IRC-Galleria

Aloitan takaperoisessä järjestyksessä, koska kuva tulee aina ekaksi, joten on loogista siitä kuvasta kertoa. En ole mikään pakastepizzojen ystävä, vaikka muuten pizzasta tykkäänkin. Pakastepizzat ovat kuitenkin halpoja verrattuna pizzeriapizzoihin ja minulla vielä se dilemma, että lähimmästä pizzeriasta kannettu pizza on kylmä kämpillä ja kotiintilaus maksaa, eikä se parempi pizzeria edes kotiinkuleta. Jos ei siis halua mennä paikan päälle syömään, on pakko tehdä itse tai tyytyä kauppojen valikoimaan. Kun Tokmannilla oli Grandiosat vain 1.99 eur kipale, niin ajattelin kokeilla sellaista. Tähän asti olen vain syönyt Lidlin meetvurstipizzaa (rasvaista, yöh), Rainbowin pizzaa (ääh, tylsää) ja Appetit pizzaa (plaah). Mielestäni ne 70 sentin roiskeläpät ovat paljon parempia kuin pakastepizzat. Grandiosaa olen kuitenkin luullut laatumerkiksi ja oletin saavani varsin hyvän pizzaelämyksen.

Ihana ekana kuitenkin ihmetytti pizzan keskellä oleva mälli. Okei, älkää teilatko, mä olen Grandiosa-neitsyt, joten en tiennyt sen olevan sulatejuustoa. Ennätin kuitenkin jo ottaa ja muokata tuon kuvan, joten kikatusmielessä tänne sen laitan. Säikähdin vain niin ja mieleen tuli se huumorikuva jostain ulkomaalaisesta pizzeriasta, jonka mainoslehtinen on täynnä tosi hoono somi ja jossain reunassa lukee: "Jokainen pizza sisältää yllätyskastikej". Ihanaa, juuri sitä kaipaankin pizzoihini ;<<<

Paistoin ohjeen mukaan ja kun avasin uunin luukun, palohälytin rupesi kiljumaan. Tulipa vähän kuntoilua, kun panikoin ja yritin etsiä jotain tuolia, jonka avulla yletän kattoon vetämään hälyttimestä patterit pois. Sori naapurit. Ohjeen mukaan pizzan piti olla min 10 minsaa uunissa ja se oli 10 min, olisi pitänyt siis uskoa nenää, kun palaneelta haisi. Ei se onneksi pilalle (?) palanut, yksi reuna muistui ja muuten oli rapsakampi. Voin toki syyttää pizzan tylsästä mausta itseäni. Ehkä Grandioisat ovat oikeasti huippuja, mutta jos niitä edes vähän polttaa, niistä tulee tylsiä. Tai sit ei. Olipa mitäänsanomaton kokemus. Kebabpizza. Ai?! :O En huomannut. Maistui suolakurkulta ja juustolta. Parempaa kuin Rainbow, huonompaa kuin Lidl, 20 kertaa huonompaa kuin mikä tahansa lättypizza. Hyvän (ja halvan!) pakastepizzan etsiminen siis jatkuu. Ristorante lienee seuraava.

Hypätään sit alkuun. Nyt kun tiedostin, että tietokone on ehkä "hieman" ongelma minulle, ajattelin vähän muuttaa toimintatapojani. Aamulla en laittanutkaan konetta päälle ja aamupalan söin ruokapöydän, eikä koneen ääressä. Vau. En muistanutkaan, miten kivaa se oli, etenkin kun oli hesari luettavana ja sai katsella ihmisiä ulkona. Samalla vähän alasti ikkunan edessä joogailin itseni ja jalankulkijoiden iloksi. En mä siis oikeasti mitään joogaa osaa, mutta hengittelin, pistin silmät kiinni, ojentelin raajoja ja annoin auringon porottaa. Se oli ihanaa. Vastahakoisesti sit puin housut jalkaan, mutta heti oli ihan erilainen fiilis. Koska nukuin vielä sopivasti, en liian pitkään, enkä liian lyhyesti, oli olo virkeä. En vieläkään avannut konetta, vaan pelasin pleikkaria. Joku voisi sanoa, että "sama asia", mä en. Pleikkarilla pelaaminen on kivaa pienissä erissä. Jokin siinä vain on, ettei sitä jaksa tuntitolkulla hakata. No okei, joku huippupeli ja savetusmahdollisuuden puute, niin voi max mennä 4-6 tuntia kerralla, mutta yleensä pleikkarisessiot ovat 1-2 tuntia. Juuri sopivasti. Tietokoneella kun voi maksimissaan istua 24 tuntia putkeen ilman unta ja vähällä ruoallakin ja joku 16 tunnin sessio ei ole mitenkään tavaton.

