IRC-Galleria

Miksi ei tätä oloa pääse karkuun? Tuhat asiaa, jotka pitäs hoitaa, mut en jaksa. Kun ressaa niin en tee mitään ja sitten kun en tee mitään niin ahdistun sen sijaan siitä enkä osaa olla muuta kuin jokseenkin katatonisessa tilassa katsomassa animea tai tekemässä jotain muuta johon nyt ei olis oikein aikaa... Lopulta kun päätän pysäyttää kierteen ja kääriä hihat niin huomaan että vaan feilaan tosi rankasti. Tän viikon loppupuolella tentti - unohdin luentomuistiinpanot mikkeliin! Puin tänä aamuna ylle uuden takin jonain symbolisena eleenä, mutta unohdin sitten avaimet ja rahat ja melkein kaiken muunkin sen vanhan takin taskuun!! Nyt en sitten voi kerrata tenttiä varten enkä edes syödä tai mennä edes angstaamaan animen ääreen!!! Voisin toki mennä kirjastoon tekemään sitä kiinan historian esseetä aiheesta, josta en paljoa tiedä ja mistä ei missään ole tietenkään mitään kunnon lähteitä ja jonka palautuspäivä on viikon päästä, mutta ei! Menen sen sijaan koneelle aleksandriaan. Uhallanikin kirjotan nyt tänne galleriaan semmosen viestin että jumalauta! Tälle ei tule loppua näkymään! Kirjottamisen lopetan vasta kun saan ajatukset jotenkin järjestykseen ...ja pääsen sisään kun tuovi on tullu töistä :x

Toissaviikolla oli perioditauko ja sillon oli vielä kaikki ihan ookoo. Ei huolen häivää ja niin edespäin. Ihan hyvillä mielin porskutin eteenpäin. Viime viikolla kuitenkin kun tulin taas hesaan niin tajusin ettei opiskeluista tuu oikeen mitään. Kursseja on liian vähän eikä niiden vähienkään suorittaminen oikein kehuttavasti mee... olin missannu yhen tentin, johon olin valmistautunu semmosella vaivalla ettei mitään rajaa. Tosin viime viikon loppupuolella selvitin sit sen ja saan tehä sen toukokuussa, mut alkuviikosta se ressas. Sitten toiseks huomasin että olin hävittäny kalenterini enkä enää ollu selvillä mistään menoistani ja sellasista. Opintopisteitä ei mainittavasti oo kun missasin ekan periodin tentit ja toisen periodin olin mikkelissä tekemässä "jotain". Viime viikolla tuntu siltä ettei musta oo opiskelemaan. Kaikki asiat mitä nyt opiskelen tuntuu tosi kiinnostavilta, mutta niiden suhteen on niin lannistunut olo ettei niitä tee mieli opiskella just nyt. Kun ei saa mitään suoritettua vaikka yrittää niin tuntuu siltä ettei tule saamankaan. Oli oikeesti semmonen luovuttajaolo ja päässä pyöri vaan "ihan sama" ja "emmätiiä". Ihme teiniangstaajaksi rupesin. Mesen kautta monet ihanat ihmiset yritti piristää ja se auttoi, kiitos (^^)

Mutta siihen ei pahat asiat Tuukan elämässä loppuneet. Tuli sitten konflikti samalla viikolla Auroran kanssa... Sinänsä tosi harmiton asia paisu tosi valtavaks. Se meni silleen että mulla oli suunnitelmia viikonlopuks... itseasiassa useampiakin, kun oli se savnlinnan juttu ja sit oli Matsukii kuttunu mua juttelemaan ja pitämään hauskaa sen ja jaakon kanssa :3 Mut kun sanoin tästä sitten auroralle niin se veti siitä herneet nenään kun olin sen mielestä luvannu tulla koko viikonlopuks auttamaan sitä valmistautumaan matikan kirjotuksiin... Ja nimenomaan olin sille sanonu, kun lähin mikkelistä, että ens viikonloppuna mulla saattaa jopa olla jotain menoa. Syyllistyin sit siitä kun se on oikeesti nähny paljon vaivaa sen matikan suhteen (mitä se ei yleensä koulun suhteen näe) ja annoin sit aika nopeesti periks et meen sinne auttamaan. Kaikkia kompromissejakin ehotin, mut ei käyny. Se oli joustamaton jokotai. Sekin vielä kun Matsu muuttaa täältä nyt pois eikä sitä sen ehotukselle oikein tuu uutta tilasuutta. Sit mul ei sen jälkeen myöskään oo täällä ketään oikeesti hyvää kaveria... Ollu vähän hankala luoda mitään verkostoja kun en niin isoa osaa ajasta oo kuitenkaan täällä viettäny. Siit käytiin sit pari päivää neuvotteluja Auroran kanssa ja silleen... Lopulta tehtiin sit silleen et mentiin torstaina Matsun kanssa baariin ja juteltiin ihan kaikesta. Oli ihan hauska reissu ja piristi oloa, vaikka sain siitäkin sitten kuulla... Perjantaiaamuna suuntasi juna mikkeliin auroran luo.

