Sattuu,
on ikävä.
Yksinkö tietäni kuljen?
Eikö kukaan seurani viihdy?
Hämärä maan peittää,
mutta kipu jää.
En unhoittaa voi,
yksinäisyyttäni.
Matkani jatkuu,
eikö se pääty jo?
Ikuisestiko tietäni kuljen,
yksin ja allapäin.
Uusimmat blogimerkinnät
- Joillakin 22.11.
- tanakeletu! 30.08.
- Katumus 26.01.
- Kiintymys 26.01.
- Korttitalo 10.01.
- Pimeän Pelko 19.11.
- Talvitarinoita osa 1 15.11.
- Torn 10.11.
- 4 o'clock 26.10.
- [Ei aihetta] 25.10.
Selaa blogimerkintöjä
- ▶ 2010 (1)
- ▶ 2009 (5)
- ▶ 2008 (12)
-
▼
2007 (6)
- ▶ marraskuu 2007 (1)
- ▶ lokakuu 2007 (2)
- ▶ syyskuu 2007 (1)
- ▶ elokuu 2007 (2)
Blogi
« Uudemmat
-
Vanhemmat »
TieMaanantai 22.10.2007 22:04
...Maanantai 03.09.2007 15:01
Hymyni, panssarini
en halua heidän näkevän,
kuinka pieni olen,
kuinka peloissani olen,
kuinka yksin olen.
Nauruni, suojani.
He eivät näe.
Pelkoni suojassa huumorin
mieli vallassa sairauden.
Hymyni, nauruni, huumorini
panssarini, suojani...
en halua heidän näkevän,
kuinka pieni olen,
kuinka peloissani olen,
kuinka yksin olen.
Nauruni, suojani.
He eivät näe.
Pelkoni suojassa huumorin
mieli vallassa sairauden.
Hymyni, nauruni, huumorini
panssarini, suojani...
KirjailijaSunnuntai 26.08.2007 03:24
On aamu, kylmä ja kalsea.
Väsyttää ja viluttaa ja peittokin on mytyssä lattialla. Lakana on kietoutunut ympärilleni kuis saaliinsa kiinni saanut käärme. On paha olla.
Nousen ylös, vaikka mieleni tekisi jäädä sänkyyn odottamaan parempaa huomista. Tossuissani ja risaisessa aamutakissani taaperran keittiöön, hieroen unihiekkoja silmistäni.
Kahvinkeitin puhisee ja minä istun pöydän ääreen. Tuijotan ulos harmauteen. Eilinen keskustelu ystäväni kanssa palaa mieleeni.
"Miksi sinä vaan lillut ympäriinsä, ajelehdit kuin kaarna avomerellä. Et vaivaudu tekemään mitään parantaaksesi asioitasi. Tee jotain! Miksi?"
Komentaa minua kuin koiraa 'Istu! Anna tassu!' Jokatapauksessa sanat iskevät syvälle. 'Mitä sekin luulee tietävänsä?'
Otan mukillisen kahvia ja palaan edelliseen paikkaani pöydän ääressä. Alkaa sataa.
Päivät ovat kaikki samanlaisia, seuraavat toisiaan tylsinä ja tavallisina herättämättä suuria tunteita. Ne ovat täynnä taisteluita. Itseäni vastaan, KELAa vastaan, inspiraationsa menettänyt kirjailija ei ole kovin korkealla heidän listoillaan, itsehän olen kuulemma tilanteena aiheuttanut. Tuntuu kuin taistelisin tuulimyllyjä vastaan ainoana aseenani katkennut kynä. Olen kuin kynnetön kissa.
Nousen ja vaellan koneeni viereen, painan sen päälle ja sen käynnistuessä haen lisää kahvia, mustaa ja vahvaa. Kai minä edelleenkin toivon, että kupin pohjalta, kitkerän juoman alta, löytyisi jonkinlainen totuus, inspiraatio. Kuppi kourassani haahuilen takaisin koneeni viereen ja istahdan tuolle tuttuakin tutummalle tuolille, johon on painautunut täydellisesti takamukseni kuva.
