tuntea jälleen sen sisälläni. Sen miten kurkkua kuristaa ja yöt ovat rauhattomia. Halun kuolla, viiltää. Tuska. Henkinen väsymys, ei se voi vain kadota itsestään, eihän?

Mitä tekee arvottomalla ihmisellä? Minä tiedän. Arvoton ihminen syö, juo, nukkuu ja elää eteenpäin sen suurempia tuntematta. Meillä ei tee mitään.

Hassua. Seinästä ei tule verta, vaikka kuinka hakkaisin sitä terillä. Verta ei ole. Valkoinen iho olisi voinut sen jo minulle viestiäkin, jos olisin ymmärtänyt. En ymmärtänyt. Nyt seison suuren aukon edessä. Tyhjää, silmänkantamattomiin tyhjää. Kunnes esille astuu hylly, tarjoilee minulle viiniä ja ojentaa houkuttelevia tiimalasejaan. Sekunteja, minuutteja, tunteja, päiviä, kuukausia, vuosia. Ilmeettömiä ruumiita, jotka roikkuvat ylösalaisin katosta. He tahtovat antaa minulle kielisuudelman ja kietoa verkkoonsa. Heidän ei tarvitse. Olen jo loukussa.

Minua hämmästyttää asia. Viiltely. Monet ihmiset pitävät sinä pahana asiana, mutta miksi? Koska ihminen, joka voi satuttaa itseään, voi satuttaa muitakin? Vai pelkäävätkö he aidosti vain viiltelijän puolesta?
Minun puolestani viiltely on verrattavissa suklaan syömiseen. Se tuo hyvän olon, helpottaa. Yhtä syntistä kuin suklaa ja vähintään yhtä tehokasta. Yhtä itsetuhoista loppupeleissä. Kieltäkää suklaan myyminen, se tappaa ihmisiä.

Mistä suklaa noin yhtäkkiä tuli mieleeni, saatat pohtia. Se on kovin helppo kysymys vastattavakseni. Ostin tänään suklaalevyn, toissapäivänä viimeistelin edellisen ja koko ajan mätän suuhuni suklaata, jos mahdollista.
Kuunneltuani kappaleen, ymmärsin miksi oloni on niin tyhjä. Minulta puuttuu tuska. Elämästäni puuttuu veri. Minä olen korvannut viiltelyn suklaalla. Syön ja laiskistun, lihon ja kuolen. Ehkä joku päivä en enää mahdu ovesta ulos ja kaikki nauravat minulle, kun en näe omia varpaitani. Toisaalta, en näe niitä muutenkaan. Ja varpaat ovat rumia.

Haaveilu ja poislähteminen. Aina ihminen ajattelee, että olisi onnellisempi jossain muualla, mutta oikeasti se riippuu mitä tunnet sisällä. Sama tunne pysyy sisälläsi koko ajan, itseään ei pääse pakoon. Mutta senhän kaikki jo tietävät.

Haluan satuttaa itseäni. Haluan pakoilla itseäni ja kaikkea. En halua nähdä mitään enkä kuulla, vaikka oikeasti tahdon tietää kaiken. Kuulla viimeisenkin juorun ja nähdä viimeisenkin iskun. Halauksia minä kaipaan enemmän kuin kukaan, niihin ei totu koskaan. Ei milloinkaan hellään ihmisen kosketukseen. Kaikki ihot ovat samanlaisia. Sen peittämät sormet voivat pitää veistä ja viiltää. Niitä voi viiltää.

Verhota vereen ja itkeä öisin. Miksi en sitä saa vaikka haluan? Tyhjää, mutta ei syitä itkeä. Ei syytä valittaa tai tuntea ahdistusta. Miksei koskaan voi olla tyytyväinen saamaansa. Eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. En minä tiedä. Minä vain kirjoitan. Sanoja toisten perään ajattelematta sen enempiä.

Ei tämäkään teksti avaudu kenellekään muulle kuin heille itselleen. Ehkä joskus vielä keksin mitä minun tulee tehdä täyttääkseni tyhjiö. Tai tiedänhän minä nyt jo. En vain tavoita Tuskaa.