IRC-Galleria

6.8.2007

Äidiltä löydettiin keuhkoista kasvain... lääkäri oli sitä mieltä että leikkauksella siitä selvitään ja kaikki tulee menemään hyvin. Alkujärkytys oli aika paha, mutta usko parempaan huomiseen ja osaaviin lääkäreihin laannutti pelkoa pikkuhiljaa.

14.4.2008 8 kuukautta myöhemmin...

Istun ja katson kuinka kaljupäinen äitini nukkuu sängyssään niin pienen ja avuttoman näköisenä oksennettuaan koko päivän. Syöpä on levinnyt. Maksassa on jo yli 10 etäpesäkettä ja epäily on että syöpä on levinnyt jo luustoon. 5 eri sytostaatti hoitoa on käyty läpi... kuudetta käydään... syöpä on levinnyt koko ajan. kuukausi odotetaan vielä ja hoitoa jatketaan... Seuraavan tutkimuksen ja ultra äänen yhteydessä selviää, lopetetaanko hoito. Olen aivan loppu... fyysisesti ja henkisesti. Missä on se kaikki ystävien tuki mikä mulle luvattiin 8 kuukautta sitten??? KOSKA JOKU TULEE KYSYMÄÄN " Hei Maarit miten SÄ jaksat?" Mä en tosiaan tiedä mitä teen kun äiti nukkuu pois. Pelkään sitä ihan tajuttomasti. Varsinkin ku en itse pysty tekemään mitään vaikka haluaisin. Ottaisin HETI puolet äidin kivuista ja tuskasta jos voisin. Hoitaisin kuntoon. Nyt en voi tehdä muuta kun istua ja ihmetellä miten paljon tuota ihmistä rakastankaan. Kaljupäinen, heikko, väsynyt, lääkkeistä harmaantunut iho... äiti <3 Se sama äiti... joka 23-vuotta mun elämässä oli se vahvin ihminen kaikista, joka on selvinnyt aina itse. MÄ EN SELVIÄ YKSIN kun äiti lähtee. Mä en halua selvitä yksin. Mulla ei ole ketään. Tuntuu että pää sekoo. En edes uskalla enää jutella kellekkään kun aina saan osakseni "ei taaas"-ilmeitä. Yritän peittää tän kaiken surun ja ahdistuksen pitämällä hauskaa ja hymyilemällä, vaikka sisällä itken ku pieni lapsi.

Kun kaikki hiljenee ja ilta pimenee ja makaan yksin sängyssä pyydystämässä nukkumattia... se kaikki ahdistus ja pelko tuplaantuu. Tuntuu kuin elämä loppuis siihen. Olenko sekoomassa päästäni? Vai mitä mä teen? Mitä mulle tappahtuu? Mä en halua käydä tätä kaikkea läpi yksin. Miksei kukaan auta mua?