IRC-Galleria

Etkö pimeää pelkää.
En, on yö viettelevä rakastajani,
sen uhka ei minua pelota
sen vaarat eivät minua satuta.
Olen morsian kylmän taivaan,
pimeys on huntuni,
yö sulhaseni.

Ei onneen maailmoja tarvita

On hiljaista, kuulen vain oman hengitykseni ja seinällä roikkuvan kellon tikityksen.
Aamu peittää maan sinertävällä pimeydellään, on edelleen aikaista vaikka ilmassa on jo lupaus auringon noususta. Peiton alla on niin suloisen lämpöistä, kaivauduin syvemmälle täkkini alle ja nautin olostani. Kerrankin olen onnellinen.
Katsahdan ulos ikkunasta ja en voi olla hymyilemättä. Ulkona sataa lunta. Isoja hiutaleita leijailee hiljalleen alas, peittäen maan valkoiseen kerrokseen. Minut valtaa halu mennä ulos. Mieleni tekee metsästää hiutaleita kielelläni, aivan kuin lapsenakin olin tehnyt.
Nousin nopeasti ylös ja puin päälleni. Aamukahvi sai nyt jäädä, nyt oli päästävä ulos. Vain pikkulinnut todistivat jahtiani. Aamu valkeni kikatukseni saattelemana.

The Sea takes us home,
guiding us to love's evergreen dome.
Soon we will meet on the shore
those that sailed before.
Love and longing will live long
forever will they stay strong.
Divided between the love for mother
and the love for daughter.
Forever will I be torn,
ever since her love was born.
Always will my heart be frail
for Undómiel did not sail.

The floorboards creak under the steps. Tap, tap, tap, they go. Moon has yet to make way for the garish light of day, it still rules the skies enfolding the world in its gentle light.

The steps echo around the house, tap, tap, tap, they go. Only madness knows their name, their eternal shame. At four o'clock the moon bears the only witness, shadows whisper the name, floorboards creak under the weight, the steps echo... tap, tap, tap they go.

The dust lies on the ground like no one has ever disturbed it's peace, the echo makes the stillness seem heavy. Restlessly the steps continue their path, tap, tap, tap, they go, a choked sound- then silence.

The moon's fading light makes way to sun's first rays. The harsh light of day is blind to moon's madness. The only sound breaking the silence, is the gentle creaking of a rope swinging back and forth.

"What's in a name? That which we call a rose By any other name would smell as sweet"

Peili, pinta joka heijastaa,
heijastaa totuuden,
heijastaa sailaisuuden
armotta.

Kaksi kuollutta pistettä
tuijottaa takaisin
rävähtämättä
syyttäen.

Sinä olet syypää,
syntipukki.
Sinä ajoit meidät tähän.
Tyhjyyteen
yksinäisyyteen,
ajoit armotta.

Not all evil


Agatha stood in the water, ankles deep.She didnÂ’t care if her expensive dress was ruined, she didnÂ’t care what people thought. She kept her eyes on the horizon, wishing for a ship to come. Her heart was torn in two, because no matter what ship sailed home, she would lose someone dear to her.

Finally she saw sails in the horizon, black sails. Her feet gave away and she dropped to her knees, tears streaming down her face. She had trouble breathing. Her world was spinning. She didnÂ’t know how long she had been there when she felt gentle hand touch her shoulder.

Agatha looked up and met the eyes of her brother. The usually warm eyes were sad, filled with regret, begging for her to understand, to forgive. She took his hand and he helped her up.

“Did you bring his body?” her small voice was filled with despair, but she understood and she forgave. The both men knew that when they had left. She would love them as she always had and she would forgive.

“Yes.” The answer was simple. Her brother might be a pirate, but he was a good man.

“May I see him?” she needed to see him. She needed to touch the face of the man she loved, the face that she had caressed so many times before.

“My men are bringing him out now.” he said pointing towards the direction of the Black Pearl.

“Thank you Jack.” she whispered and ran towards the group that carried something heavy.

When the buccaneer crew saw the Lady Beckett rushing towards them, they stopped and placed their cargo gently to the ground. They might have hated him, but they liked and respected his wife. The men stood silently around the dead man.

