IRC-Galleria

Pitelen kädessäni veistä. Toivon, että pystyisin siihen taas. Aivan kuten melkein vuosi sitten. Voisin vain painaa terän vasten ihoani, viiltää ja nauttia siitä kuinka vereni hiljalleen paljastaa syvimmän olemuksensa. Se puhkeaa kukkaan parhaiten, jos pystyn viiltämään niin, että tajuntani hämärtyy. Miksi se kaikki ahdistus, ne kaikki kyyneleet ovat poissa?

Olen arvoton. Olotila on leijuva. Minä vain olen. En ole mitään ilman tuskaani. Se on liian suuri osa minua. Miksen pysty enää viiltämään?

Käytävät ovat valkoisia, vaikka ne tahrisi ulosteilla. Aina vain valkoista, seinä toisensa perään. Ne eivät ole puuta, eivätkä tiiltä, eivät edes kiveä. Seinät on rakennettu ihosta. Tuhansia on kynitty tämän suojan rakentamiseksi. Minä haluan iskeä terän sen läpi. Sykkiiköhän eteisen takana valtimo?

Käteni tärisevät, kun kirjoitan tätä. Kyllä, kirjoitan itsestäni. Sydämeni villiintyy rinnassa hiukan normaalia nopeampaan tahtiin. En tiedä johtuuko se kahvista, jota join vai kappaleesta, jota kuuntelen. Kohta veljeni ei enää jaksa, olen kuunnellut tätä kappaletta kymmenen kertaa peräkkäin. Se on minun inspiraationi. Se auttaa minua ymmärtämään.

Haluan tuntea jälleen sen sisälläni. Sen miten kurkkua kuristaa ja yöt ovat rauhattomia. Halun kuolla, viiltää. Tuska. Henkinen väsymys, ei se voi vain kadota itsestään, eihän?

Mitä tekee arvottomalla ihmisellä? Minä tiedän. Arvoton ihminen syö, juo, nukkuu ja elää eteenpäin sen suurempia tuntematta. Meillä ei tee mitään.

Hassua. Seinästä ei tule verta, vaikka kuinka hakkaisin sitä terillä. Verta ei ole. Valkoinen iho olisi voinut sen jo minulle viestiäkin, jos olisin ymmärtänyt. En ymmärtänyt. Nyt seison suuren aukon edessä. Tyhjää, silmänkantamattomiin tyhjää. Kunnes esille astuu hylly, tarjoilee minulle viiniä ja ojentaa houkuttelevia tiimalasejaan. Sekunteja, minuutteja, tunteja, päiviä, kuukausia, vuosia. Ilmeettömiä ruumiita, jotka roikkuvat ylösalaisin katosta. He tahtovat antaa minulle kielisuudelman ja kietoa verkkoonsa. Heidän ei tarvitse. Olen jo loukussa.

Minua hämmästyttää asia. Viiltely. Monet ihmiset pitävät sinä pahana asiana, mutta miksi? Koska ihminen, joka voi satuttaa itseään, voi satuttaa muitakin? Vai pelkäävätkö he aidosti vain viiltelijän puolesta?
Minun puolestani viiltely on verrattavissa suklaan syömiseen. Se tuo hyvän olon, helpottaa. Yhtä syntistä kuin suklaa ja vähintään yhtä tehokasta. Yhtä itsetuhoista loppupeleissä. Kieltäkää suklaan myyminen, se tappaa ihmisiä.

Mistä suklaa noin yhtäkkiä tuli mieleeni, saatat pohtia. Se on kovin helppo kysymys vastattavakseni. Ostin tänään suklaalevyn, toissapäivänä viimeistelin edellisen ja koko ajan mätän suuhuni suklaata, jos mahdollista.
Kuunneltuani kappaleen, ymmärsin miksi oloni on niin tyhjä. Minulta puuttuu tuska. Elämästäni puuttuu veri. Minä olen korvannut viiltelyn suklaalla. Syön ja laiskistun, lihon ja kuolen. Ehkä joku päivä en enää mahdu ovesta ulos ja kaikki nauravat minulle, kun en näe omia varpaitani. Toisaalta, en näe niitä muutenkaan. Ja varpaat ovat rumia.

