IRC-Galleria

Kauniina nauhana vuosien päivät
helminä jokainen muistoksi jäivät
Elämän päivien ketju on kallis
helmist` en yhdenkään kadota sallis
Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän
Yhtäkkiä huomaa, se päättyikin tähän
Muistot kauniit voimaa antaa
surun raskaan hiljaa kantaa
Ei jaksanut sydän kultainen
vaan lähdit luokse pilvien valkeiden
Kyyneleet eivät tuo sinua takaisin
vaikka hetkellisesti sitä toivoinkin
Katseesi kopin ikkunassa
on vieläkin muistoissani olemassa
Talletan tuon kuvan syvälle sydämeen
kun pyyhin silmäkulmasta kyyneleen
Nuku siis rauhassa syvää unta
ympärilläs sateenkaaren valtakunta

Kaipaus on suuri ja sanaton,
suruni valtava, voimaton.
Olet tärkeä, nyt ja aina,
sinua koskaan en unohda.

Olit mulle koira sä rakkahin,
sitä aikaa en voi saada takaisin.
En pyydä sua luokseni tulemaan,
siellä missä on hyvä, ole siellä vaan.

Sinä tulit suoraan sydämeeni,
sinä toit lohdun murheeseeni.
Sinä olit pieni, mutta silti suuri niin,
jäät luokseni ainiaaks ajatuksiin.

Nuku rauhassa pieni koiraenkeli,
joka siipiään maailmassa kokeili.
Lennä takaisin koirien maailmaan,
sinne mistä tulitkin aikoinaan.

On ikävä suuri ja loputon,
mut sinun onnesi yksin tärkeintä on.
Tule uniini, tule tuulenhenkäyksiin,
tule elämäin illan ja aamun ruskotuksiin.


Lepää rauhassa rakkaani!

Tiedän nyt, on sun parempi näin.
Kivut, tuskat takana päin.
Ansaitset unen rauhaisan ja
kiitoksen kaikkein kauneimman.
Suo anteeksi kyyneleet nää,
Ne rakkautta on ja ikävää.

Ihmisillä on nykyisin helvetin vaikeeta päättää mitä tekee elämällään, nyt kun uskonnot alkaa olla mennyt eikä kuoleman jälkeen enää ole mitään niin porukka on oikeasti pahasti tuuliajolla. Siksi varmaan jotkut vetää aineita liikaa, elämää pidetään jokseenkin yhden tekevänä. Jotkut jopa pitää elämää helvetinmoisena kidutuksena, elämä on niin rajallinen. Ja loppujen lopuksi, elämähän on vain alkusoittoa kuolemalle. Se että tietää olevansa olemassa ja se että tietää että tulee katoamaan on varmasti paskin tunne ikinä, omat eloonjäämisvaistot puskee päälle ilman minkäänlaista järjellistä selitystä ja siitä se ahdistus alkaakin kun tajuaa että ne ovat vaistot jotka pistävät meidät paniikkiin tämän asian johdosta.. Kuumottaako jo naamaa?..

Mikä hauskinta, tuntuu että ollaan ainoastaan matkalaisia tän lyhyen elämän ajan, matkustetaan aivoissa tietoisuutena ja katsotaan mitä meidän roolit ja erilaiset vaistot pistää meidät tekemään. Porukka vaan singotaan omille radoille ja sitten törmäillään jos tuuri käy tai jos käy vielä parempi tuuri niin ei törmäillä.. Elämä, ah.. Joskus heikkoina hetkinäni mietin sitä että olisi parempi olla olematta..Se on heikkoutta vaikka se on totta..

Tämä oli minun heikko hetkeni, epätoivoin levittäminen on synneistä pahin..


(Tästä on Teemun kanssa ollu usein puhetta, että jos vetäminen menee siiheen et pakenee ongelmiansa päihteillä alkaa asiat olla huonossa jamassa.... No onhan ne! Kuinka muutenkaan kun on just menettäny tärkeimmän/rakkaimman/parhaan/luotettavimman/ymmärtäväisimmän ystävän! Tuntuu ettei millään oo mitään väliä....)

Jos päihteilen usein ja se stressaa ja stressin takia vedän lisää, niin silloin on turha stressata, koska silloin vain vedän lisää..öö.. älynväläys tai jotain. Jos taas vetää paljon ja kaiken aikaa, eikä ikinä stressaa asiasta, niin täytyy toisaalta olla aika hyvä valehtelemaan itselleen. Näin mä ainakin uskoisin. Eli kai se, että vetäminen stressaa, johtuu jostain.

Pystynkö olemaan vetämättä jos mieli tekee, mutta tiedän ettei kannata vetää? Vai alkaako tilanne ahdistaa niin paljon, että lopulta vedän vain tilanteen stressaavuuden vuoksi? Ja jos vedän pystynkö nauttimaan kokematta stressiä? Syntyykö stressi siitä, että koen, ettei minun kannattaisi vetää niin paljon kuin mieli tekisi?