Tästä kaikesta virkistyneenä päätin, että tänään en kiroile. Minulla on paha tapa ihan älyttömästi suuttua ja hermostua asioista, joissa mokaan tai jotka eivät mene tahtoni mukaan. Jos tipuutan mustikkarasiasta puolet vahingossa lavuaariin, viillän käteni lusikankuivaustelineessä oleviin veitsiin tai kone jökkii, niin VITTU SAATANA PERKELE lentää ja stressi sattuu mahaan. Tänään ajattelin olla kiroilematta ja olla suuttumatta. Itseasiassa nuo kaikki kolme tapahtuivat lupauksen jälkeen. Mustikoita katsoin hetken epäuskoisena, sitten rallattelin, että sellaista sattuu ja siivosin ne roskiin. Viiltynyttä sormea vain vähän puhaltelin ja ajattelin, että ehkä exäni oli oikeassa kun sanoi, ettei veitsiä pidä kuivattaa terä ylöspäin lusikankuivaustelineessä. Ääsh. Koneen jökkimisenkin siedin kuin rauhallinen mies. Pari kertaa lipsahti PERKELE päivän aikana, mutta ne tuli ihan vahingossa ja oikeastaan ilman suuttumista. Hups. Parannan taas tapani.

Kävin pitkällä lenkilläkin, joka ei tosin ollut niin kivaa kun olisi voinut olettaa. Oli jotenkin tosi ruma keli, sellaista kello kolmen pilvihämärää. Ei hienoa pakkasta, muttei hienoa lämmintäkään. Jotenkin ankeaa vain. Lisäksi jostain mystisestä syystä iPodin kuulokkeet eivät pysy korvissani, jos on pakkasta. Sisällä pysyy. Ulkona pysyy, jos on plussaa. Ulkona ei pysy, jos on miinusta. Ei vain pysy. Ne pitää tunkemalla tunkea käytävään, jolloin sattuu hirveästi korvaan. Inhaa, enkä tajua miksi. Minulla lienee mutanttikorvat. Onneksi iPodin kuulokkeet tosiaan pysyy lämpimässä, entisen Creativen kuulokkeet eivät pysyneet koskaan, jos yhtään liikkui.

Kävin lenkin yhteydessä tosiaan Tokmannilla. Se on ihana paikka, kun siellä on myös varsin kattava ruokaosastokin ja jotain erikoistuotteita lukuunottamatta sieltä saa aina kaiken mitä tarttee (erikoistuote oli tällä kertaa Turkkilainen jugurtti, jota ei myyty, harmi). Lisäksi sitten kauppa on täynnä kaikkea muuta halpaa krääsää. Halpa krääsä on heikkouteni. Ostan mitä tahansa, jos se on halpaa, KOSKA SE ON HALPAA! Tällä kertaa mukaan tarttui 5 euron paketti jotain Omega-hässäkkää ja 5 euron käsipainot, jotka tosin olivat 1kg per paino, eikä 2kg. Plaah, vittujako mä noilla teen? Ostin myös harjanvarren treenausta varten, joskin janda-rutistukset epäonnistuivat kun huomasin, etten saa enää tehtyä yhtään normaaliakaan istumaannousua. Salitreeni on kyllä voimiani kehittänyt, mutta jotkut lihakset ovat edelleen surkeassa kunnossa. Pitää nyt salitreenin lisäksi kotona voimistella ja voimailla, niin saa tasapuolisemmin lihasvoimaa. Harmi vain, että olen rikkonut jossain selkäni ja liike kuin liike tuntuu kuorittavan yhtä kipeää nikamaa. Äää.

