IRC-Galleria

Ensinnäkin, kuinka moni ihminen lopultakaan välittää hittojakaan siitä, miltä toisesta tuntuu? Kuinka moni oikeesti on valmis tekemään uhrauksen, edes ihan pienen, jotta toisella olis parempi olla? En mä ainakaan, en ilmeisesti ainakaan tarpeeksi.
Toiseksi, mikä uhraus on tarpeeksi iso, jotta se riittäis saavuttamaan keskenäisen kunnioituksen niiden henkilöiden välillä, joita kyseinen uhraus koskee? Vai riittääkö mikään, siis ylipäätään mihinkään?
Entä, koska kipu loppuu? Mikä on kivun päättöpiste, tajuttomuusko? Tunteeko kipua silti? Vai onko lopullinen kivunpoistaja todella vasta kuolema? Mikä on pientä kipua, koska on oikeutettua sanoa, että jokin "sattuu"? Mielipideasiako? Niistä taas ei voi kiistellä.
Onko tunteilla leikkiminen oikeutettua? Onko sallittua aloittaa suhde, jos ei ole varma, tunteeko mitään, tunteeko tarpeeksi, ja voiko tunne kehittyä? Jälleen kerran törmäämme yllättäen kysymykseen: "Mikä on tarpeeksi"?
Onko turhaa toivoa toiselta ihmiseltä apua, jotta saisi vastauksen joihinkin näistä kysymyksistä? Onko suorastaan tungettelevaa ja törkeää pyytää, että ehkä toinen voisi auttaa saavuttamaan jopa miellyttävän lopputuloksen?
Onko mahdollista olla tuntematta mitään? Onko turtana olo tuntemista, tunnevammaisuutta kenties? Miten saavuttaa täydellinen tunteilemattomuus, saavuttaa se piste, ettei mikään satu, ettei mikään liikuta, ei tee surulliseksi, eikä myöskään ilahduta? Onko kuolema ainoa vaihtoehto, vaiko kenties lähipiiri, joka on tukena jokaisessa asiassa, niin hyvässä kuin pahassakin?
En tiedä. Tietääkö kukaan, edes Jumala, ja onko Jumalaa olemassa, jos on, niin mikä niistä?