IRC-Galleria

Muistan pienen pojan pelokkaan,
joka nauroi aina naurujaan,
jaksoi uskoa hän unelmiin,
suurin haaveisiin,
päätä huimaaviin.

Poika varttui kuten minäkin, tielleen lähti meistä kumpikin
ja vaikka aika meitä juoksuttaa, muistamaan se saa, ei anna unohtaa, nauru saattaa poikaa matkallaan, huomisiin se auttaa jaksamaan, seuraa tähteään, eikä tyydy vähempään, vaan etsii määränpään.

Hän nauraa koska haluaa,
hän naurullansa rakastaa,
nauraa rakkaudesta nauruun
ja koko elämään saa onnen kiinni nauruissaan
ja ilon toisiin tartuttaa,
nauraa rakkaudesta nauruun, eikä säästä sydäntään,
sydäntään.

Ja luulen, että olen löytänyt sen pienen pojan uudestaan sisältäni. :D Tosin täytyy tunnustaa, että kaikki asiat eivät naurata, niistä en huoli juuri nyt. :) Iloista elämää. Ei huoletonta, vaan iloista. :D Nyt painun petiin. :) Nukkumisesta en sano mitään kylläkään vielä tässä vaiheessa. :D

Joo. Aamuyö meni vähän harakoille, kun näin yhden mielenkiintoisen unen. Joku, tai jokin vainosi minua. Ihan ihmiseltä se näytti, mutta ei enää siinä vaiheessa, kun hakkasin sen pään irti ja koitin samaan aikaan sekä olla koskematta siihen ja särkeä sen kallon, siitä tuli vähän samannäköistä, kuin pomputtaisi koripalloa. Kaikista häiritsevintä siinä jutussa oli se, että se pää heitti mulle koko ajan settiä samaan aikaan ja naureskelikin mun heikoille yrityksille. Hm. Sen ruumis vaan seisoskeli siinä vieressä kädet puuskassa. Oli pikkuisen ahdistavaa... :D

No aamupäivällä näin jo parempia unia, yhden unen näin kahteen kertaan. :D Unen päähenkilö oli ensimmäisellä kerralla USA:lainen sotilas. Ilmeisesti jossakin päin Afrikkaa oli menossa jokin pienimuotoinen sota. Noh, USA:n joukot sitte sai vahvistuksia yhteen rannikolla olevaan tukikohtaan. Kuvitelkaa Pelastakaa sotamies Ryanissa oleva maihinnousu, ilman saksalaisia tässä vaiheessa... Tekivät harjoituksen nimittäin samalla. Tulivat siis maihin parin kilometrin päähän kohteesta. Ok. Ei mitään hätää tässä vaiheessa. Mutta mutta. Tilannehan muuttui, kun joukon korkein upseeri saa päähänsä luodin läheisestä metsästä. :D Siinä sitte lähtee yksi joukkue selvittämään asiaa. Ensin niitä vastaan tulee pari koulupoikaa parin puun tykönä. Noh samaan aikaan nähdään kun edessä olevan mutkan takaa on tulossa vihollista. Ovat enemmän, tai vähemmän huumeissa. Päähenkilö ja kumppanit juoksevat niitä vastaan ja ampuvat yhden. Elokuva tyyliin. Ei tähtäämistä. :D Sitten kun ne ryhmät ovat kohdakkain, päähenkilöllä ja sen taisteluparilla loppuu panokset, siinä on vähän sitten väistelemistä, muu joukkue on mennyt piiloon sitten niistä tummaihoisista kahdella kolmesta loppuu panokset ja ne otetaan kaikki vangiksi, juuri kun luulevat saaneensa kaksi vankia itse. Joo. Toisella kerrallahan olin sitten itse se unen päähenkilö, en välttämättä fyysisesti, mutta henkisesti. Koko uni oli kyllä aika elokuvamainen ja minä olin vähän kuin ohjaaja.