Haaveilu ja poislähteminen. Aina ihminen ajattelee, että olisi onnellisempi jossain muualla, mutta oikeasti se riippuu mitä tunnet sisällä. Sama tunne pysyy sisälläsi koko ajan, itseään ei pääse pakoon. Mutta senhän kaikki jo tietävät.

Haluan satuttaa itseäni. Haluan pakoilla itseäni ja kaikkea. En halua nähdä mitään enkä kuulla, vaikka oikeasti tahdon tietää kaiken. Kuulla viimeisenkin juorun ja nähdä viimeisenkin iskun. Halauksia minä kaipaan enemmän kuin kukaan, niihin ei totu koskaan. Ei milloinkaan hellään ihmisen kosketukseen. Kaikki ihot ovat samanlaisia. Sen peittämät sormet voivat pitää veistä ja viiltää. Niitä voi viiltää.

Verhota vereen ja itkeä öisin. Miksi en sitä saa vaikka haluan? Tyhjää, mutta ei syitä itkeä. Ei syytä valittaa tai tuntea ahdistusta. Miksei koskaan voi olla tyytyväinen saamaansa. Eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. En minä tiedä. Minä vain kirjoitan. Sanoja toisten perään ajattelematta sen enempiä.

Ei tämäkään teksti avaudu kenellekään muulle kuin heille itselleen. Ehkä joskus vielä keksin mitä minun tulee tehdä täyttääkseni tyhjiö. Tai tiedänhän minä nyt jo. En vain tavoita Tuskaa.

Maisemat vilistävät ohitseni. Yhä uudelleen ja uudelleen.
Edessäni istuu tyttö, hän luulee osaavansa lentää. Hän taivuttaa päätään taaksepäin ja hymyilee.
Minä en hymyile. Minua itkettää.

”Se ei puhu.”
”Se vaan istuu ja tuijottaa.”
”Syökö se edes koskaan?”
”Joo. Kärpäsiä.”
Kaksi saparopäistä tyttöä puhkesivat helmeilevään nauruun.
”Se on outo”, totesi toinen.
”Joo”, vahvisti toinen.


EIKÄ SITTEN TULLUT ENEMPÄÄ.

Minä näin heidät. Vaikka he olivatkin vain suolapatsaita, minä näin heidät. Olin jopa joskus nähnyt heidän nyt jo sateen sulattamat kasvonsa. Pieni pölyhiukkanen kaiken tämän keskellä, ja nähnyt kaiken.

”Tule.” Kuiskaus oli hyväillyt korvaani niin suloisena, niin hauraana. Vastustaa? Miksi haluaisin? Tartuin käteen, joka mureni kosketuksesta. Hain rikkalapion ja harjan. Lakaisin tomun asvalttitieltä ja jatkoin matkaa rikkalapio kädessäni.

Seinä on aina tiellä. Sen läpi ei pääse koskaan. Se irvailee puisella olemuksellaan, seisoo suoraselkäisenä kantaen korvia, jotka paljastavat salaisuutesi sadan vuoden päästä seuraavalle. Mitä hyötyä on seinästä? Ei seinä ole ystävä. Se ei tarjoa auttavaa kättä, kun kaadut. Eikä se kiedo käsiään ympärillesi, kun täriset kylmästä. Ei siitä ole mitään hyötyä.

Minä suojelen sinua tuulelta. Vaikka oletkin vain tomua rikkalapion pohjalla, minä suojelen. En anna pienimmänkään hiutaleen lähteä syksyisen puhurin matkaan. Mikä se oli? Näinkö vain harhaa, vai pilkottiko tomussa kasvot?

Ilman kasvoja et voi hengittää. Minä haluan tappaa sinut. Sinulla ei ole kasvoja. Minä voin tappaa sinut. Ei, minun ei tarvitse. Haluan sinulle kasvot, vain voidakseni tukahduttaa sinut. Elämän liekkisi on liian vahva. Se vaatii liikaa minulta, muilta. Vie pois sytytyslankaani.

