IRC-Galleria

Kadonnut kaupunki... kadonnut kaupunki...

Vihdoin olen taas siellä, ja se on yhtä ankea kuin muistelinkin. Eksyttäviä kujia, murhanhimoisia tulielementaaleja, laavaa joka paikassa. Ja ylimääräisenä kiusana velhojen killan retkikunta jotka etsivät luultavasti samaa kuin minäkin.

Velhot ovat vielä vartijoita ikävämpiä, koska suhtautuvat minuun yhtä nuivasti mutta sattuvat sen päälle olemaan vielä velhoja. Joten tietysti otin asiakseni ottaa heidät hengiltä yksi kerrallaan. Selkäänpuukotusyritykseni epäonnistuttua jouduin lähtemään karkuun ja jättämään miinoja jälkeeni, ja pari ensimmäistä jeppeä kaatuikin niihin. Viimeisen tainnutin kaasunuolella, mutta koska olen häiriintynyt, pelkkä tainnuttaminen ei riittänyt joten nostin ukon olalle ja lähdin etsimään lähintä laavakuoppaa.

Yhden kulman takaa tuli miellyttävää hehkua joten käännyin siitä ympäri.

Siellä oli portaat jotka johtivat laavaan...

Ja laavassa vyötäröään myöten seisoi hyvin vihaisen näköinen velho...

Ja hän lausui, "The blood of my brother stains your hands. Now your blood will stain mine!"

Olin niin järkyttynyt etten muistanut edes juosta karkuun kun hän loitsi minut muussiksi.

Kadonnut kaupunki... se tietää etten pelaa ensimmäistä kertaa, että tämä kerta saattaisi olla helpompi kun olen valmistautunut, joten se heittää eteeni uusia, ahdistavia tilanteita.

Kadonnut kaupunki on enemmän kuin vain kenttä vanhassa pelissä. Se on henkilökohtainen nemesikseni, ikuinen haastajani. Tylsien ihmisten arkkiviholliset ovat ihmisiä - minua vainoaa kokonainen haudattu kaupunki.

Seikkailen juuri mitä kauheimmassa kartanossa. Normaalistikin kehnosta suuntavaistostani on entistä vähemmän hyötyä, kun paikan pohjapiirustuksessa ei ole mitään tolkkua. On ylösalaisin olevia huoneita, joskus ovia ja ikkunoita lattiassa, talonsisäinen puutarha ja joki, sekä kätkettynä miniatyyrimaailma ja jättimaailma, ja minne menenkin, ympärilläni kuuluu hermostuttavaa naurua.

Sitä olisi tosi rentouttava ja hauska tutkia, jos vartijat eivät hengittäisi niskaan ja jostain syystä pelkään vartijoita tässä tosi paljon. Tekee mieli sulkea peli ja sammuttaa silmät jos joku huomaa minut. x__x

Ja juuri äsken, varastettuani etsimäni esineen ja etsiessäni nyt tietä ulos, saavuin alueelle jota kautta uskoin tulleeni sisään. Olin myös kohtalaisen varma ettei siellä ole vartijoita. Siksi minua häiritsikin että kuulin askeleita.
Askeleet tuntuivat kuuluvan suunnasta josta juuri tulin! Mahdotonta! Mutta kun katsahdin taakse, niin vartijan hahmohan siellä oli juuri tulossa kulman ympäri. Pinkaisin juoksuun.
"Hmh? I thought I saw something", sanoi vartija hajamielisellä sävyllä joka juuri ja juuri kätki hänen murhanhimoisuutensa.

Löysin lupaavan näköisen oven, mutta eih, se oli lukossa! Aloin tiirikoimaan. Tiirikointi thiefissä on tosi simppeliä ja kuitenkin yllättävän tyydyttävää, paitsi jos pahantahtoiset askeleet lähestyvät kuten nyt oli, ja sekunnit tuntuivat ikuisuudelta, askeleet voimistuivat, vartija selvitteli äänekkäästi kurkkuaan ja kuulosti kuin olisi aivan takanani...

Ja ovi aukesi. AAH. Juoksin äkkiä siitä avautuvaan portaikkoon ja ihan takaa kuului "What was that noise?"