Se mihin toi sinänsä aika pieni kiista levis ja millanen vaikutus sillä oli mun mielialaan oli aika arvaamatonta. Suurimmaksi osaksi kai huonoa kommunikaatiota, mutta kuitenkin. Aluks se oli mulle siitä vihanen että muka petin sanani. Se selvis sit myöhemmin että se oli olettanu asioita, mut alussa silti. Sit mua syytettiin kans siitä miten mun prioriteetit meni kun olin harkinnukkaan muuta vaihtoehtoa kun mennä sinne. Tuli semmonen olo että jos sanon mitään Auroralle ikinä vastaan missään niin siitä seuraa vaan ihan hitosti harmia eikä mitään muuta. Täs taustalla toki on sekin että Auroralla on nyt ollu tosi hankalaa aikaa... Ihan hyvistä syistäkin ja silleen, muttei siitä sen enempää. Mut siitä mä oletan että johtu tän kauheen ongelman nostaminen tästä pienestä kiistasta. Tän ekan puhelun jälkeen sitten tuli lähinnä semmosta viestiä että sille on ihan sama missä mä oon viikonlopun ja että mä en saa tulla mikkeliin, jos meinaan koskaan vedota siihen missään. Se näytti luulevan että mä oisin siitä sille vuoden katkera tai jotain... mut kuitenkin äänensävystä pysty lukemaan että jos et tule niin saat kärsiä. Toisaalta siinä vaiheessa saisin varmaan kärsiä yhtä paljon menin tai en, mutta aattelin että olis fiksuinta puhua asioista sen kaa kasvotusten. Tää sit pääty silleen että menin mikkeliin vähän niinkun pakolla, mutta samalla psyykaten itteäni silleen että se on paras ratkasu tässä tilanteessa ja mä haluun tehä niin. Eihän mulla mitään mikkeliin menemistä vastaan ollu tietenkään, vaan sitä vastaan että mua vaadittiin menemään sinne.

Perjantaiaamuna saavuin siis sitten mikkeliin. Auroralla oli sinä päivänä viel kirjotukset ja se tuli siis kotiin pari tuntia mun jälkeen. Se oli tosi kylmän olonen niinkun odotinkin, mutta aika shokkina mulle kuitenkin selvis et se on jättämässä mua... Syitä sillä oli vaikka kuinka. Se että me aiheutetaan toisillemme vaan kärsimystä, se että meillä kummallakin on hankalaa eikä se pysty tukemaan mua, se että kaikki mun ystävät näyttäis kääntyvän sitä vastaan ja siitä seuraavat ongelmat ja se että mä voisin olla siihen syyllinen ja sitä kautta syyllinen myös siihen miten kaikki inhoaa sitä ja kaikkiin syihin minkä takia sillä hankalaa ylipäätään on, se että se haluaa olla se joka jättää, koska se tietää ettei kestäis jos jättäisin sen ja vielä se että se haluaa olla jonkin aikaa erossa ihmisistä ja mä en antais sille tilaa. Me juteltiin tästä sit aikamme. Mä olin jotenkin käsittämättömän rauhallinen... en ymmärrä itseäni. Lopulta se tuli sit siihen tulokseen ettei suurin osa noista johdu meistä vaan jostain muusta ja suurin osa on korjattavissa. Se muutti sitten mielensä. Ihan hyvä niin, koska oikeesti välitän siitä. Siitä viikonlopusta tuli sit meiän lämpimintä aikaa varmaan sitten viime kesän. Tuntuu siltä et nyt on taas asiat paremmin... mut miettii sit jääkö tää perjantaiaamu kummittelemaan mieleen... Ja kaiken lisäks kun jälkeenpäin kun tutkiskelin tunteitani niin tajusin että jos Aurora ois oikeesti jättäny mut sillon niin oisin ollu tosi surullinen ja masentunu... ja sen lisäks vielä ressaantunu kun kaikki järjestelyt täällä hesas ois menny ihan uusiks, mut silti näidenkin jälkeen jotenkin helpottunu... en vieläkään ymmärrä itteeni. Pitäiskö siitä huolestua? Rakastan sitä kuitenkin ihan todella. Mä luulen että koin sillon itteni niin sidotuks että oli luonnollista tuntea ees vähän niin, mutta silti häiritsee.