Seinällä on taulu. Taulu, jossa lukee ”Asiaton oleskelu kielletty”. Ehkä tänään en osaa lukea. Ehkä tänään syön uunivoileivän, teen sen paahtoleivästä, ja syön vatsani täyteen. Mutta seinällä on taulu.
”Asiaton oleskelu kielletty”. Seinät eivät milloinkaan ole ystäviä. Ennen kuin muuttuvat tomuksi.

Raa’asti tapettuaan tuoreen aviomiehensä, hän pyyhki veitsen terän valkoiseen hääpukuun. Hän kaivoi miehen taskusta auton avaimet ja riisui huntunsa. Sen jälkeen rauhalliset askeleet johdattivat autoon, jonka takapenkille viskattiin veitsi.
Nainen oli siinä pisteessä, että elämä tuntui tylsältä, katsoi miltä kantilta tahansa. Hääyönä hän oli ymmärtänyt kuinka mies kuvotti häntä, kuinka ajatus yhteisistä lapsista vuoden kahden sisällä sai aikaan oksennusreaktion ja miten paljon hän katuikaan häitä.
Nainen oli sipaissut ruskeat hiukset hikisiltä kasvoiltaan miettien, ettei suurempaa virhettä olisi voinut enää tehdä. Suostua suhteeseen, jossa esiaviollista seksiä ei tulisi. Ehkä siksi nainen oli suostunut miehen kosintaan. Osaksi rakkauden, osaksi himon sokaisemana.
Ja niin, kun hän oli sitä odottanut! Mikä suuri pettymys mies olikaan ollut. Naisesta tuntui kuin hänen päällään olisi liikkunut pieni eläin, joka ei tiennyt mitä tehdä saaliilleen. Säälittävää.
Hän oli sanonut miehelleen tahtovansa eron. Mies oli nauranut ja suudellut naista kaulalle. Hän oli sysännyt miehen pois raivoissaan ja juossut keittiöön. Nainen etsi käsiinsä veitsen, jonka pinnasta pystyi peilaamaan itseään.
Hääkampaus oli aikoja sitten sotkeutunut, meikit levinneet naamalle. Hän ei halunnut näyttää tällaiselta. Ja se, että hän näytti, oli miehen vika.
Viha kihelmöi varpaissa, kunnes syöksyi raketin lailla läpi kehon. Nainen käveli takaisin makuuhuoneeseen, jossa mies makasi levollisena peiton alla. Nähdessään naisen katseen, havaitessaan veitsen rakkaansa kädessä, hän nousi seisomaan ja koitti rauhoittelevin elein saada vihaa laantumaan.
Nainen ei välittänyt. Mitä lähemmäksi mies tuli, sitä suuremmaksi halu tappaa kasvoi. Veitsi työnnettiin syvälle lihaan.
Mies kaatui lattialle pidellen haavaansa. Nainen sylkäisi tuskan tuijottamille kasvoille. Hän sai ajatuksen.
Sirot jalat kävelivät vaatekaapin luokse ja vetivät esille hääpuvun. Nainen puki sen ylleen.
Sen jälkeen hän kumartui lattialla makaavan miehen puoleen. Hän veti veitsen hitaasti irti, lipaisi verta kielenkärjellään ja upotti metallin uudelleen mieheen. Mikään ei ollut maistunut niin hyvältä aikoihin.

Hääpuku oli yhä kaunis, vaikka tahra ei lähtisikään pesussa pois. Nainen oli vetänyt käteensä valkoiset silkkihansikkaat ja puristi niiden verhoamia sormia tiukasti ratin ympärille.
Aurinko paistoi suoraan edestä häikäisten kuskia, mutta se ei häntä haitannut. Korvasta toiseen levinnyt hymy paljasti kauniin hammasrivistön sekä oikean etuhampaan sydämen muotoisen korun.
Nainen huomasi tietä ylittävän jäniksen ja painoi kaasun pohjaan. Eläin juoksi vikkelästi alta pois. Punattujen huulien välistä pilkisti kieli, joka irvaili jänikselle. Kaikki oli hetken aikaa täydellistä.

