IRC-Galleria

En mä mihinkään nukkuu menny, kyllähän sen nyt tiesi.. Ei malta. Oli tullu postissa 600 valokuvaa ni piti läträä niiden kanssa ja tilata vielä puuttuvat 600.

Perjantaina oli tosiaan taas Bosniakoulutus, syy miks ylipäätäs menin Helsinkiin. Tän kerran jälkeen oikeesti vähän jo ahdisti. Se ei tuu olemaan mikään helppo keikka. Sen maan tausta on niin järkyttävä et sinne ei tosiaankaan mennä tekemään mitään pulleiden länsimaalaisten pikku musafestaria. Ja ku mä en oo tehny edes sitä pulleeta, helppoo versioo, ni osaanko mä tuottaa festarin, jossa pitää ottaa huomioon niin raju ja rikkinäinen, tuskanen tausta? Kaikki etniset rajat ja rikkoutumat, katkeruus ja viha?

Katottiin sellanen dokumentti jossa Suomeen aikoinaan sodan jaloista pakolaisina tullut muslimiporukka palas melkeen kymmenen vuoden jälkeen takas kotimaahansa kattoo sitä mitä Kosaracista, niiden kotikyläst oli jäljellä. Ei mitään. Raunioita kodeista joista ne oli pakotettu lähtemään, koko elämä hajotettu ja tuhottu pois. Tai taloja, joissa asu nyt muut ihmiset jotka tuskin olis osannee odottaa sitä että oikee omistaja joskus palais. Vaikeita tilanteita, joissa kaikki on paennu jotain johonki ja joutunu siinä samalla tallomaan toisen ihmisen päälle.

Siellä vammasia ja raiskattuja pidetään häpeenä. Sodan uhrina rampautunutta lasta pidetään kellarissa. Jalkansa menettänyttä syljetään päin. Raiskatut naiset lukittiin niin pitkäks aikaa et lapsi oli pakko synnyttää. Raiskattuja miehiä, äitejä, silvottuja silmien edessä ja..

Miten ihminen voi tehdä toiselle noin??

Mun ei tullu itku ku katoin jotain Brokeback mountainia ja mietin jo et oonko täysin tunteeton, oonko menettäny inhimillisyyteni ja täysin kovettunu.
En mä oo, itkin katkerasti ja surullisena niiden ihmisten puolesta ja takia jotka on jotain tollasta joutunu kestämään. Ja nyt mun pitäis osata tehdä niille festari, tehdä jotain hyvää ja rakentavaa, saada koottuu eri etniset ryhmät, kroatit, serbit ja bosnikit tapahtumaan, josta ne sais jalansijaa johonki, yhdessä tekemiseen ja yhdessä kokemiseen vaikka ne vihaa toisiaan.

Kyllä mä tajuan etten voi pelastaa koko Bosniaa, enkä saa aikaan mitään elämää suurempaa, mut voin mä ainaki olla osaltani enkeli.
Ja siihen mä uskon ehkä kaikkein eniten, että musiikki on se mikä yhdistää ja parantaa ja rakentaa.

Mun siipien on vaan pakko kantaa sit ku oon siellä. Ja sit ku tuun sieltä ni.... oon ehkä enemmän ihminen. Saa sit nähdä miten päin se menee; autanko mä Pinklandin nuorisokeskuksen nuoria vai auttaako ne ja se kokemus mua.

Huomenna uus päivä. Ja jos en tehny uudenvuodenlupauksia tai vannonu parempaa elämää tälle vuodelle ni nyt oon taas koko päivän kelannu kaikkee ja oon kyllästyny deittailuun, itteeni, kuntooni, duuneihini ja siihen et jos mulla on siivet ni ne ei ainakaan lennätä mua ja se on ihan mun omaa syytä. Ei helvetti... kyllä se menee nyt jo niin et toi Bosnian projekti rakentaa mua yhtä paljon ku sitä maata ja Banovicin kaupunkia. Eikä se kuitenkaan oo ku kolme kuukautta mun elämästä. Enkä mä edes OO siellä vielä.

Silti mä pelkään ja toivon, tunnen ja tiedän nyt jo niin paljon.