IRC-Galleria

Nämä pääni sisällä lojuvat paperit
myttyinä sellini lattialla.
Niihin kirjoitetut sanat heräävät henkiin
kuin en olisi niitä koskaan kahlinnutkaan.
Ja tahdon vain tietää mihin järjestykseen laittaisin ne.

Sivunumerot, liian pienellä painetut,
irvailevat miltei huomaamatta.

Enkä jaksa sukeltaa keskellä sitä hävitystä.
Terävät lehdet viiltävät haavoja kasvoihini.
Enkä uskalla ajatella sitä suttuisen käsialan raiskaamaa valkeutta.
Veriset pisarat sotkevat musteen jo kolmatta kertaa.

Ja minä käännän selkäni sille kaikelle,
teeskentelen ettei sitä ole.

Eikä olekaan
Jos en niin tahdo.
Minulle, ei ole.
Mutta muille

Se on.

Hän oli saanut nimekseen Rakkaus. Eikä siksi, että hän olisi symboloinut jotain suurta kahden ihmisen välistä tunnetta. Ei siksi, että häntä olisi rakastettu.
Rakkaus oil täynnä viiltoja, mustelmia ja verta vuotavia haavoja jo ennen kolmea ikävuottaan. Hän ei ollut täydellinen. Ei kelvannut kenellekään.
Rakkaus oli sokea. Rakkaus oli tunnoton. Rakkautta epäiltiin sydämettömäksi.
Hän poltti kaikki tielleen astuneet.
Hän repi riekaleiksi ne, jotka pyrkivät hänestä välittämään.

Heitä kiehuvaa vettä kasvoilleni.
Polta ne pois tästä maailmasta.

Anna veren valua rinnoilleni
järsityn kaulasi syvimmistä haavoista.

Pyyhi pois irvikuvat niistä,
joita luulin hetken tärkeiksi.
Anna kasvot takaisin niille,
joista en edes vielä tiennyt.

Ja pelasta minut siltä yksinäisyydeltä,
johon vajoan yhä syvemmälle
ja syvemmälle.

Kerro, että edes sinä ajattelet minua joskus.
Että edes sinä soitat minulle joskus.

En minäkään aina jaksa yrittää
ulospäin.
Yksin ainakaan.

Eikä maailmassa ole muuta rumaa kuin minä kera tuhansine yhtä rumine kasvoineni.

Kävelen pois päin tähdistä
toivoen Kuun nousevan valaisemaan
tätä liukasta tietä
tänä yönä.

Irtaudun hitaasti entisestä
etsien jotain mitä ei siellä ole
Ja painan paheen
huulilleni.

Mitä helvettiä oikein tapahtuu
siellä tähtien luona
valoloisteessa
tänä yönä?

Miten helvetissä löydän tieni takaisin
sinne tähtien luokse
Kuun valoon
Itseni?

Vai jatkanko vain tätä tietä
pois tähdistä pimeään
toivoen löytäväni
Jonkun?

Puun oksilla, väittäisinkö ehkä hiukan jopa jammailevat, hirtettyjen luurangot (tai hirttäytyneiden - miten kukakin asian haluaa nähdä) loivat varjojaan täysikuun avulla. Varjot lankesivat muuten niin kuolleen harmaaseen metsään kuin sateenkaaren ensimmäinen häivähdys.
Yksinäinen varis pelmahti pusikosta kiroten kovaan ääneen. Tarkkakuuloisimmat saatoivat erottaa sävyssä humalan.
"Jo se on perkele, kun ei nykypäivänä enää ruumiitkaan tunnu pysyvän paikoillaan. Mitä helvettiä tällaiselle haahkalle oikein jää, tällaiselle jalkasilmäpuolelle lintuparalle, kun ruoka lähtee kävelemään!"
Varis kopautti vasemman koipensa kiveä vasten. Puujalka - tai puukoipi - loi oman varjonsa niiden mereen.
"Tekin siellä oksilla! Irvailette valkoisine luinenne siellä! Niin, juuri te! Älkääkä viitsikö kalistella niitä hampaitanne! Kyllä minä tiedän mitä minulta puuttuu!"
Varis kohotti toisen siipensä avulla oikeaa silmäkuoppaa peittävää lehteä.
"Se on kuulkaa poijjaat munatonta touhua se! Se variksen elämä tänä yönä, on se!"

Kun tuttu ja turvallinen väsymystila oli saavuttanut variksen, aika kului jälleen kuin siivillä. Metsä jatkoi omaa elämöintiään risahdellen ja rasahdellen milloin minkäkin elikon juostessa saalistaan kiinni tai ollessaan itse saalis. Kuu kohosi ratansa korkeimmalle kohdalleen ja aloitti vienon laskunsa. Samaan aikaan tuuli puhalsi kevyesti liikuttaen verisiä lehtiä kuin lasta sylissään.
Yksi näistä lehdistä pysähtyi variksen nokkaan, kuin kiusoitellakseen juopunutta hereille. Eikä aikaakaan, kun varis jo kompuroi ylös ja lähti seuraamaan veristen lehtien jättämää ihanaista polkua.

