Tämä matka tuntuu loputtoman pitkältä.
Kontaten vielä pitemmältä
Pystyssä en pysy puitten juurakoitten ja kivien takia.
Mikään ei tule valmiina katettuna eteesi.
Kaiken eteen on tehtävä paljon.
Mutta mitä kaikki hyödyttää?
Mitä varten tätä paskaa edes koetan selventää ja saada paremmaksi muuttumaan, kun se ei hyödytä kumminkaan.
Teet mitä teet, mutta kilo paskaa silti aina niskaan kaadetaan.
Mikään ei onnistu, vaikka kuinka koetat kaiken paremmaksi muuttaa.
Ponnistelut ei auta.
Itku ei auta.
Ei voi tehdä mitään, ettei joku olisi selän takana paskaa puhumassa.
Vaikka kuinka yritän, vaikka kuinka koetan räpiköidä tässä elämässä eteenpäin, silti aina kaikki tuntuu kaatuvan niskaan.
En jaksaisi enää tätä paskaa.
Mutta ei minusta ole lopettamaan tätä tuskaa.
Se on melkein osa minua.
Eikä se tule koskaa muuttumaan.
Sydämeni palasia olen kerännyt ja säilyttänyt pöytälaatikossa.
Kuka tulisi ja korjaisi sen?
Kuka ojentaisi auttavan ja suojelevan käden kun taas kerran kaadun?
Mitä tekisin, mihin menisin?
Kukaan ei kuule huutoa hiljaista,
silmät on suljettu kyyneliä näkemästä.
Jaksa en koettaa löytää jotakuta joka auttaisi ja nostaisi minut ylös.
Parempi räpiköidä tässä elämässä yksin, kuin että joka kerta törmäisi seinään pahemmin ja pahemmin.
Ei minulle ole tarkoitettu ihmistä rakastavaa viereen.