IRC-Galleria

Kiduttavan hitaasti menee aika nyt kohti kahdeksaa. Mitähän se tarkoittaa? Iloko odottaa, vai suruako tahtoo aika viivyttää? En tiedä. Sen nähdä saan, kunhan vain jaksan odottaa. :D Voi hyvää päivää taas. :)

Kymmenen minuutin ruokalepo muuttuikin sitten kahden ja puolen tunnin siivoukseksi.

Nyt ei jaksa edes laittaa kenellekään kommenttia yhtään mistään. Just ja just jaksaa tänne pk:aan kirjoitella. Ehkä vaan pitäis lähtä poies täältä. Katella vaan kellua ja antaa ajan kulua ennen iltaa. :D Sitte raamikseen. Juu. :D

Normipäivä. En kyllä tiedä mikä siihen on syynä, mutta aina kesällä tuntuu siltä ku tytöillä menis täysin eri vaihe päälle ku vertaa mihin tahansa muuhun vuodenaikaan. Jotenki ovat päällekäyvempiä ja niin edeskäypäin. Tällaisen asian pistin merkille ja tämä viikko on vahvistanut tätä käsitystä. Aika vahvasti. :D Enpä kyllä valita, kuulunhan suureen vähemmistöön. :D 49%:iin maapallon väestöstä siis.

Ja minä vajoan uniin kauneimpiin. Toivottavasti. :D

Hm. Vanhat ihmiset näyttää puhuvan aika paljon kuolemasta, se on ihan normaalia sinänsä, kun alkaa tiettyyn ikään tullessa tippua ne kaverit pois kelkasta, joiden kanssa sitä vietti nuoruutensa. Sitten tulee mieleen, että joskus kai tästä on itsekin lähdettävä. Sitten sanotaan, että nuorissa on tulevaisuus ja haikaillaan nuoruuden perään. Siinä vain unohdetaan se, että sitten kun nuoret ovat tulevaisuudessa, he eivät enää ole nuoria vaan vanhoja. Uskoa tulevaisuuteen on siis uskoa vanhuuteen, on joku viisas joskus veistänyt. Uskoa vanhuuteen on alkaa tajuta kuolevaisuutensa. Uskoa, että tulee kuolemaan. Uskotko sinä kuolevasi? Minä uskon, mutta uskon myös, että kuolema on portti tästä elämästä, ei loppu. Siksi jaksan kulkea sitä kohti, välillä pysähtyen, välillä kiiruhtaen, keskimäärin tasaista vauhtia. On jotain odotettavaa. Odottavan aikahan on tunnetusti pitkä, joten tulen luultavasti elämäni pituuteen nähden, elämään varsin pitkältä tuntuvan ajan. Tällaisia pieniä huolettomia pohdintoja mietiskelin nyt, kun sattui olemaan aikaa. Tämä kaikkihan siis lähti liikkeelle siitä, kun äitini kertoi minulle pienen stoorin jostain naisesta jonka tunsi, jonka kaikki lapset kuolivat ennen kuin hän itse, koskapa kyseinen naisihminen vieläkin elää. Ilmeisesti. Olin vähän niinkuin, että voi hyvää päivää. Kiviä kiinnostaa. En kuitenkaan sanonut mitään, kun kerran näytti haluavan kertoa ja "autuaaksi" niin tulla. Voi hyvää päivää.
:D

Kommenttien ja merkintöjen määrä voi olla kääntäen verrannollinen. Tätä vaihtoehtoa täytyy tutkia...
:D

Ei niinku ajatus kule yhtään. Johtuu tod. näk. siitä, että äsken söin aika hyvin. Sillonhan se veri, mikä pyörittää vatsaa, ei mene päähän.
:D

Mikään ei aja minua sängystä ylös, vaikka auringonnousun hetki mennyt on menojaan, eikä sydän hakkaa, ei taida jaksaa, viedä sinne, missä ilta tekee tuloaan.

Katson maailmaa, sekopäisen näkökulman, ulkopuolelta sisäänpäin ja näin, pientä tekstiä sen laidassa. Siinä sanotaan: ei ole missään mitään järkeä, jos ei joku juttu ole, sulle tärkeä. Näen itseni ulkopuolen sisällä, sairautta on, sääliä. Siitä en nyt piittaa yhtään, annan ajan mennä tässä nyhjään. En nouse ylös vaan makaan kuin haudassa, pää on kiinni laudassa, jalat ulkopuolella. Ne vispaa vaan, kuin viimeistä päivää, elää saan.