Ainiin, Tokmannista. En tiedä mikä ulkonäössäni oli niin tuttavallista (lenkkarit, ulkoiluhousut, toppatakki, huppari, lippis), mutta minulta pyydettiin apua jopa kahdesti. Normaalisti saldo on 0. Joku ihana aasialainen tyttö (joita täällä on paljon, jeij, koska paikallisessa amk:ssa opiskelevat) kysyi minulta, mikä on punaisten paprikoiden hinta. Tai näin käsitin hänen kysyvän, koska kun kerroin, mikä hintalapuista on minkäkin väriselle paprikalle, hän kiitti. Jeij. Sitten kohta joku vanhempi nainen kysyi, että mitkä levitejuustot ovat alennuksessa. Jahas, mähän sen tiedän. No okei, tiesin, koska siinähän ne luki. Harmillisesti vain nainen päätyi ottamaan Heaven-tuorejuustoa, jota itsekin otin ja se on tarkoitettu jälkiruokiin, eikä leivän päälle. Paskan möitte! Noh, teenpä sit marjarahkajuustopiirakkaa. Om nom nom nom! Ostin myös paketin keksejä, jotka iskin heti pakkaseen. Nyt minulla on jäätyneitä keksejä. PIMSEJÄ, kuten äitini sanoi ja siskoani kiusasi. Otatko PIMSIN? Onpa maukkaita PIMSEJÄ!

Pieni rako rakkaudessa vielä sen suhteen, että Haamutiimi on mennyt vähän pikakelausmoodille. Alussa yhdessä jaksossa oli noin 1.2 tutkimusta, eli yksi kokonaan ja toista vähän aloiteltiin. Minusta tämä oli jännä, mutta hyvä ratkaisu, eli ei oltu erikseen pätkitty yhtä tutkimusta juuri jakson mittaiseksi. Nykyään on, jokaisessa jaksossa kun on tasan 2 tutkimusta. Ei hyvä, koska nyt niistä ei tunnu jäävän käteen mitään jännittävää. Menevät paikalle, kävelevät vähän, tutkivat tulokset ja ei mitään. Ei niissä alkupäänkään jaksoissa mitään löytynyt, mutta kun koko sarjassa minua eniten kiihottaa se kauhuvektori, siis se kun yhtäkkiä ovi läimäytyy kiinni tai on kokoajan ihan kamalan ahdistava tunnelma, vaikkei mitään tapahtuisikaan. Nyt kun sitä tutkimusta ei näytetä eikä niitä tunteita tuoda esille, niin sarja ei enää jännitä. Plaah. Ihana sarja silti, yksi parhaita mitä nykyään tulee, mutta toivottavasti palaisivat takaisin vanhaan 1.2 - 1.5 tutkimuksen per jakso vauhtiin.

Taas on yksi Helsinkireissu ohi. Kuudelta herätys, kymmeneltä illalla kotio ja tämä kaikki tunnin haastattelun takia. Mutta onhan se sen arvoista. Haastattelu meni hyvin. Ei täydellisesti, mutta hyvin. Oli jotenkin tosi vapautunut olo jutella, vaikken ihan täysin ymmärtänytkään, pitäisikö minun toistaa kaikki mitä ekalla haastattelukierroksella sanoin vai tyytyä vain tuomaan ilmi asioita, joita en silloin kertonut. Kemiat ainakin synkkasi (siis minun mielestäni, heistähän ei tiedä) ja oli supervapauttavaa huomata, miten sosiaalisesti sitä osaa olla toisten edessä kun vain kehtaa.

