Onpa taas kerran sellainen maailman turhin olo. Ei taaskaan jaksa keksiä yhtään syytä sille, miksi haluaisin olla missään tekemisissä kenenkään kanssa, tai ainakaan kenenkään, jonka tunnen. Täällä päin maailmaa. Niin turhaa. Niin turhaa, ettei jaksa edes pyöräillä tätä mäkeä ylös. Ei tee mieli päästä minnekään. Jos vaan jäis tähän. Tai ainaki etenis hyvin hitaasti jotain edessä olevaa turhuutta kohti. Ei itku auta, ei ees jumalauta, leipä pöytään tuotava on.