Suu täynnä broileripullia, bosniasta tuodut korvikset kilisee ja kiharat kutittaa niskaa. Ylppärikenkien ohuet narut tuntuu nyt jo ilkeiltä, housut on liian löysät ilman vyötä, en löytäny lakkapulloa mistään.
Katoin dokumentin ajasta samalla ku meikkasin. AJASTA. Siitä, miten ihminen fyysisenä olentona aikaa käsittelee. Miten aivoissa on joku tumake, joka biittaa koko ajan aikaa, siten, että meillä on periaatteessa sisäinen sekuntikello päässä (siis se on se joka siellä hissukseen raksuttaa, selkispä sekin..). Tekivät tutkimuksia siitä, miten ajan käsitys hidastuu ku adrenaliini nousee, ku on hengenvaarassa. Antoivat rotille pilvee, kokaa ja suolaliuosta ja tsekkasivat miten ne tajuaa aikaa. Mua niin nauratti se valkonen pieni olento joka yritti huanapäissään ymmärtää mistään pelleteistä mitään. Puhuivat siitä, voisko aikaa olla mahdollista kääntää taaksepäin testasivat ihmisen kropan toimintoja, elimistön aikaansaamaa omaa kahvikuppia aamulla ku kortisoli on korkeella.
Mä jäin lähinnä ajattelemaan sitä, mikä on nykyhetki. Miten se käsitetään? Miten voi lokeroida menneisyyden, nykyisyyden ja tulevan? Koska kun mä alotan tän lauseen ni se on nykyisyyttä, mut jo tässä vaiheessa lauseen ensimmäinen sana kuuluu menneisyyteen ja piste jonka isken lauseen perään on tulevaisuutta. Nyt, nykyhetki. Ainahan sanotaan että elä tässä hetkessä. Käytännössä, jos sen ajatuksen perimmäinen tarkotus on, että älä jää odottamaan vaan tee se, mitä siirrät tai suunnittelet tulevaisuuteen heti, niin se sanontaki jo suunnittelee tulevaisuutta, lähinnä sitä siirtää vaan lähemmäs. Vai miten se kehotus pitäis käsittää? Elä tässä hetkessä? Tarkottaako se sit kuitenkin sitä, että älä takerru menneeseen? Siihen mitä on jo ollu, ja jonka muistijälkeä ei voi enää poistaa? Ja miten pitkä on menneisyyttä? Menneisyyttä on yhtälailla mun syntymä ku bosnian reissu. Se ku rääkäsin ekan kerran ja lujaa siihen ku tuuletin festariklubilla. Jos nyt isken varpaani penkinkulmaan ni kohta se on menneisyyttä.
Yhtälailla jäin miettimään sitä, miten ajan käsittää. Maitopurkki tossa pöydällä ei tiedä ajasta mitään, se ei TUNNE sitä. Maito kyllä vanhenee, ajan myötä, mut se ei tunne sitä miten nopeesti tai hitaasti puolituntinen kuluu. Ihminen sit taas muuttaa ajan kulua, aika on jokaselle henkilökohtasta. Stressaantuneiden ihmisten aika tuntuu menevän liian nopeesti eteenpäin, koska ne sykkii niin helvetin lujaa, niiden sekuntikello juoksee. Jokaselle ihmiselle puol tuntia on ajassa puol tuntia, mut miten se voi tuntua välillä pitkältä, välillä salamannopeelta?
Aika on henkilökohtasta, se on toisaalta asetettua ja määrättyä, mut toisaalta se on omaa ja sitä voi ite säädellä, sitä miten nopeesti se kulkee. Mä voin nyt päättää, että mulla ei ookkaan kiire vaikka onkin, ja päättää, että tuleva puoltuntinen riittää hyvin vaikka mihin.
Mä aion siis opetella säätämään aikaa. Oon neiti Aika.
Mielenkiintonen dokkari.
Ja ruotsinkieliset uutiset sen jälkeen sai mut tajuamaan että kaipa sekin kielitaito tuolla jossain takaraivossa on.
Nyt ne rippijuhlat haltuun.