Hän oli mielenkiintoinen ihminen. Nainen, joka halusi omistaa tiikerin ja ratsastaa norsulla. Juuri sellaisesta hän oli haaveillut, kunnes oli törmännyt mieheen, joka oli vienyt hänelle tärkeät asiat sumuverhon peittoon. Nyt muistot alkoivat elävöittää haluja. Hän muisti halunneensa isot häät, ne hän oli saanut, hän oli toivonut täydellistä miestä ja paria lasta, mutta sen suunnitelman hän oli muuttanut. Se ei tuntunutkaan enää yhtä hyvältä kuin silloin kahdeksanvuotiaana, jolloin ajatus oli päähän pinttynyt. Oikeastaan se taisi oli hänen äitinsä vika.

Nyt naisella oli vapaat kädet. Hän voisi tehdä mitä ikinä tahtoi, mutta tuntui siltä kuin ei olisi tahtonut kuitenkaan mitään. Hän tiesi mitä ei tahtonut, hän tiesi mitä oli joskus tahtonut, mutta vaikka hän joskus oli ollut mielenkiintoinen, ei se taannut, että niin olisi tänäkin päivänä.
Hiljaa itsekseen nainen vaipui epätoivoon ymmärtäessään, ettei mies nyt niin huono sängyssä ollut ollut, eikä häntä välttämättä olisi tarvinnut tappaa. Naisella olisi sentään ollut joku, jonka kanssa jakaa se kaikki mikä edessä vielä olisi. Ja jälleen iski totuus: eihän hän tiennyt mitä edessä olisi.

Uutisissa kerrottiin naisen murhanneen miehensä raa’asti. Nainen ei ollut tästä yllättynyt, enemmänkin hyvillään.

Hääpuku oli revitty lyhyeksi ja käytännölliseksi. Huntu lojui takapenkillä veitsen päällä.
Kalpeat sormet lepäsivät ratin päällä. Punatut huulet pitelivät savuketta.
Yksi asia, jota nainen oli aina halunnut kokeilla. Tupakointi. Mies ei ollut antanut, hän halusi raittiin ja savuttoman morsiamen.
Nainen päätti ostaa viinaa seuraavasta paikasta.

Sättien itseään hän repi hiuksia, jotka olivat takussa. Niihin oli sotkettu niin monia aineita, ettei nainen itsekään ollut pysynyt perässä laskuissa. Ne pitäisi leikata pois.

Hän näytti rajulta. Hän piti itsestään.
Kynittyään hiuksensa, nainen oli rajannut silmänsä paksusti mustalla värillä. Ehkä, hän ajatteli, voisin hankkia kielilävistyksen ja ottaa tatuoinnin käsivarteen.

Tyhjät pullot valtasivat lattiaa.
Takapenkillä lojuivat veitsi, huntu sekä päivän lehti.
”Kylmäveristä murhaajaa etsitään.”

Mitä enemmän vietän aikaa ihmisten kanssa, sitä enemmän vakuutun siitä, etten kuulu heidän joukkoonsa.

Mutta kukas helvetti sitä paikkansa muka tässä maailmassa löytää?

Masentaa. Blaah.


Kesänlapsi

Olit valellut bensalla äitipuolesi puudelin ja sytyttänyt sen tuleen.
Muistan miten olit nauraen juossut ulos talosta, kun äitipuolesi oli huutanut ja raivonnut itkunsekaisella äänellä, miten isäsi oli katsonut sinua inhoten.
Sinä, kesänlapsi, niin viaton ja pahasta tietämätön, olit vihreässä leningissäsi kiivennyt omenapuuhun ja sieltä katsellut miten äitipuolesi vajosi polvilleen maahan.
Olit tuhonnut hänen toiseksi rakkaimman asiansa tässä maailmassa. Ensimmäisenä tuli isäsi, mutta itse et milloinkaan ollut hänen listallaan. Tai kummankaan heistä.
Katsoit yhä omenapuun oksien seasta, kun isäsi vei äitipuolesi sisälle rauhoittumaan.
Silloin minä uskalsin tulla omenapuun vierelle ja pyytää sinut alas.
Siitäkin tuli jo kolme vuotta täyteen.