Post-it lappuset peittävät osan ruudusta, no enpähän koko ajan näe tuota kursoria, joka vain ilkku minulle tyhjältä ruudulta. Huokaisen taas ja asetan kuppini pöydälle. Pöyräytän tuoliani ympäri aina uudelleen ja uudelleen, kunnes alkaa oksettaa. Mutta ruudulle en saa aikaisekse ainuttakaan sanaa, en edes pientä ja kivulloista.
Kahvikuppini on taas tyhjä, pakkohan sitä on lisää saada. Kun palaan koneeni viereen, sivu on edeleen valkoinen, ei edes toiveajattelulla saa sitä täytettyä. Tuijotan tyhjyyteen ajatellen omiani. Tunnit vierivät verkalleen ohi, minun sitä tajuamattani. Ei minua kiinnosta, enkä välitä, sillä ilman sanojani en ole mitään.
Väsyttää ja viluttaa ja peittokin on mytyssä lattialla. Lakana on kietoutunut ympärilleni kuis saaliinsa kiinni saanut käärme. On paha olla.
Nousen ylös, vaikka mieleni tekisi jäädä sänkyyn odottamaan parempaa huomista. Tossuissani ja risaisessa aamutakissani taaperran keittiöön, hieroen unihiekkoja silmistäni.
Kahvinkeitin puhisee ja minä istun pöydän ääreen. Tuijotan ulos harmauteen. Eilinen keskustelu ystäväni kanssa palaa mieleeni.
"Miksi sinä vaan lillut ympäriinsä, ajelehdit kuin kaarna avomerellä. Et vaivaudu tekemään mitään parantaaksesi asioitasi. Tee jotain! Miksi?"
Komentaa minua kuin koiraa 'Istu! Anna tassu!' Jokatapauksessa sanat iskevät syvälle. 'Mitä sekin luulee tietävänsä?'
Otan mukillisen kahvia ja palaan edelliseen paikkaani pöydän ääressä. Alkaa sataa.
Päivät ovat kaikki samanlaisia, seuraavat toisiaan tylsinä ja tavallisina herättämättä suuria tunteita. Ne ovat täynnä taisteluita. Itseäni vastaan, KELAa vastaan, inspiraationsa menettänyt kirjailija ei ole kovin korkealla heidän listoillaan, itsehän olen kuulemma tilanteena aiheuttanut. Tuntuu kuin taistelisin tuulimyllyjä vastaan ainoana aseenani katkennut kynä. Olen kuin kynnetön kissa.
Nousen ja vaellan koneeni viereen, painan sen päälle ja sen käynnistuessä haen lisää kahvia, mustaa ja vahvaa. Kai minä edelleenkin toivon, että kupin pohjalta, kitkerän juoman alta, löytyisi jonkinlainen totuus, inspiraatio. Kuppi kourassani haahuilen takaisin koneeni viereen ja istahdan tuolle tuttuakin tutummalle tuolille, johon on painautunut täydellisesti takamukseni kuva.
Post-it lappuset peittävät osan ruudusta, no enpähän koko ajan näe tuota kursoria, joka vain ilkku minulle tyhjältä ruudulta. Huokaisen taas ja asetan kuppini pöydälle. Pöyräytän tuoliani ympäri aina uudelleen ja uudelleen, kunnes alkaa oksettaa. Mutta ruudulle en saa aikaisekse ainuttakaan sanaa, en edes pientä ja kivulloista.
Kahvikuppini on taas tyhjä, pakkohan sitä on lisää saada. Kun palaan koneeni viereen, sivu on edeleen valkoinen, ei edes toiveajattelulla saa sitä täytettyä. Tuijotan tyhjyyteen ajatellen omiani. Tunnit vierivät verkalleen ohi, minun sitä tajuamattani. Ei minua kiinnosta, enkä välitä, sillä ilman sanojani en ole mitään.
« Uudemmat
-
Vanhemmat »