Vartija ei kuitenkaan seurannut minua, ja hyvä niin, yläkerrassa oli nimittäin vain ovi joka johti umpiseinään. Ja sitä vastapäätä oli sammaleen peittämä, epäilyttävän ovaalimainen tunneli joka johti minut.... paikkaan josta olin juuri tullut, jossa vartija yhä astelee jossain lähellä.

En ole ihan varma, onko minulla kivaa. Mutta jatkan silti pelaamista koska en voi lopettaakaan. Ehkä rankaisen itseäni jostain.

Palasin pitkästä aikaa Thief: The Dark Projectin pariin. Viime kerrasta onkin muutama vuosi, enkä tainnut kirjoittaa siitä paljoakaan vauhtiin päästyäni. Ei ihmekään.

Trauma on ehkä hitusen liian vahva sana - mutta hilkusti - kuvaamaan jälkeä, jonka peli minuun silloin jätti. Dark Project on sarjan ensimmäinen, mutta pelasin sen viimeisenä, ja kaksi muuta osaa olivat totuttaneet minut hiiviskelyyn jossa kauhuosuudet olivat vähemmällä sijalla ja enimmäkseen vapaaehtoisia. Ja, etenkin kolmosessa kentät olivat jo aika suppeita kokonaisuuksia. Niinpä en ollut lainkaan valmistautunut Dark Projectin jättimäisiin labyrintteihin, joista vain muutamat olivat normaaleja murtokeikkoja ihmisten ilmoilla, ja loput sijoittuivat toinen toistaan kauheampiin luolastoihin. Oli kummittelevaa kaivosta ja vieläkin kummittelevampaa katedraalia, oli muinaisia hautaluolia jonka käytävillä tuuli soitti aavemaista musiikkia... ja sitten oli maanalainen kadonnut kaupunki jossa harhailin tuntikausia, TUNTIKAUSIA, koska en löytänyt tietä pois. Se taisi pahiten horjuttaa mielenterveyttäni, ja, masokisti kun olen, se myös varmisti että koukutuin loppupelin ajaksi.

Tai ehkä loppuelämäni ajaksi. Tällä pelikerralla olen jo selvinnyt kummituskaivoksesta ja ehtinyt hautakammiohin asti, ja nyt olen taas eksyksissä ja peloissani. Kaikkialla on zombeja, ja maassa lojuvat ruumiitkin örisevät minulle vaikka eivät aikoisi nousta kävelemään, ja ansojakin täällä on ja voi helvetti taisin juuri nähdä jonkinlaisen palavan henkilön jollaista en muista viime pelikerralla nähneeni lainkaan. Voikohan sitä ampua.

Kävi ilmi että palava henkilö juoksee hyvin hyvin nopeasti. Onnistuin kuitenkin hyppäämään alas tasanteelta, mutta huono uutinen on se, että pelin vihollisilla on täydellinen suuntavaisto, ja se näki minne hyppäsin, joten nyt se tulee minua kohti jotain vaihtoehtoista reittiä pitkin.

Pelottaa. Tekisi mieli sammuttaa peli ja tehdä jotain muuta. Mutta tiedän etten kuitenkaan tee niin. Jatkan pelaamista ja joka tehtävän jälkeen kadonnut kaupunki on yhä lähempänä.... pääsenkö tälläkin kertaa pois, vai jäänkö jo ikuisesti vaeltamaan sen käytävillä?

Olen äänifiili. En tiedä onko tuolle olemassa oikeaa tieteellistä nimitystä, mutta pitäisi olla. Saan valtavaa, toisinaan jopa seksuaalista mielihyvää persoonallisten ja voimakkaiden ihmisäänten kuulemisesta. Blacklist on lempisarjojani pääasiassa James Spaderin upeam mörinän takia. Jatkoin jopa umpitylsän The Officen katsomista kun hän oli siinä yhden kauden ajan. Muutenkin hienosti kirjoitetussa Deep Space Ninessa minua viehätti kaikista eniten Avery Brooksin sielukkaat puheet ja intohimoiset karjumiset, puhumattakaan muista törkeän upeista äänistä. Lääh.