Jos vetäminen stressaa, niin kannattaisi varmaan vähentää. Helpointa olisi kai jatkaa samoin, mutta jos tilanne stressaa, ja koen, etten halua asioiden olevan niin, niin kannattaa varmaan oikeasti yrittää vähentää (vaikka tämäkin sitten aiheuttaisi sitä stressiä). Ehkä helpointa päästä eroon stressistä on muuttamalla sitä asiaa joka stressaa. Kyllästyin just sanaan stressi.

Ei tässä jutussa oo taas päätä tai häntää, älkää kukaan loukkantuko tms. Oon vaan vähän väsynyt. Jotain "itsetutkiskelua" tai jotain....
Samalla myös miettinyt mitä järkeä mun "elämässä" muka on.... Mutta säästän teidät muut siltä...

Teemu, vaikka sua ei enää ole, kaikki ne asiat jotka sovittiin... Ne pitää! Aina!
Mutta tää päihteily... Ilman sua mä en pysty olemaan selvinpäin! Ei mun pää yksinkertaisesti kestäis! Ja mä tiedän että sä ymmärtäisit!
Sä ymmärsit mua aina! Jos et heti ymmärtänyt niin ainakin yritit, useimmat kun ei tee edes sitä!
Ja lopulta kuitenkin tajusit.... Kuuntelit ja autoit aina! Etkä KOSKAAN tuominnut mua
mistään mitä tein tai jätin tekemättä.... Kehoitit vain nätisti tekemään toisin, viisaammin!
Olit ainut joka todella ymmärs asiassa kun asiassa!
Kaipaan sua niin paljon että sattuu!! Pettyisitkö jos en jaksaiskaan ilman sua vaan tulisin
perässäs? Tiedän että et haluais meidän surevan liikaa/liian kauan vaan jatkavan elämässämme
eteenpäin mutta mitä jos mä en pysty siihen ilman sua?

Kumpa saisin vastaukset näihin kaikkiin mieltäni painaviin kysymyksiin mutta enpä taida saada...

Laula minulle, yksinäinen tuuli,
ennen kuin saat levolle
yön pehmeään syliin.

Kerro minulle siitä maasta,
missä minun rakkaani vaeltaa.

Kerro minulle,
onko ilta sielläkin lempeä,
auringonlasku tulta ja taivasta
ja yö lupaus levosta.

Kerro minulle,
onko minun rakkaallani
kaikkea tarvitsemaansa,
vapautta ja tilaa
eikä kaipausta enää lainkaan.

Laula, tuuli, rakkaani,
kaivattuni korvaan
kuinka minä häntä rakastan.

Kerro, ettei mene päivää
ajatukseni kurottamatta
yhteisiin muistoihin.

Kerro hänelle, ettei hänen äänensä
ole lakannut kaikumasta korvissani
ja ettei ikävä koskaan lakkaa.

Mene nyt,
mene lempeä tuuli.

Vie rakkaalleni sanaa sinne,
mihin minun jalkani
eivät voi vielä kulkea

Teemu Juhani Kouki
s. 28.2.1979
k. 11.12.2007

Tuun aina muistamaan sut rakkain ystävä.
Kukaan ei koskaan sua pysty korvaamaan!
Elät aina sydämessänini. Muistoja ei kukaan multa voi viedä!
Vielä me kohdataan.... Ehkä piankin...



kiitän ajasta yhteisestä,
koskaan sinua unohda en.
Kiitos siitä lyhyestä ajasta jonka sain viettää kanssasi,
kulkea vaikeatkin ajat rinnallasi.
Kiitos kauniista muistoista jotka jätit jälkeesi.
Nyt en osaa muuta, kuin itkeä perääsi.
Kiitos öistä, päivistä, kaikesta.
Ajoista helpoista ja vaikeista.
Kiitos, kun opetit millaista on rakastaa koko sydämestään..
Mutta sitä ei olisi tarvinnut opettaa millaista se on, kun rakkaimpansa menettää.

Ikuisesti kaivaten: Tanja

Jos pidän siitä,
se on minun.
Jos pystyn ottamaan sen
sinulta,
se on minun.
Jos se on minun,
se ei voi olla sinun.
Jos pureskelen jotain
palasiksi, kaikki palaset
ovat minun.
Jos se on rikki,
se on sinun.
-J-mies-

Tahdoin olla
se ainoa.
Kaikessa.

Vaadin sinua tuomaan
taivaalta
kuun ja tähdet.
Muuten luulin
etten ollut tarpeeksi
arvokas.

Tahdoin kaiken huomiosi
hallita pääosaa
jokaisessa ajatuksessasi
ja omistaa jokaisen hetken
jonka muille soit.
Muuten luulin
etten ole tärkeä.

Halusin olla kaikkialla
minne ikinä menitkään,
ja olla ainoa
jonka luokse saavuit.
Muuten luulin
etten ollut tarpeeksi.

Häpeä mustasukkaisuudesta
ei aina sitä poista
vaikka se kutistaa minut
niin pieneksi
että luulen sinun
unohtavan
minut.

On vaikea jakaa jotain
mistä on saanut
vain pienen osan,
minkä voi menettää
vähemmästäkin.

Häpeän
koska tahdon
ja tahtoni pukeutuu
mustiin sukkiin
ja kaipaukseni muuttuu
haluksi omistaa.