Auringonvalosta raidoittuneet hiuksesi tuoksuivat mansikalta. Eivätkä vain tänä iltana, vaan jokaisena. Se oli haju, joka oli jäänyt sinuun ikiajoiksi.
Hennosti ruskettuneet kätesi solmivat viimeiset kukat seppeleeseen, jonka laskit päähäni.
”Nyt me molemmat olemme kesänhaltioita. Voimme taikoa tämän pellon täyteen mansikoita ja kukkia. Sitten voimme tanssia värikkäiden perhosten kanssa. Ja voi miten paljon värejä silloin onkaan maailmassa! Kirkkaita ja puhtaita, eikä kukaan ajattele niistä pahaa. Ne ovat puhtaita eivätkä ne satuta.”
Paljaat jalkasi hyväilivät vihreää nurmea tavaillen tanssiaskeleita.
Mieleni olisi tehnyt kertoa sinulle kuinka kauniilta näytit punaisessa mekossasi. Miten olit puhdas täällä luonnon keskellä eikä ajatuksiisi olisi voinut edes ajautua luontokappaleiden vahingoittaminen. Sinä olit kirkkain väri maailmassani etkä voisi milloinkaan satuttaa.
Mutta miten kertoisin sen sinulle? Vain katsomalla ja koskettamalla hellästi? Miten minä, joka en edes osannut nauraa ääneen, olisin voinut kertoa kuinka paljon rakastin?
”Tule mukaani. Mennään katsomaan keijuja!”
Tartuit kylmään, karheaan käteeni ja lähdimme kävelemään samaan tahtiin.

Vain aito kesänlapsi
näkee kaiken sen.
Loisteet värien,
laulut lintujen
ja ne pienet asiat,
joita kukaan muu ei tulisi ajatelleeksikaan.

Kalliossa oli kolo ja kolon seinässä virtasi vesi. Sinne ei aurinko paistanut vaan ihanan viileä henkäys tervehti kahta kesäistä kulkijaa. Olisin halunnut kysyä miksi keijut asuisivat tällaisessa paikassa, kun ulkona oli vaikka kuinka monta kukkapeltoa. Niin monen monta kauniimpaa paikkaa kuin tämä.
”Kuuntele vettä”, sanoit ja istuuduit maahan virran äärelle.
Totta, vedellä oli oma rytminsä.
”Se on keijujen säestystä. Laulua ei kuule aivan vielä, pitää odottaa ehkä viikko.”
Olit haltioitunut. Silmäsi loistivat kirkkaammin kuin koskaan aikaisemmin.
Silloin tiesin, etten minä mitään keijuja tarvinnut. Sinä olit minun keijukaiseni.

Kesäsateet rytmin tuovat
aurinkoiseen tanssiin.
Kaappaa mukaasi siis kirkkain mekkosi
ja liity siihen villiin.
Haluat kuitenkin.

Kiipesit omenapuuhun. Minä, rampa, jäin sen juurelle ihastelemaan oransseja helmojasi.
”Kyllä kuka tahansa osaa puuhun kiivetä. Siihen ei tarvita käsiä, ei jalkoja. Tarvitset vain halun”, sanoit hieman myrtyneenä siitä, etten liittynyt seuraasi.
Mutta minulla ei ollut haluja kiivetä sinne. Halusin pitää jalkani maanpinnalla. Pelkäsin korkeita paikkoja.
”Sinä et halua. Miksi sinä et halua kiivetä kanssani omenapuuhun?” kysyit kyyneleiden kohotessa silmiisi.
Minä pelkään korkeita paikkoja.
”Mikset sinä milloinkaan vastaa minulle?”
En osaa sanoja.
”Olet ärsyttävä.”
Et voi tarkoittaa sitä.
”Luulin, että nautit kesästä.”
Niin nautinkin. Kesä on kaunis. Kesä on lämmin. Se on kirkas. Se on kuin äiti.
”Minä en kestä tuollaisia ihmisiä.”
Älä sano noin.
”Tulen nyt alas, mutta jos kosket minuun, lyön sinua.”
Pian jalkasi koskettivat yösateen jäljeltä hieman märkää maata.
Katsoit minua inhoten, kunnes käänsit selkäsi. Lähdit polkua pitkin tanssahdellen. Kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan.

Rakastakaa lämpimästi
intohimoisesti.
Hetken, kauan.
Mutta muistattepa rakastaneenne.