Sillä oli käsi. Ja sillä oli melko varmasti ollut toinenkin, jos noin normaalilta tasolta lähdemme asiaa tutkimaan. Sillä oli kaksi jalkaa, maha, kaula ja pää. Hiuksiakin sillä kai oli ollut, mutta niistä oli enää hitusia hippusia jäljellä. Huulia sillä ei enää ollut, kasvojakin hyvin vähän jäljellä. Kummallisesti oli tuhottu tuota pienen ihmislapsen ruumista. Mutta eniten varis oudoksui kahta kuoppaa, jotka hän oli tottunut näkemään. Niitä olikin vain yksi.
"Silmäthän menevät aina ensimmäisenä", mutisi varis itsekseen lehahtaessaan vaivalloisesti seisomaan posken päälle - tai ainakin siihen missä oikeanpuoleinen poski oli ollut.
Varis tutkaili hetken silmää. Sitten se kopautti sitä varovasti nokallaan.
"No johan on!" Varis ei ollut uskoa kuulemaansa. Niinpä se ajatteli tarkistaa asian ja iski silmää puukoivellaan. Taas sama ääni.
"Olen löytänyt sen! Olen löytänyt itselleni silmän!" varis hihkui itsekseen. Se otti muutaman horjahtelevan tanssiaskeleen ja alkoi kaivaa silmää ylös kuopasta.
Pitkän tovin se touhusi löydöksensä parissa. Kuu ehti vaihtua aurinkoon kahdestikin, mutta lopulta lasinen silmä vierähti harmaalle nurmelle.
"Vähän iso, mutta kyllä homma hiomalla hoituu", tuumaili varis lähtiessään kierittämään löydöstään kohti kotiaan.

Matkalla se ohitti hirtettyjen puun. Hieman ylpeillen varis vieritti lasisilmän niin, että luurangot olisivat sen nähneet, jos olisivat siihen kyenneet.
Varis pöyhisti rintaansa ja raakaisi mahtipontisimmalla äänellään:
"Nyt on munaa, pojat! Nyt on munaa!"

[23:04] <Nuuni> toivottavasti en ikinä pääse keskustelemaan kyseisen henkilön kanssa :'D
[23:04] <Nuuni> "Syötkö sä munasarjoja? :)" "joo" "OI IHANAA OOT MUN UNELMIENMIÄS" "O_________O"

Luovuttakaa
nämä veriset taulut
Hänelle kenelle ne kuuluvat.

Laulakaa
nämä veriset laulut
korville kuuroille.

Minä en enää laita
tikkua ristiin
asian hyväksi.

Minä en enää jaksa
korjata
Teidän virheitänne.

Huutakaa
saastaiset syytöksenne
päin toista naamaa.

Sylkekää
saastaiset sananne
toiseen kaivoon.

Minä en enää nouse
suojastani
Teidän takianne.

Minä en enää näytä
olemustani
Teidän maailmassanne.

Tee minusta kauhuromantiikkaa.
Kuljeta veistä ihollani,
kevyesti kuin pienimmästäkin kosketuksesta kuolevaa lumihiutaletta.
Huokaise, hetkeä ennen kuin painat terän sisälleni.
Ja minä huokailen sinun tahdissasi.
Sen kauniin hetken, kun veri tunkeutuu hiljalleen keskuuteemme.
Salaperäisenä, mutta janottuna.

Teit minusta kauhuromantiikkaa.
Kiljuntani huulillasi,
huokaukseni ihollasi,
vereni sängylläsi.

Olisivathan klovnit voineet saada minut jälleen hymyilemään.
Jos tahtoa olisi ollut enemmän.
Olisivathan linnut voineet saada minut vaikka laulamaan.
Jos niitä olisin voinut kuulla.

Eikä mitään muuta jäljellä kuin tämän kehon raiskaus.
Salattuna, niin janottuna.

Ja Sinä sanoit:
"En minä välitä romantiikasta, se on yhdentekevää."
Ja Sinä puhuit:
"Veresi vuodattaminen on jo liian romanttista."
Ja Sinä kuiskasit:
"Ei, en minä rakasta. En vieläkään."
Ja Sinä huokaisit:
"Teen sinusta kauhuromantiikkaa."

Eivätkä yhdetkään lapset eksyytyneet sinä hetkenä leikkipuistoon.
Hiekkalaatikon punaiseksi maalaavan sateen alle.

Mikseivät lapset enää leiki verisuihkuissa?
Se on mielestäni surullista.
He ovat kadottaneet ajatuksen perimmästä.

Kalpeus kuolon kiristyessä ranteittesi ympärille.
Mustana lakanana, joka tuhansin irvokkain hampain puree itsensä lävitsesi.

Ja kaikesta jäljellä harhaluulo:
"Hän rakasti, sittenkin."
Ja kaikesta jäljellä ajatus:
"Hän teki minusta kauhuromantiikkaa."

Haluaisin muuttua sanoiksi.
Niiksi sanoiksi, jotka syntyvät sisälläni, mutta eivät milloinkaan pääse pakenemaan vankilastaan.
Niiksi pieniksi tärkeiksi ajatuksiksi, jotka voisivat merkitä jollekulle jotain.

Toisaalta haluaisin muuttua teoiksi.
Niiksi teoiksi, jotka voivat saada hymyn ihmisten huulille, ilman että nämä edes tietävät sitä.
Niiksi salaperäisiksi teoiksi, jotka kietoutuisivat ihmisten ympärille kuin näkymätön halaus.

Enkä loppupeleissä voi olla muuta kuin itseni. Mutta kuka helvetti hän on?