Haastattelua lukuunottamatta meinasi luonnonvoimat olla vähän vastaan. Jostain mystisestä syystä en tee asioita helpolla tavalla. Olisin voinut mennä aseman läheltä bussilla lähelle Satamaa ja käveltävää olisi jäänyt vähän. E-ei. Minä kävelin koko matkan, vaikka taivaalta tuli räntää. Käytinkö varta vasten mukana ollutta sontikkaa? En. Siinä vaiheessa kun tajusin takkini olevan litimärkä, sain vasta kaivettua sontikan esille, tosin siinä vaiheessa olin jo lähellä merta ja kiitos tuulen se sontikka ei hirveästi pään päällä ollut. Kun pääsin perille ja vessaan, luulin hiusteni olevan kosteat, mutta ne oli ihan vesimärät. Siis sellaiset kuin suihkusta tullessa. Eivät yhtään pystyssä, vaan litassa päätä vasten. IIK! Onneksi oli aikaa sipsiä.

Tuohon sosiaalisuuteen vielä se, että minä olen osoittanut lukioaikoinani sen, että minä osaan olla myös joillain tavoin sosiaalinen. Minä pystyn olemaan satojen tuttujen ja kymmenien kavereiden kanssa, minä tykkään hengata kylillä, tutustua ihmisiin, jne. En minä siis mourota kotona siksi, kun en halua sosiaalista elämää, jotenkin en vain saa itseäni ruoskittua siihen. Minulla onkin siis selvästi kaksi puolta: toinen puoli haluaa olla yksin ja mielellään koneen ääressä, toinen taas haluaa olla porukassa, elää, lähteä ulos. En olisi onnellinen, jos olisin vain toista. En ole onnellinen, kun olen 24/7 yksin kotona, mutten olisi myöskään onnellinen, jos en saisi koskaan omaa rauhaa. En vain tiedä sitä, mikä minä lopulta olen. Olenko minä ujo erakko, joka voi leikkiä olevansa sosiaalinen, vaikkei ole? Vai olenko minä sosiaalinen, joka on masentunut erakoksi? Epäilen hieman, että vika on tietokoneessa. Tietokone ja etenkin netti passivoi. Ei ole mitään pakkosyytä lähteä sinne baariin tai lenkille, kun voi olla koneella. Kuopiossa kun en omistanut tietokonetta vuosiin, toki yksin vietetty vapaa-aika oli helvetillisen tylsää (ristikoita, ristikoita), mutta kiitos sen helvetillisen tylsyyden tulikin vietettyä paljon aikaa kylillä. Tässä on siis vittumainen dilemma. Jos viihdyn kotona, en elä. Eli minun pitää tekemällä tehdä kodistani niin tylsä paikka, että on pakko elää. Ääh. Haluan molemmat! Haluaisin ihan itse elää niin paljon kuin haluan ja silti viihtyä kotonakin. Tämä ei vain toimi.

Itse reissusta jäi taas maaginen olo. Vaikka olikin märkää, kurjaa, loskainen Helsinki on ruma, autot pelotti, juna oli tunnin myöhässä ja pyllykipu on taas palannut (tulee, kun istuu pitkään samassa asennossa jalat koukussa). Ekanakin se, että näkee hirveästi ihmisiä, on ihanaa ja ihanuutta lisää se, että siellä on paljon söpöjä tyttöjä ja etenkin kun vielä helsinkimuotiin kuuluu paljon vaatteita, mitä rakastan, niin ahhh! Se tyylien sekamelska, ernut, gootit, rokkitytöt, helsinkimäiset tavikset, jne jne. Toki tuohon liittyy se efekti, että uuden kaupungin ihmiset näyttävät aina paremmilta. Sitten kun sinne muuttuu, ne rumentuvat. Tämä on käynyt aina.