Finally Agatha reached them. She let out a scream that shattered many hearts. They had never heard anything so desperate before. She dropped to her knees beside the dead man. Her tears ran freely as she gathered him to her arms and hugged his body tight. The men turned away for they could not bear seeing such sadness and grief.

Even Barbossa wiped away tears when he heard her whisper. “I love you Cutler.”

"Daddy, read me a story?" a small redheaded boy asked his father. He was so small in the huge bed. And with the days to come, he would look even smaller. He was so young and very ill, terminal.

Horatio smiled at his son. "What would you like to hear?" It pained him to see his son suffering like that. The knowledge of loosing another loved one pained him heavier than anything else. No parent should ever bury their child.

"This one daddy." The small boy said handing the heavy book to his father with great difficulty. Horatio took it quickly and still the small frame shook with the exertion. "I love you daddy."Horatio petted the soft hair under his fingers "I love you too bug." And he started to read.

The small boy listened with a smile on his face, his breathing was difficult, but he egged his father on.

"The father a-shudders, he speeds like the wind,
a-clutching his son, never looking behind,
he reaches his home at his horse's last breath -
but the face of his son now is shadowed by death."

The small boy looked at his father and rasped. "I love you daddy." With that the boy took his last breath.

Minä olen tyttö, joka potkaistiin pois kotoaan, koska tunnustin äidilleni olevani lesbo.
Minä olen prostituoitu, joka työskentelee kaduilla, koska kukaan ei ota töihin transseksuaalista naista.
Minä olen sisar, joka puolustaa homoveljeään piinallisten, kyynelten täyttämien öiden läpi.
Me olemme vanhemmat, jotka hautasivat tyttärensä kauan ennen hänen aikaansa.
Minä olen mies, joka kuoli yksin sairaalassa, koska kumppaniani, jonka kanssa olin ollut kaksikymmentäseitsemän vuotta, ei päästetty huoneeseen.
Minä olen ottolapsi, joka herää painajaisiin, joissa minut viedään pois kahden isäni luota, jotka ovat ainoa rakastava perhe, joka minulla on ikinä ollut. Toivon, että he voisivat adoptoida minut.
Minä olen yksi onnekkaista, luulisin. Selvisin hyökkäyksestä, joka jätti minut koomaan kolmeksi viikoksi ja vain vuoden päästä pystyn luultavasti kävelemään taas.
Minä en ole yksi onnekkaista. Tapoin itseni vain viikkoja ennen lukiosta valmistumista. Taakka oli yksinkertaisesti liian raskas kantaa.
Me olemme pari, jotka saivat kiinteistönvälittäjän kannoilleen, kun hän sai selville, että halusimme vuokrata yksimakuuhuoneisen asunnon kahdelle miehelle.
Minä olen henkilö, joka ei ikinä tiedä kumpaa vessaa minun pitäisi käyttää, jos haluan välttää henkilökunnan kutsumisen paikalle.
Minä olen äiti, joka ei saa edes tavata synnyttämiäni, hoitamiani ja kasvattamiani lapsia. Tuomioistuin sanoo, että olen epäsopiva äidiksi, koska asun nykyään toisen naisen kanssa.
Minä olen kotiväkivallasta selviytynyt, jonka tukijärjestelmä yhtäkkiä viileni ja etääntyi saatuaan selville pahoinpitelevän kumppanini olevan myös nainen.
Minä olen kotiväkivallasta selviytynyt, jolla ei ole tukijärjestelmää, jonka puoleen kääntyä, koska olen miespuolinen.
Minä olen isä, joka ei ole koskaan halannut poikaansa, koska minut kasvatettiin pelkäämään kiintymyksen osoittamista toisia miehiä kohtaan.
Minä olen kotitalousopettaja, joka halusi aina opettaa liikuntaa, kunnes kuuli vain lesbojen tekevän sitä.
Minä olen mies, joka kuoli lääkärien lakattua hoitamasta minua heti, kun he saivat selville minun olevan transseksuaali.
Minä olen henkilö, joka tuntee syyllisyyttä, koska uskoisin voivani olla paljon parempi ihminen, jos minun ei aina tarvitsisi välittää yhteiskunnan minua kohtaan osoittamasta vihasta.
Minä olen mies, joka lakkasi käymästä kirkossa, ei koska en usko, vaan koska sen ovet suljettiin minun kaltaisiltani.
Minä olen henkilö, jonka täytyy piilotella sitä, mitä tämä maailma tarvitsee eniten: rakkautta.