Tässä jää mainitsematta miljoona esimerkkiä, etenkin musiikin puolelta, mutta tein jo ensimmäisen pointtini selväksi. Jos joku jaksoi klikkailla kaikki linkit, yksi asia saattoi tulla selväksi: kaikki esimerkit ovat miehiä. Se on hyvin valitettavaa. Monilla naisnäyttelijöillä ja -laulajilla on jumalattoman upea ääni, mutta he ovat vahvasti aliedustettuina, keskimäärin sitä enemmän mitä valtavirtaisemmasta teoksesta on kyse. Tähän on luultavasti monia syitä ja epäilemättä ne kaikki syyt ovat äärimmäisen typeriä. Voisin vaahdota niistä erikseen joskus, mutta se ei ole tällä kertaa pointti.

Minun oikeastaan piti vaahdota disneystä, mutta yksi ajatus tuo aina mieleen toisen ja en ole hyvä tiivistämään ajatuksiani järkevästi, joten hyppään suoraan seuraavaan.

Törmäsin nimittäin kahteen järjettömän upeaan disney-coveriin kahdesta kaikkien aikojen parhaasta pahislaulusta:





Ja huomasin että ne toimivat helvetin paljon paremmin naisen laulamina. Varsinkin tuo be prepared aiheutti tuntemuksia joita en oikeastaan kehtaa kuvailla jotta en järkyttäisi herkempien lukijoiden mieltä. Alkuperäisetkin kappaleet aiheuttivat samanlaisia tuntemuksia, mutta lievempinä.

Eikä ole ensimmäinen kerta kun haaveilen disney-leffoista jossa kaikki sukupuoliroolit olisi käännetty ympäri. Ne muuttuisivat niin monin tavoin hienommiksi.

Samaa on oikeastaan kiva ajatella melkein minkä tahansa leffan kohdalla. Tulos olisi aina vähintäänkin virkistävä, sen verran ummehtuneesti hollywood on jumittunut rooleihinsa. Eikä vain se, vaan oikeastan kaikki fiktio. Jopa fantasia, joka määritelmällisesti voi olla ihan mitä tahansa, toistaa useimmiten samoja vanhoja kuvioita. (tähän sivuun pitää muuten jälleen kerran mainostaa Tulen tyttäriä, jossa rooleja ei ole niinkään käännetty, ne on vain hylätty kokonaan. Ja se on muutenkin järjettömän hieno teos.)

Harmi että keskittymiskykyni on niin heikko. Piti oikeastaan vain mainostaa noita disney-covereita, mutta tässä tul sivuttua kaikkea mielenkiintoista josta pitäisi kirjoittaa enemmänkin, paitsi että tiedän etten kuitenkaan kirjoita, kun en pysty pysymään samassa ajatuksessa muutamaa minuuttia kauempaa. (tähän meni kyllä vitu pitkä aika linkkejä etsiessä, joten klikkailkaa nyt edes muutamaa.)

http://elitedaily.com/news/technology/masks-will-let-hide-public-surveillance/756500/

Chicago meinaa asentaa kasvontunnistuskameroita joka paikkaan, joten kaveri alkaa valmistamaan (pelottavia) naamioita niiden hämäämiseksi. Paksu kommandopipohan ajaisi osin saman asian, mutta naamion etuna on se että kamera luulee näkevänsä ihan oikean naaman.

Hirveän moni ei luultavasti jaksa nähdä vaivaa kameroita hämätäkseen, mutta sydäntäni lämmittää silti että jotkut jaksavat keksiä uusia keinoja valvontayhteiskuntaa vastaa, vaikka sitten kuinka hassuja. Saa ajattelemaan että ihmiskunnalla on ehkä vielä jotain toivoa.

Kaupallisuus on inhaa, paitsi silloin kun minä harjoitan sitä - silloin se on okei.

Tänään haluaisin mainostaa kirjaa. Maria Carole - Tulen Tyttäriä (e-kirjana) Yksi hienoimmista fantasiateoksista joita olen lukenut, ja etenkin kotimaisen fantasian saralla. Tarina on jollain tapaa erittäin suomalainen, vaikka myös fantasiamaisen vieras ja romanttinen. Suosittelen oikeastaan kaikille fantasian ystäville.

Minulla oli suuri kunnia lukea käsikirjoitusta sen valmistumisen aikana ja seurata kirjailijan tuskallista työtä, ja siksikin mainostan tätä; haluan että tämä kirja saa tilaisuutensa, ja se on mahdollista vain jos potentiaalisesti kiinnostuneet lukijat tietävät sen olemassaolosta. Mainostakaa eteenpäin jos tiedätte jonkun jota saattaisi kiinnostaa.

