IRC-Galleria

Sodan satuttama nuori mies, katumuksen kuluttama aikamies, ruhtinas Ignatiew oli molempia. Kauan sitten sodan raakuudet saivat nuoren miehen tekemään väkivaltaa viattomalle. Tuo väkivallan teko oli häntä sen jälkeen kalvanut kuin puukko joka oli hänen poskeensa isketty. Ei ole ruhtinaalla suurempaa häpeää kuin satuttamansa viaton tyttö.

Katumuksensa johdattelemana hän matkusti kauas Nevkan rannoilta, jossa hänen äitinsä piti hovia, etsien tuota tyttöä. Mitä hän sanoisi kun jälleen hänet kohtaisi, sitä hän ei tiennyt. Eipä kai hän ole anteeksi antoa edes ansainnut.

Ruhtinas löysi takaisin kartanoon, josta oli tytön siepannut. Rakennus oli kaunis ja vielä kauniimpi oli sitä ympäröivä puutarha, mutta kaunein kaikista oli korissa lepäävä sinisilmäinen lapsi, jonka ruhtinas tunnisti omakseen. Liikutuksen vallassa hän repäisi kaulassaan olleen medaljongin ja laittoi sen lapsen kehtoon. Sitten hän lähti nopeaan, metsän varjossa ratsastaessaan hän kuuli tytön huudon, tuo haavoitetun eläimen epätoivoinen huuto kaikui hänen korvissaan hautaan saakka.




(Hovimäki edelleen innoittajana. Puhdasta fiktiota.)

Hautausmaalla oli hiljaista, lumi leijaili verkkaan alas suurina hiutaleina, kaikki kietoutui pehmeään lumivaippaan. Pehmeät askeleet rikkoivat paikoilleen jääneen hiljaisuuden. Ruustinna Katariina Asp oli kävelyllä, paossa miestään, rauhoittumassa. Ei rovasti Asp paha ollut, eikä väkivaltainen, vanhanaikainen vain. Ruustinna oli nuori, mutta oppinut tyttö, tai kaipa kolmen pojan äitiä voi jo naiseksi luonnehtia, nuoresta iästään huolimatta. Ruustinna oli kenties hieman naiivi, mutta omista ajatuksistaan hän piti kiinni miehensä mielipiteistä huolimatta ja siksi kenties hänen miehensä lausumat sanat, ”vaimo vaietkoon seurakunnassa,” olivat sivaltaneet syvään, jälleen kerran. Ei riidat olleet saaneet nuorta ruustinnaa myöskään vihaamaan miestään, päinvastoin hän oli syvästi kiintynyt mieheensä, tuohon vanhaan mörökölliin.

Hän pysähtyi erään haudan luo, tuon niin tutuksi tulleen haudan luo. Hänen surupukunsa mustat helmat aaltoilivat hänen ympärillään, kun hän huoaten polvistui hautakiven eteen. Ruustinna ojensi hansikoidun kätensä ja hellästi hän pyyhki kivelle kertyneen lumen pois. Lumen alta paljastui koristeellisesti kirjoitettu Asp jonka alla oli kolme nimeä, Elias ja Eric, syntyneet kuudes seitsemättä 1795, kuolleet kymmenes seitsemättä 1795. Alimmaisena oleva nimi tuotti nuorelle ruustinnalle suurinta tuskaa, Carl, syntynyt kolmas kahdeksatta 1794, kuollut ensimmäinen marraskuuta 1797.
”Voi poikiani” hän kuiskaa, eikä peittele kyyneleitään.

Pappilassa rovasti Asp puhisee kiukkuaan, jonka hänen nuori vaimonsa oli jälleen nostanut esiin. ”Vaimo, vaimo, aina esivaltaa herjaamassa.” mies mutisee tuijottaen ulos ikkunasta. Hän tietää minne hänen vaimonsa on mennyt. Hän on itse heidät kaikki hautaan siunannut. On vaikea hengittää.

Ajan kuluessa kiukku laantuu, illan pimetessä muuttuu huoleksi, vaimo lähti jo tunteja sitten, on jo lähes illallis-aika. Rovasti on jo menossa vaimoa hakemaan, kun hän kuulee oven aukeavan ja kääntyy katsomaan tulijaa.

”Anteeksi” on ainoa sana joka noilta kylmiltä huulilta muodostuu. Rovasti kaappaa vaimonsa syleilyyn, kaikki on anteeksi annettu.




(Hovimäki sarja innosti minua. Puhdasta fiktiota.)

Elämäni on kuin korttitalo. En saa kuin perustan valmiiksi, kun se jo vajoaa maahan.
Yksi henkäys ja kaikki on ohi. On palattava alkuun, aloitettava alusta uudelleen.
On valittava sopiva paikka, suojaisa paikka, vakaa paikka ja aloitettava alusta.
On vain toivottava, että tällä kertaa saan talon valmiiksi.

