Eräänä päivänä laskeudumme vuorilta laaksoon. Pieni tie johdattaa meidät syvemmälle metsään jossa puut ovat suuria ja oksat korkealla. Laaksossa tihkuttaa ja sade on raikasta. Tämä paikka on unhoitettu. Ihmisen, eikä liiemmin eläintenkään teot ole vaikuttaneet tähän paikkaan aikoihin. Ihan kuin luontoäiti olisi pyhittänyt tämän paikan nimenomaan kasvulle.
Sammal on kosteaa. Tipat valuvat puiden ja pensaiden lehdiltä alas ja sanovat pudotessaan ”Plop” tai ”Plip”. Kerään hiukan sadevettä kämmeniini ja raikastan kasvoni. Katson taivaalle ja näen puiden lomasta harmaita, rauhallisia pilviä.
Matkamies ja minä pystytämme iltapäivällä leirin sanaakaan sanomatta, nauttien laakson rauhasta. Lähden kulkemaan pientä sivupolkua katsellen ympäröivää tyyneyttä. Näen jotain pusikossa. Ojennan käteni koskettamaan graniittisen veistoksen karheaa, veden liukastamaa pintaa. Patsas on selvästi ollut tässä vuosisatoja.
Merkkejä asutuksesta ei löydy. Paitsi pieni luola, jonka näimme lähellä sitä paikkaa josta laskeuduimme laaksoon. Tällaisiin paikkoihin olento voi hakeutua rauhoittumaan, saamaan vapaata eristäytyneisyyttä ja samaistaa ajatuksensa ympäristöön. Elää hetken symbioosissa luonnon kanssa.
Sitten kuulen helikopterin äänen ja totean: ”Nykyään tämäkin on joutomaata.”.