IRC-Galleria

Äärimmäisen uupuneena ja vihlovaa päänsärkyä potien Albinus loikoi sohvalla tuossa kammottavassa huoneessa ja ajatteli: "Jotakin sanomattoman hirveää on tapahtunut, mutta minä olen oikeastaan aivan tyyni. Elisabethin tajuttomuus kesti kaksikymmentä minuuttia, ja sitten hän huusi; luultavasti sitä oli kauhea kuulla; ja minä olen aivan tyyni. Hän on yhä minun vaimoni ja minä rakastan häntä ja tietysti minä ammun itseni, jos hän kuolee minun takiani. [- -] Friedan kuvaamana se oli inhottavaa: 'ja rouva huusi, ja rouva huusi'... Kummallista, sillä Elisabeth ei ole eläissään korottanut ääntään."

--

"Kuolema", hän oli sanonut toisen kerran, "tuntuu olevan pelkästään huono tapa, jota luonto ei vielä toistaiseksi pysty voittamaan. Minulla oli kerran rakas ystävä - kaunis poika, joka oli täynnä elämää, jolla oli enkelin kasvot ja pantterin lihakset. Hän sai haavan avatessaan tölkkiä, jossa oli säilöttyjä persikoita - tiedäthän, sellaisia suuria, pehmeitä, liukkaita, jotka lotsahtavat suussa ja livahtavat alas. Muutaman päivän kuluttua hän kuoli verenmyrkytykseen. Älytöntä, eikö olekin? Ja kuitenkin... niin, on kummallista mutta totta, että taideteoksena hänen elämänsä muoto ei olisi ollut niin täydellinen, jos hän olisi saanut elää vanhaksi. Kuolema on usein elämän kaskun huippukohta."



Vladimir Nabokov