Rakentaessani mietin mitä haluaisin talooni kuuluvan.
Kumppanin? Lapsia? Onnea? Menestystä?
Ei sen väliä, sillä yksi huonosti ajoitettu ja kohdistettu henkäys kaataa perustan.
On aloitettava alusta,
mentävä suoraan vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta.

Loppujen lopuksi
en korttitaloltani muuta toivo,
kuin sitä että joku jää kaipaamaan,
kun itse manan maille painun.

Etkö pimeää pelkää.
En, on yö viettelevä rakastajani,
sen uhka ei minua pelota
sen vaarat eivät minua satuta.
Olen morsian kylmän taivaan,
pimeys on huntuni,
yö sulhaseni.

Ei onneen maailmoja tarvita

On hiljaista, kuulen vain oman hengitykseni ja seinällä roikkuvan kellon tikityksen.
Aamu peittää maan sinertävällä pimeydellään, on edelleen aikaista vaikka ilmassa on jo lupaus auringon noususta. Peiton alla on niin suloisen lämpöistä, kaivauduin syvemmälle täkkini alle ja nautin olostani. Kerrankin olen onnellinen.
Katsahdan ulos ikkunasta ja en voi olla hymyilemättä. Ulkona sataa lunta. Isoja hiutaleita leijailee hiljalleen alas, peittäen maan valkoiseen kerrokseen. Minut valtaa halu mennä ulos. Mieleni tekee metsästää hiutaleita kielelläni, aivan kuin lapsenakin olin tehnyt.
Nousin nopeasti ylös ja puin päälleni. Aamukahvi sai nyt jäädä, nyt oli päästävä ulos. Vain pikkulinnut todistivat jahtiani. Aamu valkeni kikatukseni saattelemana.

The Sea takes us home,
guiding us to love's evergreen dome.
Soon we will meet on the shore
those that sailed before.
Love and longing will live long
forever will they stay strong.
Divided between the love for mother
and the love for daughter.
Forever will I be torn,
ever since her love was born.
Always will my heart be frail
for Undómiel did not sail.

The floorboards creak under the steps. Tap, tap, tap, they go. Moon has yet to make way for the garish light of day, it still rules the skies enfolding the world in its gentle light.

The steps echo around the house, tap, tap, tap, they go. Only madness knows their name, their eternal shame. At four o'clock the moon bears the only witness, shadows whisper the name, floorboards creak under the weight, the steps echo... tap, tap, tap they go.

The dust lies on the ground like no one has ever disturbed it's peace, the echo makes the stillness seem heavy. Restlessly the steps continue their path, tap, tap, tap, they go, a choked sound- then silence.

The moon's fading light makes way to sun's first rays. The harsh light of day is blind to moon's madness. The only sound breaking the silence, is the gentle creaking of a rope swinging back and forth.

"What's in a name? That which we call a rose By any other name would smell as sweet"

Peili, pinta joka heijastaa,
heijastaa totuuden,
heijastaa sailaisuuden
armotta.

Kaksi kuollutta pistettä
tuijottaa takaisin
rävähtämättä
syyttäen.

Sinä olet syypää,
syntipukki.
Sinä ajoit meidät tähän.
Tyhjyyteen
yksinäisyyteen,
ajoit armotta.

Not all evil


Agatha stood in the water, ankles deep.She didnÂ’t care if her expensive dress was ruined, she didnÂ’t care what people thought. She kept her eyes on the horizon, wishing for a ship to come. Her heart was torn in two, because no matter what ship sailed home, she would lose someone dear to her.

Finally she saw sails in the horizon, black sails. Her feet gave away and she dropped to her knees, tears streaming down her face. She had trouble breathing. Her world was spinning. She didnÂ’t know how long she had been there when she felt gentle hand touch her shoulder.

Agatha looked up and met the eyes of her brother. The usually warm eyes were sad, filled with regret, begging for her to understand, to forgive. She took his hand and he helped her up.

“Did you bring his body?” her small voice was filled with despair, but she understood and she forgave. The both men knew that when they had left. She would love them as she always had and she would forgive.

“Yes.” The answer was simple. Her brother might be a pirate, but he was a good man.

“May I see him?” she needed to see him. She needed to touch the face of the man she loved, the face that she had caressed so many times before.

“My men are bringing him out now.” he said pointing towards the direction of the Black Pearl.

“Thank you Jack.” she whispered and ran towards the group that carried something heavy.

When the buccaneer crew saw the Lady Beckett rushing towards them, they stopped and placed their cargo gently to the ground. They might have hated him, but they liked and respected his wife. The men stood silently around the dead man.

Finally Agatha reached them. She let out a scream that shattered many hearts. They had never heard anything so desperate before. She dropped to her knees beside the dead man. Her tears ran freely as she gathered him to her arms and hugged his body tight. The men turned away for they could not bear seeing such sadness and grief.

Even Barbossa wiped away tears when he heard her whisper. “I love you Cutler.”