Ole kiltti ja kopioi tämä edelleen omaan päiväkirjaasi, jos olet sitä mieltä, että homofobia on väärin

Yksinäisyys

Herätys kellon pärinä kaikuu huoneistossa, aiheuttaen sängyssä makaavan möykyn huokaisemaan allapäin. Taas uusi päivä, samanlainen kuin kaikki muutkin, ankea. Tuulikki Virtanen, tuo sängyssä makaava möykky, huokaisee uudelleen ja nostaa peiton päältään ja sammuttaa kellon.

Aamutakissa ja risaisissa ainoissaan hän kävelee keittiöön, painaa illalla valmiiksi ladatun keittimen päälle ja odottaa. Aina vain odottaa. Tuulikki odottaa maailmanloppua, hän odottaa, että joku häneltä jalat alta veisi ja tästä elämästä pois kantaisi. Mutta ei, kahvi on ainoa asia joka hänen odottamistaan asioista valmistuu.

Kupin hän laskee hetkellisesti pöydälle ja kaivelee tuolilla nököttävästä laukustaan tupakkaa. Pieniä elämän iloja. Hän sytyttää tupakan, ottaa kupin pöydältä ja avaa takaoven. Pieni eläin hiemakoi hänen jaloissaan ja naukuu, ainakin joku rakastaa, tai ehkä sillä on nälkä, kun on yön taas maailmaa katsellut.

Aika rientää, Tuulikki tumppaa tupakan huokaisten ja allapäin. Menee sisään ja sulkee oven. Antaa kissalleen ruokaa ja valmistautuu päivään. Ei mitään ihmeellistä, puuterin väriset, mummo malliset alusvaatteet, kulahtanut, mutta mukava T-paita, se tuo lohtua. Farkut ja huppari, kaulaliina ja lapaset, sillä kesän lämpö on jo kaukana, muisto enää.

Tuulikki kulkee läpi huoneiston, varmistaa, että mikään valo ei pala, että kaikki töpselit ovat poissa seinästä. Vielä ovelta Tuulikki huikkaa kissalleen hyvät päivät ja naukaisun kuultuaan sulkee oven.

Ilma on syksyisen sateinen ja allapäin, aivan kuten Tuulikkikin. Nainen hymähtää ja jatkaa verkkaista kulkuaan sinertävässä maailmassa. Hän istuu tutulle puiston penkille välittämättä kosteudesta joka tunkeutuu hänen farkkujensa läpi, tai vedestä jota taivas itkee hänen päälleen. Hän vain istuu ja odottaa. Odottaa turhaan.

Joka päivä viikon ajan tämä sama toistuu. Lopulta hän uskoo, että toinen ei tule. Tuulikilla on huono tunne tästä kaikesta. Hän tietää, että toisella on asiat vielä huonommin kuin hänellä. Sattumalta he toisensa tapasivat, tuolla penkillä, alkoivat puhelemaan, elämän tarinat siinä vaihdettiin, ystävystyttiin ja hetken heillä kummallakin oli joku joka välitti. He eivät olleet yksin vaan he olivat yksikkö.

Tuulikki marssii poliisiasemalle ja tekee ilmoituksen kadonneesta henkilöstä. Hän kertoo nimen ja kaiken muun tarvittavan tiedon. Hän kertoo sen, että kukaan ei ole miestä reiluun viikkoon nähnyt, hän kertoo myös sen, että pelkää pahinta. Poliisi on ystävällinen ja löytää perusteet tutkia toisen koti. Tuulikkia ei sisälle päästetä, hän vain kuulee lopputuloksen. Asunnossa on kuollut mies.

Myöhemmin Tuulikki käy tunnistamassa ruumiin. Yksikköä ei ole enää, yksin taas. Tuulikki itkee avatessaan kotiovensa. Hymyilee kissalleen, nostaa syliin. Kyyneleet kastavat kissan turkin, mutta ei se välitä, emäntä tarvitsee lohdutusta.