IRC-Galleria

Joskus oikeasti ajattelen olevani kiinnostava ihminen....Mut jopa mun blogimerkinnät toistaa itseään %DD

Vietän suurimman osan ajastani murehtimalla asioista jotka voisivat olla toisin ja asioista jotka voisivat olla paremmin. Odotan jatkuvasti että jotain radikaalia ja mullistavaa tapahtuisi ja elämästäni tulisi mielenkiintoinen.
Tietenkin kaikkihan aina lähtee itsestä, mutta tässä kohtaa en vielä uskalla levittää siipiäni, sillä en osaa ja pudotus on korkea.

Ja aina välillä tulee tämä hetki kun hakkaan päätäni lähinpään konreettiseen objektiin, kuten seinään tai vaihtoehtoisesti pöytään ja kysyn itseltäni;

"MITEN VOIT OLLA NOIN TYHMÄ JA VIELÄ SOKEA!?"

Teen juuri sitä mistä en pidä muissa ihmisissä. Valitan ja murehdin elämääni huomaamatta kuinka se lipuu hiljalleen eteenpäin ilman päämäärää. Aina välillä pitää pysähtyä. Pitäisi keskittyä siihen mitä tällä hetkellä on, nauttia niistä hyvistä asioista joita elämässä on vaikka se ei olisikaan pilvilinnan täydellinen.
Minkäs teet... olen haaveilija enkä varmaan tule koskaan kulkemaan polkuani jalat tukevasti maassa.

Joskus, vielä joskus teen jotain suurta, suurta omassa mittakaavassani, sen lupaan.

Tuntuu ihan et halkeen....
Kohta tulee ulos jotain todella värikästä %DD

Haluisin taas jutella ja nauraa ja vitsailla ystävieni kanssa joita minulla joskus oli. Nyt kun kiinnostus samoihin aiheisiin ei ole niin vahva, lanka katkesi.
En halua väkisin kiinnostua enkä esittää kiinnostunutta kunnen mistään kerran enää tiedä.

Haluan jonkun joka liikkuu samalla nuoralla kuin minä.

En nauti enään mistään.

Tuntuu että olen jatkuvasti odottamassa. En viihdy hetkissä, vaan odotan jo valmiiksi seuraavaa. En nauti ihmisten seurasta, vaan odotan että koska se velvollisuus on ohi. Iltaisin odotan unta, aamulla odotan että lähden töihin, töissä odotan että pääsen pois ja kun pääsen pois odotan taas iltaa -- kyse ei kuitenkaan ole että työt pilaisi elämäni, tämä oli vain esimerkki.

Olen jatkuvasti odottamassa että jokin on ohi ja pääsen seuraavalle etapille.

Elämä tässä menee pilalle.

enkä edes tiedä mitä oikeasti odotan---


p.s Vaivalla pinnalle revitty itsetuntoni on vajoamassa vielä pimeämpään paikkaan.

Mulla saattaisi olla jotain tarjottavaa toisille. En vain osaa tuoda sitä ulos itsestäni.
Ja juuri koskaan eksyn yrittämäänkään.

Haluan intohimoa elämääni.

Vai onko se väärin ja ylimielistä ajatella että mullakin on merkitys tässä järjestälmässä.

Kosketanko kenenkään elämää, vai olenko ikuisesti vain se outolintu, se lapsi joka kävelee muiden jalanjäljissä kompastellen ja pilaten ne.

En varmaan koskaan opi tuntemaan itseäni kasvaneeksi, kypsäksi ihmiseksi. Tulen aina olemaan varpaillani, varuillani julmia katseita ja syyttäviä sormia. Nyt teit väärin, hyi sinua.

Kunpa joku osaisi poistaa mun estot.

Helsingin paluu oli raskaampaa kun osasi ajatella. Yleensä olen iloinen kotiin paluusta mutta tähän arkeen palaaminen oli mukulatiellä rullaluistelua, rikkinäisillä luistimilla.

