IRC-Galleria

Ei ääniä päässä enää, vain omani,
kauheampi kuin yksikään muu
kun se paljastaa valheeni.
Timantiksi puristettu vuosikausien raivo,
kyynelten valtameri ahdettuna
kolmen millin pumppuun,
teatraalinen sekoaminen viimeistelee
jälleen kerran kaiken loppuun.

Siinä sinä perkele katsot nauraen kun murenen tuhkaksi
lukittuna suljetulle, sidottuna sänkyyn kiinni.
Kerrot kaikki virheeni analyysimaisesti,
huudat ja huudat niitä kunnes vajoan alimpaan
helvettiin että saat leikkiä Paholaista,
nauttia kun elän pahimpia muistoja uudelleen
päivistä viikkoihin, kun lääkemäärät
kasvaa aivan uusin mittakaavoihin.
Ne pitää meitä elossa mutta ei loputtomiin,
sillon kun päästän irti ja hyppään,
sinä olet se kuka itkee ja minä kuka nauraa.

Jälkeen kaikkien sairaiden näytelmien mitä
tylsämieliset ihailee verenhimoonsa,
ei ole enää mitään katsottavaa kun härästä
on veret laskettu.
Etsimään seuraavaa jollain oikeutuksella,
jollain mikä on olevinaan hyvän puolesta,
lopulta sitä on vain lauma
hirviöitä etsimässä itseään pahempia.

Kirous vailla hienoa termiä tanssii sisällä pään,
kokeilee kaikkea uutta ja jännää,
riemusta raivoksi ja raivosta hulluudeksi,
veitsestä pulloksi ja pullosta piikiksi,
loputtomia tilaisuuksia kuolla vahingossa,
eikä yksikään täsmää ihanteisiin,
ei avaa yhtäkään ovea, eikä mahdu yhteenkään
muottiin ja silti yrittää tunkea tietään
yhteiskunnan roskasta alempaan keskiluokkaan
täyttämättä vaatimuksia kumpaankaan.

Kirousten panssaroimalla
sielulla läpi murhenäytelmien,
kunnes nekin katoaa aiempien joukkoon,
muuttuen titaaniksi vaurioiden päälle,
kemikaaleilla korvattu vuodatettu veri,
kunnes ei ole muuta.
Puhu sataa kieltä sanomatta sanaakaan,
aivan kuin pyörremyrsky pyörittäisi
maailmaa ympärilläsi,
samat lupaukset, samat valheet,
aina joku ne kyselemättä uskoo,
moraalinen vapaus kun kaikki seuraa tuhoaan
ikuisesta yöstä aamuruskoon.

Kun kaikki on haihtunut ympäriltä,
jättänyt kiertämään kehää.. onko vapaa siitä?
muistot viedään pois samalla voimalla,
kun ne katoaa aikaan,
sekin haava mätänee vihaksi kun enää
omistaa syyllisyytensä ja tietää ettei ole
armahtanut muitakaan.

Menneisyys jonkun toisen ihmisen muistoista,
orjan moraalitaju hyvän elämän pohjakivenä,
ketjulla kiinni jalkaan ja lauseeksi sekaan
sieluttomien kirjaan.

Saman hetken vankina, yrittäen murtaa itseään korkeampaa
logiikkaa.. sellaista mikä perustuu ainoastaan järkeen.
Ainoa keino ymmärtää sitä on olla osa sitä,
mutta oletko vapaa jos sulaudut osaksi riistäjääsi?
Ehkä vapaus on saavutettavissa kun lakkaat uskomasta
koko käsitteeseen, ehkä sen saa kun on ylempänä
kuin mikään henkinen saati fyysinen muuri.
Ehkä olemme olleet niin kauan vapaita että haluamme
sen loppuvan osataksemme kaivata sitä.

Seinät huokaa hiljaisuuttaan palkintona sinisilmäisyydestä,
nyt enää harmaata marmoria mitkä pitäisi kaivaa hyödyttöminä
irti kuopistaan lojumaan lattialle muun roskan sekaan.
Eipä se auttaisi, hidastaisi vain kun usko paremmasta
laittaa silti kierroksen taas käyntiin, hedelmäpelin täynnä
valehtelijoita ja ihmeiden tyrkyttäjiä väijymässä
sielunjäänteitä yrittääkseen ostaa omansa takasin helvetistä.

Sielu revitty silpuksi sata kertaa ja rakennettu aina eri tavalla,
peilistä ryömii esiin hirviö ilman kasvoja,
ihmisyyden jäänteistä kasattu robotti,
kantamassa nimeään kirouksena kuin
kaupungista toiseen leviävä spitaali.
Uudet illuusiot murskattujen riviä täyttämään,
mieli polttaa muistot, luo miellyttävämmät tilalle,
jälleen yksi keino saada kierrätetyn romun
jonkun uudestaan ja uudestaan käyttämään.