IRC-Galleria

Mä en oo kiinni missään. Ihme hattaraa kaikki. Jotenki..

Miten ketään voi ihmissuhdeviidakossakaan selviytyä? Frendit haluis nähdä, mä niitä, ei oo aikaa. Jotkut väittää että on ollu ikävä, on muka kiinnostuneita, ihastuneita, kaipailee. Jos mikään siitä olis totta niin jotain elonmerkkejä olis varmaan niistäkin ilmenny reissun aikana.. Että sellasta. Sosiaalinen elämä lähes pelkästään duunissa, välillä Turussa, välillä landella, siellä täällä. Helvetti ku aika ei riitä ikinä kaikkeen mitä haluais. Tietäis vielä mitä haluais.

Uus kämppis pitäs saada. Pitäs etsii duuni Turusta. Saada rapsat velmiiks ennen kuun loppua. Nähdä Jasmin. Kerätä rahaa että pääsee Bosniaan.

Kelailin tossa tiskatessani sitä miltä se tulee tuntumaan ku meen takas Bosniaan, ku hyppään bussista Banovicin asemalla, kiipeen ylös CaffeBar N:ään ja nään Amirin taas. Se fiilis tulee olemaan mieletön. On niin helvetin luja ikävä, satunnaisista ja kallissta lyhyistä puheluista ei paljon kostu, ikävä vaan kasvaa. Oo siellä jossain mun.. Ja kyllä mä tiedän että se on, kukaan muu ei sitä voi tietää mitä meillä oli. Ei kenenkään muun tarviikkaan tietää, se riittää että mä ja Amir tiedetään, muistetaan.

Luin Pirjo Tuomisen Itkevät syvät vedet töissä, luin sen viime kesänäkin mutta kun mua nyt sattuu kiinnostamaan toi historia ja poliittinen historia. Suomen historiaahan toi on, kansalaissodasta, itsenäistymisen ajasta, veljesvihasta. Mielenkiintosta huomata miten ajattelu kehittyy, mullakin, vaikkei aina uskois. Ennen reissua luin Bosnian sodasta, etnisistä puhdistuksista, niistä raakuuksista ja siitä verisestä historiasta jota se maa kantaa. Mut on Suomessaki osattu vuosisadan alkumetreillä. On todellakin. Ja tietysti samaan aikaan kaikkialla Euroopassa. Ei mun ikäluokka, eikä edes mun ikästen vanhemmat enää tiedä tai muista sitä kuilua joka tässä maassa on kahden suomalaisen välillä voinu olla. Näin kauas sellanen ei kanna, punasen, valkosen, lahtarin, porvarin, torpanpojan leima. Onneks ei, tietysti.

Mut kyllä tänkin pullamössömussukka -sukupolven, johon itekki kuulun, pitäs tietää taustansa. Helvetti ku meidän ikäset ei tiedä vaikeuksista yhtään mitään, ja silti jokasella on niin prkleen PAHA OLLA ja käydään hakemassa jotain nappia polilta. Sairas, ihan paska yhteiskunta ja heikko, mentaalisesti niin kovin muka pahoinvoiva kansa. Nuoret varsinki. Länsimaalainen ku ei osaa olla tyytyväinen, aina on jonkun asian oltava päin helvettiä. Jos ongelmia ei oo, niin niitä on kehiteltävä. Draamaa.

Ja mä en oo mikään asiasta saarnaamaan, oon ite ihan samanlainen, draamakuningatar ja länsimaalaisen omahyväsen typerä ja sokee. Minkä takia mäkin kelaan jotain niin olemattoman turhia juttuja enkä keskity siihen, että mulla menee, on menny ja tulee menemään lujaa jos vaan ite niin haluan? Turha valittaa, kun kaiken pitäs olla paremmin ku hyvin. Frendejä on enemmän ku uskaltaisin ymmärtää, on töitä, koulua, onnistumisia, mahtava perhe, kunnon kämppä, pakopaikka landella, bileitä, hauskaa, reissaamista, rakastumistakin (pitkästä aikaa), kunnon meininkiä ja tunteita.

Säälittäviä ihmisiä ollaan kaikki. Valittavia luusereita, aina eletään että "sitten kun" sitä ja tätä niin ollaan onnellisia. Mä haluun takas sinne Balkanille missä ne ei valita vaikka asiat on oikeestikin päin vittua. Tai sit mä haluan vaan tajuta miten kuuluu elää.

Jaaha, jos vetäis röökin ja ottais paplarit päästä tän kaiken ihmettelyn päätteeks.
Jos aattelee että tässä koneella höpöttää kymmenen minsaa tällasta, niin miten paljon niitä ajatuksia kokonaiseen päivään mahtuu? Pelottavaa.

Kiharoita niskaan, punanen marilynmekko päälle. Vähän kevyemmät mietteet kehiin :)
Saturday night fever.