:D Vissiin jotain kosmista yhteyttä on, kun sain tuossa tunti sitten viestin leiriltä ja sisältö oli identtinen omien ajatusteni kanssa. Hupaisinta asiassa oli se, että juuri kun viesti tuli, olin tullut samaan johtopäätökseen, kuin mitä viestin lähettäjä omalla suunnallaan. Toki ajatuksemme olivat peilikuvat toisistaan. :D

Ja synkeitä aatoksia. Niitä nyt vähän on. :) Mutta niistä nyt ei sen enempää.

Väsyttää. :) On se pirullista, kun on avuton olo. Toisaalta sellainen aika turvallisen oloinen tilanne, en vain pidä kaikesta tästä.

Voin vain "heittää noppaa ja toivoa". :) Vuoron odottaminen vain on kidutusta. :D Kidutusta. :) Kivaa kidutusta. :D

Ainakin pelaan. Silloin voin voittaakin. Jos en pelaa, en voi muuta kuin hävitä. :) Pelaan siis. Voitosta viis, nyt kuitenkin sen voin saavuttaa. :D

Luovuttaminen... Hmm. Sitä olen tehnyt niin kauan, ettei se tule kysymykseen. :D

Oli kiva jutella tänään kanttorilassa sinun kanssasi. :D Lisää sellaisia keskusteluja (jälleen kerran). :) Varsinkin se kohta missä yllätyit... :D Sait minut hyvälle mielelle, kiitos. :D Hmm. Muuta en nyt voikaan sanoa siitä aiheesta. :D

Noin yleisesti ottaen aivan (vielä kun osais kirjoittaa...) loistopäivä oli tämä. :) Kiitos kaikille. :D

Tänään. Korjailin pyörää.

Voisi tehdä jotain kivaa kavereiden kanssa. :D Saa ilmoittautua.

Lahkeet kumisaappaiden ulkopuolelle. Kun sataa ei jäädä sisälle ja auringonpaistetta pelätään. :P No ei, vaan toivottavasti täältä kotia pääsee illaksi. Nimimerkillä kun käsky kävi varata vaan päiväiseen reissuun kamat, niin kaikki yöpymisvehkeet on kotona. Joo. Ja mestariki häipy asioilleen, vaikka töitä pitäis tehdä. On kyllä jääny valitettavan vähille viime aikoina tuo transendenttinen mietiskely.

Kun tässä lueskeli muutamankin päiväkirjamerkinnän äsken, niin pystyi huomaamaan sen, että ihmisiä ottaa päästä lähes aina, kun on kyse työhommista. Toisia ottaa päähän se, ettei töitä saa, toisia ottaa päähän se, että on liikaaki töitä. Toisia se, että ne kasautuu, kun niitä on ja toisia siksi, että niitä joutuu tekemään, vaikka hyvinkin vähän.

On se kummallista.

Toisaalta tänään kun ruohoa leikki menemään... :D ...niin tulin ajatelleeksi, että on minunkin elämälläni sitten vissiin jokin tarkoitus. Mikä se milloinkin on, sitä on vähän vaikeampi sanoa.

Oli kyllä masentavaa mietiskellä sitä. :D

Mutta ei ehkä enää. :)

Se on sellanen juttu, sanon suoraan sen.

Aika hupaisaa se, että kun puolikin viikkoa on niin kiireinen, ettei ehdi lukea lehtiä, eikä uutisia seurata, sitä on kiireiden loppuessa niin ulkona kaikesta, ettei oikein osaa suhtautua mitenkään edes siihen, että aurinko paistaa kauniisti.

No itse asiassa kiireitähän on aina, mutta tarkoitin jotain itselle niin tärkeää, että siihen ei edes tarvitse ajatella panostavansa, vaan se tapahtuu automaattisesti.

Hmm. Nyt kyllä tein virheen. Näin tässä äsken unen, että joku hämähäkki tippui katosta eteeni. Noh, nyt sitten tapoin hämähäkin, joka tippui katosta. Olis vaan pitäny viedä se ulos. Mutha nythe suihkhun.