IRC-Galleria

-kuului kuiskaus kovassa tuulessa,
minun unessani,
seisoskellessani keskellä ei mitään.

Häikäisevän valkeaa silmän kantamattomiin.
Lunta,
joka ei tuntunutkaan kylmältä,
mutta sitä oli kun polviin saakka,
vaikeutti se kulkuani,

kun horjahtelevin askelin etsiskelin tietä.

Enkä sitä löytänyt.
Mutta pitkän tarpomismatkan jälkeen minua oli vastassa yksinäinen tuoli -
jolla oli rikkonainen hymy.

Jokin tuntui alati varjostavan minua.
En osannut päättää suojelisiko se minua,
varoittelisiko,
pelkäisinkö vai olisinko helpottunut.
Tiesin herääväni pian ja kaikki tuntui toisaalta niin yhdentekevältä.
Mutta silti se oli jokapuolella minua -
ja voisinkin sanoa,
että se tuntui silkiltä iholla.

Uskoisimpa, että yllättävä kosketus lattian kanssa vei minut pois niiltä lumikentiltä.

Aamu ei ehkä ollut kaunein kaikista,
ei parhaimmin alkanutkaan,
mutta ajatukseni kulkivat omia reittejään ja minua hymyilytti.
Huolimatta pikkuseikoista,
kuten nenäverenvuotoa tai muuta sellaista,
en osannut ajatella mitään negatiivista.
Ei edes 6 km pyöräilymatka lannistanut oloani silloin.

Sattumalta tuli mieleeni kuinka isäni tapaa sanoa,
'ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin.'