Koneeni on nyt kuitenkin kunnossa. En ole vain uskaltanut avata sitä ja katsoa paljonko informaatiota olen hukannut.
Kameran korjaukseen minulla ei tällä hetkellä ole rahaa, joten en ole vienyt sitä vielä edes arvioitavaksi.

Koiran syömät uudet kenkänikin ovat taas käyttökelpoiset joskin eivät uuden veroiset.

Tuntuu hyvältä kun leikkasin hiukseni. Aivan kun olisin avannut lukon jonka taakse olen itseni kahlinnut. Yritin muovata itseäni muottiin jonka luulin tekevän minut iloiseksi. Suunta oli aivan väärä vaikka pitkistä hiuksista edelleen haaveilen.

Lisäksi olen erkaantunut varsinaisesta blogistani, mikä ei kylläkään minua haittaa. Voin kirjoitella sinne sitten suuria ja merkitseviä asioita kun siltä tuntuu. Tämä tuttu gallia vain tuntuu paljon turvallisemmalta.

Lisäksi olen harvoin niinkin aktiivi että jaksaisin niihin merkintöihin erikoisesti panostaa, kuvallisesti.

Nyt nukun kahden yön edestä.

Nää kaudet on niin kamalia ja tuntuu että ne tulee yhä vaan useammin ja kestää kauemmin.

En muista kahtakaan peräkkäistä päivää etten olisi itkenyt.

Ihannoin monia vaatteita ja tyylejä, mutta en löydä itseäni sopivaksi minnekkään. Ihannoin monia elämän asenteita mutta en silti tee mitään minkään eteen... pikemmin ei huvita tehdä mitään.

Olen ihan hajalla. Eikä kyse ole siis vain vaatteista. Olen hukannut minäni.

Tänään koin jotain mitä kukaan ei ole koskaan vaivautunut minulle tekemään.

Tuossa muutama kuukausi sitten marras-tammi olin hieman hukassa itseni kanssa ja yritin kehittää itselleni persoonaa joka ei selvästi minulle sopinut, olin jotain tai lähinnä surkeasti yritin olla jotain mitä en todella ollut.

Olen kai jäljessä sen itsensä etsimisen kanssa, minkä muut suorittivat jo yläasteella.

Tänään kuitenkin puhuin kaverin kanssa jonka kanssa meillä on ollut hieman etäisyyttä jonka syytä en tiennyt.
Hän kertoi minulle aivan suoraan että olen viimeaikoina ärsyttänyt häntä suunnattomasti, niihin rajoihin asti ettei hän ole halunnut viettää aikaansa kanssani. Tiesin heti mistä tämä johtui. Epätoivoisesta yrittämisestäni tuntea itseni tasa-arvoiseksi muiden seurassa.

Pahoitin mieleni ja aluksi piiskasin itseäni virheistäni.

"Halusin oikeesti kertoo sulle ennenkun alan puhumaan seläntakana ja en halua muutenkaan että meen välit menee koska olet oikeasti ihana ihminen niin haluisin tehdä tälle asialle jotain ennen kuin se märehtii mädäksi ja meen kaverisuhde kuolee."

Kyseisen henkilön suusta tuskin koskaan kuulee mitään positiivista. Tämä sai minut tajuamaan virheeni jotka olin kyllä tiedostanut mutta en selvästi ymmärtänyt.
Päivän keskustelu myös avasi silmäni muille asioille, uusille ongelmille. Ehkä pystyn pian rentoutumaan ja lopettaa sen alituisen muiden miellyttämisen.

Mutta on ihailtavaa että ihminen uskaltaa oikeasti kertoa kun jokin on huonosti. Se saa minut tuntemaan itseni oikeasti tärkeäksi ja ehkä tällöin voin myös yrittää korjata lohkeamia itsessäni.

---

Aikani elettyäni tajusin, en hukannut minääni vaan yritin sovittaa itseäni palapeliin jonka pala olin joskus ollut.

En minä muuttunut, vaan sinä.