Nyt kun luin mitä oon kirjottanu niin tuntuu jotenkin häiritsevältä että pistin sen tänne. Sensuroin luultavasti pian jotain... tai poistan kokonaan. Pääasiahan oli että sain ajatukset taas järjestykseen~

No se siitä. Ei erottu vielä eikä toivotavasti tulla eroamaankaan kovin äkkiä. Ja nyt Aurora näyttää oikeesti näkevän enemmän vaivaa tän eteen ja ollaan voitu pureutua enemmän piileviinkin ongelmiin. Ei pidä ajatella liikaa.

Kauhee nälkä... :< Mutta missäs sitä rahaton söis? Vielä tunti aikaa ja sitten pääsen hakemaan kamani. Ihan oikein että olen vähän nälässä niin opin sitten olemaan unohtelematta asioita väärien takkien taskuihin. Huomenna rupean sitten hommiin. Teen itselleni mahtilupauksen. Rangaistus on oleva ankara jos sen rikon. Ken ei työtä tee sen ei syömäänkään pidä. Eli jos en huomenna saa jotain aikaan, unohdan tahallani lompakon ylihuomenna. Ruumiillinen rangaistus, muhaha. Itsekuritus pitää miehen tiellä ja hommat hanskassa. Rangaistuksista ei luisteta, se on absoluuttinen sääntö. Luonnonlaki, jumalauta! Ensi viikolla jos en pysy ruodussa, seuraa kolminkertainen kosto! Hahaa! Vallan sokaisemana pakotan itseni epäinhimilliseen harjoitteluun. Suoritan niin armottomasti että hommat loppuu kesken! Mites sitten suu pannaan, mitä!? Ruvetaanko hakemalla hakemaan jotain tekemistä? Jos ei ruveta niin siitä seuraa armoton viisinkertainen kostorangaistusmaailmanloppu, jumalauta!
...
Mutta jos pysytään kuitenkin kohtuuden rajoissa~

Olen ruvennut tiedostamaan etten ole enää oma hilpeä itseni. En enää hymyile niin paljon kuin ennen ja olen kuulemma murheellinen... Ajatustasollakin olen ihan eri ihminen. En pitkään aikaan ole puhunut filosofiasta enkä oikein kehtaisikaan. ensin pitäisi taas ruveta uskomaan omiin ajatuksiinsa ja jopa joskus toimimaan niiden mukaan. Siihen meni vuosi kun tein itsestäni sellaisen kuin olin vuosi/puolitoista sitten. Suunnilleen saman verran on mennyt siitä vieraantumiseen. Samaan aikaan olen muuttunut enemmän ulospäin suuntautuneeksi. Pidän paremmin yhteyttä itselleni tärkeisiin ihmisiin ja saan helpommin ystäviä. Ennen taas minulla oli hyvin rikas sisäinen maailma, jonka kautta pystyin olemaan onnellinen hyvin pienistä asioista. Tiesin tarkkaan millainen ihminen halusin olla. Loin päässäni ihmisen, jota pystyin ihailemaan kaikissa suhteissa ja pyrin olemaan samanlainen kuin hän. Vuosi sitten syyllistyin kuitenkin moniin ajatusvirheisiin ja aloin hiljalleen etääntyä ihanteestani. Kun lopulta huomasin tämän, mukaan tuli myös itsekunnioituksen aleneminen kun en enää voinut samaistaa itseäni siihen mitä ihailin. Nyt alkutalvesta minulla oli melkoinen itseinhopiikki. Niin maassa en muista olleeni koskaan. Sain kuitenkin selvitettyä itselleni monia tärkeitä asioita ja nyt vuodenvaihteesta lähtien muutos on ollut parempaan. Hitaasti, mutta tasaisesti. Toivoa on vielä. Tämä on varmaan vaan tällanen vaihe, mutta en usko että siitä selviäisin ilman ponnisteluja ja ennen kaikkea ihmisten tukea.