Sinä, joka luet tätä, kuvaile minua yhdellä sanalla.
Siis vain yhdellä ( ! ), ja sen jälkeen laita tämä omaan päiväkirjaasi, jotta näet mitä muut ajattelevat sinusta

Muistatko sinä, joka juuri luet tätä tekstiä ja tunnet minut (esim. omistat puhelinnumeroni, olet paras kaverini, olet joskus jutellut kanssani jne.) MITEN TAPASIMME? Minä muistan (ehkä!) mutta muistatko sinä? Ole kiltti ja kommentoi että tiedän sinun muistelleen meidän kaveruuttamme :)
Sinä, joka kommentoit (tai luit tätä) kopioi tämä omalle sivullesi ja ylläty siitä, miten moni sinut muistaakaan..!!

Aganzir haastoi kertomaan 5 omituisinta ja 5 ärsyttävintä tapaa. Tässäpä siis teille!

Oudot tavat top 5:

1. En voi sytyttää kynttilää toisesta kynttilästä, koska eräs rakas ystäväiseni valaisi minua, että ennen vanhaan uskottiin aina silloin kuolevan merimies. Enkä tahdo kuolettaa merimiehiä.

2. Teen usein asioita, joita inhoan. Kuten syön makaroonilaatikkoa tai juustoa. Tai kuuntelen jotain biisiä, jota oikeastaan inhoan. Tai hymyilen ihmiselle, jota inhoan. Puhun typeriä asioita, jota inhoan. Tai inhoan jotain henkilöä siksi, että hän on liian rakastettava.
Ja harrastan partiota, vaikka INHOAN koko harrastusta 99% ajasta.

3. Olen nimennyt kaikki posliini- ja pehmolehmäni (aivan, keräilen lehmiä), samoin kuin säästökalloni (se on muuten Leo).

4. Nukun parhaiten lattialla (en omista sänkyä).

5. Jos tiedostan olevani ulkona tai jossain tosi avarassa paikassa yksin 00-01 aikana, kuolen pelkoon tai juoksen kotiin/piiloudun pahvilaatikkoon/peiton alle. Koska se on Kadotettu aika ja silloin sielut sun muut rynnistävät hakemaan minua piirileikkeihin. Enkä pidä leikkimisestä(katso kohta 2).

Ärsyttävimmät tavat top 5

1. Olen täysi minäminäminäminä-ihminen.

2. En ole koskaan huomannut myöntäväni olevan väärässä - ainakaan suoranaisesti.

3. Olen liian kovaääninen nauraja.

4. Pilkkaan muita liikaa (vaikkakaan en pahalla, mutta en kyllä ilmeisesti osaa hyvälläkään :D)

5. Koitan lyödä muut maahan, jotta tuntisin oloni paremmaksi.


HAASTAN:

Tuontitavara
pyhmis
dorak
Wiced
Sadokas

Tässä pohdin, että olisi mukavaa päästä verikokeisiin.
Olen vainoharhainen ja täysin varma siitä, että kaikki arvot ovat taas täysin päin männykköä.
Ja siitäkin olen aivan varma, että päästessäni takaisin opistolle, saan kuitenkin siellä kohtauksen.
Turhauttavaa.

Ja minähän EN huolehdi turhaan enkä etukäteen, en niin ikinä. Älkää kuvitelkokaan sellaista, ettehän?
No, jos satutte sellaista kuitenkin kuvittelemaan, niin voin ehkä myöntää teidän olevan hitusen oikeassa.

Voi, että. On se elämä niin kivaa täällä tuhansien sairauksien maailmassa. Miksi juuri ne taudit, joihin ei kuole, mutta joita ei voi oikeastaan hoitaakaan tahi parantaa, osuvat kohdalleni?

GEENIT.

Siispä kirotaan geenit. Ei niitä mihinkään tarvita.

Runo loppuun, tottakai ;)

Ei suolta,
ei huolta.
Tulevasta,
uudesta ja pelottavasta.

Selkäpiitä riipii,
ajatus.
Siitä mitä tapahtuu,
kun iskee tulevaisuus
kohdalle.

Pieni pääsee hukkumaan,
alle aaltojen.
Huolien ja sairauksien
takia.

Henkivakuutukset
ovat tyhmiä.

- Cia