Eräänä päivänä laskeudumme vuorilta laaksoon. Pieni tie johdattaa meidät syvemmälle metsään jossa puut ovat suuria ja oksat korkealla. Laaksossa tihkuttaa ja sade on raikasta. Tämä paikka on unhoitettu. Ihmisen, eikä liiemmin eläintenkään teot ole vaikuttaneet tähän paikkaan aikoihin. Ihan kuin luontoäiti olisi pyhittänyt tämän paikan nimenomaan kasvulle.
Sammal on kosteaa. Tipat valuvat puiden ja pensaiden lehdiltä alas ja sanovat pudotessaan ”Plop” tai ”Plip”. Kerään hiukan sadevettä kämmeniini ja raikastan kasvoni. Katson taivaalle ja näen puiden lomasta harmaita, rauhallisia pilviä.
Matkamies ja minä pystytämme iltapäivällä leirin sanaakaan sanomatta, nauttien laakson rauhasta. Lähden kulkemaan pientä sivupolkua katsellen ympäröivää tyyneyttä. Näen jotain pusikossa. Ojennan käteni koskettamaan graniittisen veistoksen karheaa, veden liukastamaa pintaa. Patsas on selvästi ollut tässä vuosisatoja.
Merkkejä asutuksesta ei löydy. Paitsi pieni luola, jonka näimme lähellä sitä paikkaa josta laskeuduimme laaksoon. Tällaisiin paikkoihin olento voi hakeutua rauhoittumaan, saamaan vapaata eristäytyneisyyttä ja samaistaa ajatuksensa ympäristöön. Elää hetken symbioosissa luonnon kanssa.
Sitten kuulen helikopterin äänen ja totean: ”Nykyään tämäkin on joutomaata.”.
Uusimmat blogimerkinnät
- Meri-Toppila 04.12.
- Ajolupa 21.07.
- Heavy Horses 13.07.
- SOHU 30.06.
- rohkeutemme pimeyden valtiaan jo vei 27.03.
- GOJIRA 17.03.
- Niin kaunis on hiljaisuus? 26.02.
- [Ei aihetta] 21.01.
- vuoden alku 09.01.
- INTO THE TRAP 31.12.
Selaa blogimerkintöjä
- ▶ 2010 (9)
-
▼
2009 (75)
- ▶ joulukuu 2009 (3)
- ▶ marraskuu 2009 (2)
- ▶ lokakuu 2009 (8)
- ▶ syyskuu 2009 (18)
- ▶ elokuu 2009 (5)
- ▶ heinäkuu 2009 (14)
- ▶ kesäkuu 2009 (3)
- ▶ toukokuu 2009 (4)
- ▶ huhtikuu 2009 (4)
- ▶ maaliskuu 2009 (3)
- ▶ tammikuu 2009 (11)
- ▶ 2008 (40)