Olen pitkään ajatellut että sisäisen maailmani hajoaminen johtui kärsimättömyydestä. Yritin tuoda jotain itseni sisältä ulkomaailmaan, mikä ei onnistunut. En nyt siis puhu tästä itseni muuttamisesta... Selitetäänpä:

Sitä varmaan harva tietää etten sisälläni uskonut suhteisiin tai seurustelemiseen vielä toissakesänä. En siis sillä että olisin suhtautunut rakkauteen mitenkään kyynisesti tai muuta, vaan että ajatusmaailmassani ne olivat tarpeettomia. Ihmisten väliseen rakkauteen ei *tarvitse* vaikuttaa käytännössä mikään tekijä. Ei ikä, sukupuoli, elämäntilanne, ulkonäkö, keuhkotilavuus, hiuspohjan kunto, välimatka, sitoumukset, vastarakkaus, mustasukkaisuus (pyrin tuhoamaan itsestäni tämän tunteen. Pidin sitä yhtä rajoittavana kuin nirsoutta), lukumäärä, ulkoiset ominaisuudet tai edes se onko toinen edes olemassa. Ihannoin mielessäni yhteiskuntaa, jossa vallitsi eräänlainen "vapaa rakkaus", mikäs sen hipimpää x3 Myöskin ainoat suhteentapaiset mitä minulla oli, sijaitsivat pääni sisällä. Mutta toisaalta ylempänä ohjeena minulla oli se etten saisi antaa asioiden olla minusta kiinni. Siksi syön mitä vain mitä tarjotaan, olen lyömättä suunnitelmiani lukkoon, jotta olisin mahdollisimman avoimina muutoksille ja etten olisi estynyt jos joku kutsuu johonkin, suostuin asioihin ilomielin, jos vain joku vaivautui pyytämään, ja kehitin itseäni fyysisesti. Eli kun Aurora halusi suhteeseen kanssani, suostuin heti. Enkä kadu.

(Vaikka puhunkin ajatuksistani menneessä muodossa, en tarkoita ettenkö yhä ajattelisi näin. En vain kehtaa puhua preesensissä, koska en ole enää varma mihin siitä uskon.)

Kuvitteellisissa suhteissa on yksi haittapuoli - ne tuppaavat olemaan liian täydellisiä. Siispä kun ajattelin voivani tuoda edes yhden ominaisuuden sieltä pääni ulkopuolelle, olin tuomittu epäonnistumaan. Se mitä yritin tehdä oli siis saavuttaa osittainen sanaton viestintä. Siis se että voisi tietää mitä toinen ajattelee. Olin kuitenkin liian kärsimätön enkä saanut Auroraa innostumaan. Vaadin liikoja. Vieläkin saan välillä kuulla että se on mahdotonta, mutta ehkä siinä on pohjaa.

Ylipäänsä vaatiminen oli se mitä aloin tehdä yhä enenevissä määrin. Ennen en olisi harkinnutkaan sellaista. Se ei kuulunut ihanteeseeni eikä siitä ollut kuin harmia kummallekin. Se on toinen selvä syy omaan rappiooni... Tulee mieleen Rooman tuho. Sillekään ei osoitettu mitään yksittäistä syytä vaan monia pieniä kumuloituvia takaiskuja.

Mutta nyt tulee kello jo viisi ja nälkätuomioni ankeat kärryt kolisevat kohti majataloa. Majatalossa saa ahkera kärrynajaja lasin maitoa ja lastin purettuaan vielä viipaleen juustoa vaivanpalkaksi. Savuisen tuvan puolella nöyrästi muun rahvaan seassa otta lusikkaa kauniiseen käteen ja miettii mualiman menoa. Muiden miesten kanssa yllyttää koiria tappelemaan luusta ja lyö kilpaa vetoa sen mustan ilkeännäköisen puolesta. Sinne meni sen reissun palkat, mutta siitä ei pidä lannistua. Iloisesti hymyilee harvahampaista hymyään kuski syöttää hevoset ja asettaa länget paikalleen. Pitääkin tästä hiljalleen lähteä köröttelemään kohti kotipirttiä...