On se aika vuorokaudesta (minun vuorokaudestani, jossa nukkuma-aika lähenee nyt) kun kaikki paitsi suomalainen tv-viihde naurattaa. Cracked.com - jota olen viime aikoina alkanut arvostamaan yhä enemmän syistä joita tulen vielä käsittelemään paremmilla aivoilla - tarjoaa viihdytystä kaikkiin mielentiloihin, ja tämänhetkisessä mielentilassa roskapostien otsikot muuttuvat korkeakulttuuriksi: http://www.cracked.com/article_17270_100-unintentionally-hilarious-spam-subject-lines.html

Kyllä, tarkoitan mitä sanoin - ei, älkää viekö pois Kultivoituneen Herrasmiehen sertifikaattiani--! No, viekää sitten, en tarvitse sitä kun minulla on penishuumoria.

Esimerkkejä porsaanreikien ovelasta käytöstä.
Seuraava tarina oli ihan erityisen lämmittävä: http://www.sfgate.com/news/article/Playing-With-Money-How-a-95-093-35-junk-mail-2588766.php

Pitkä tarina lyhyesti: Patrick Combsilla on tylsää joten hän lähettää mainoksen mukana tulleen valešekin pankkiin lunastettavaksi. Suureksi yllätykseksi pankki päättikin hyväksyä šekin. 95,000 dollaria ilmestyi Patrickin tilille, käytännössä tyhjästä, koska šekillä ei varsinaisesti ollut ketään maksajaa.

Kun pankki ei korjannut virhettään ajoissa, Patrick nosti koko summan ja lukitsi sen tallelokeroon. Kuukaudet vierivät, pankki uhkaili, ja kaikki muut yllyttivät Patrickia pitämään rahat, ne olivat laillisesti hänen.

Lopulta Patrick päätti kuitenkin palauttaa rahat. En tavoittanut tekstistä oikein hänen ajatuksenjuoksuaan, paitsi että hän hän jää ahneus- pahuusasteikossa kauas minusta taakse (ja ehkä siksi en kykenekään ymmärtämään) - mutta niin hän teki, koska uskoi sen olevan oikein. Ja se on oikeastaan aika hienoa.

When Patrick left the bank, there were no TV cameras. "It was so perfect. So flat. There was no reward whatsoever for doing the right thing. It was like I was winning something by giving away the prize." He laughed when he saw a sign held by a homeless guy, "My dog needs a sex change," and gave him $5. The next morning, some media people left messages on his answering machine saying they were "disappointed" that he didn't keep the money. Patrick had become famous because he represented a perverse American dream of getting money for free. When he gave back the money -- the ethical thing to do -- he became a disappointment.

Tuo oli piristävää luettavaa monestakin syystä, ei vähiten siksi että olen parin päivän aikana lukenut läpi Roope Ankan Elämä ja Teot -sarjan, ja vaikka kaikki Rosan tarinat ovatkin loistavaa lukemista niin ei helvetti että Roope on kamala hahmo. Elämän mittaisen rahan ylistyslaulun jälkeen teki äärimmäisen hyvää lukea kaverista joka vain kohautti olkiaan jättiomaisuudelle.

En tosin tiedä muuttiko tuo tarina minua itseäni sen hyveellisemmäksi... luultavasti ei. Jos annatte minulle vahingossa säkillisen rahaa, varautukaa seuraamaan kun lennän kultaisella ilmalaivalla kohti horisonttia.

Ei liene kenellekään yllätys, että valmisruoat ovat läheltä tarkastellen aika inhaa tököttiä - olkoonkin että joskus harvoin ihan hyvämakuista sellaista.

Ehkä olen vain perverssi (tai siis, tiedän että olen) mutta minusta on kivaa inhottaa itseäni lukemalla aiheesta tarkemmin. Jos seurauksena olen hitusen vähemmän taipuvainen ostamaan valmismössöjä, aina parempi. Tähän herkulliseen artikkeliin hodarinakkien valmistuksesta törmäsin juuri: http://www.businessinsider.com/how-hot-dogs-are-made-photos-2013-7?op=1