Pelkän puhtaan ihailun lisäksi minulle iski taas kamala halu tutustua ihmisiin. Katsos tuota ihmistä. Hieman pulleahko tyttö, ehkä kolmikymppinen. Kihlasormus. Päällään sininen paita ja hyppyrinenä. Mitähän hän ajattelee? Haluaisikohan hän jutella? Onko hänellä joku tarina, josta viehätyn? Jos menisin juttelemaan hänelle, kertoisiko hän illalla miehelleen, että joku tuntematon tuli juttelemaan ja se oli ihanaa? Entäs tuo pappa tuossa? Onkohan hän ollut sodassa? Tai tuo ihana nuori lävistetty pipopää? Uskaltaisinko pyytää hänet kahville tai kaljalle ja tutusta, vaikka se tutustuminen jäisikin junamatkan mittaiseksi?

Mitään en tietenkään toteuttanut, mutta minulla on hyvä/paha tapa kiinnostua yksilöistä ihan liikaa. Itseasiassa pysyvässä seurustelusuhteessa on vähän se ongelma, että silloin menettää "luvan" tutustua pienellä romanttisella säädöllä uusiin naisihmisiin, vaikka tosiaan kyse olisi vain hempeästä puheesta junamatkan ajan. Jokainen ihminen tuntuu niin seikkailulta, että on vaikea tyytyä mihikään, edes täydelliseen, kun tarjolla olisi 6 miljardia vähemmän täydellistä, mutta silti kiinnostavaa ihmistä. Mä niin tartten sen minua villitsevän kaverin! Ehkä kohta persoonani jakautuu ja luon mielikuvitusolennon, Paha-Pasin, joka villitsee minua kaikkeen.

Päivän ihanin fiilis oli kävellä asemalta märässä sateessa kämpille ja kuunnella iPodia. Autoja oli vähän, joten oli hiljaista ja musiikki kuului. Kävellessä musan kuuntelu on jotenkin aina hienompaa kuin vain istuen, koska samalla voi haistella ja katsella luontoa. Yleensä myös mielikuvitus laukkaa eniten juuri kävellessä, etenkin kun silloin on aika hankala mitään muutakaan tehdä kuin haaveilla. Lisäksi vielä, vaikka mielestäni ihan hyvät kaiuttimet omistankin, niin nappikuulokkeissa parasta on se, että ääni tulee suoraan korviin. Näin erottuu paljon pieniä yksityiskohtia, joita ei kaiuttimista kuunnellessa huomaisi (etenkin jos kuuntelee musaa koneelta, ääni kun menee rca-kaapelin ja erottimen läpi, joka syö laatua, cd:ltä yksityiskohdat erottuu jo tarkemmin). Lisäksi en minä nykyään enää koskaan kuuntele vain musiikkia kotona. En istu sohvalla hiljaa ja kuuntele. Eli jos kuuntelen vain cd:tä, en koskaan kiinnitä musiikkiin tarkasti huomiota. Sen sijaan mp3-soitin korvilla kävellessä voi kiinnittää tarkan huomion. Ohoh, tässä on tälläinen hyppäys, tuolla taustalla on piano, en ole koskaan ennen kuullut ja tämä kitaravallikin koostuu kymmenestä eri äänitasosta. Wau! Rakastankin hyvin tuotettua musiikkia siksi, että siinä on niin paljon yksityiskohtia. Ei se toki musaa hyväksi tee, mutta yksityiskohtainen hyvä musa voittaa aina halpistuotetun hyvän musan. Suurin syy miksi The Soundsiin rakastuin olikin se, kun aloin soittamaan sitä iPodin kautta. Ei se levyltä niin toimi, mutta kun se ääni tulee suoraan päähän, on aikaa kuunnella sanoja, haaveilla ja elää, niin ihanaa! Itseasiassa teininä musa toimikin, kun makasin sängyllä, kuuntelin musaa ja luin sanoja. Nyt mp3-soitin tekee saman efektin. Se ei ole enää vain ääntä ja musaa, vaan kuulen ja tajuan, mitä siinä lauletaan. Ihanata!

Tanssahtelinkin äsken yksi villasukka jalassa boksereissani ja olin onnellinen.

Edit: Muistinkin, että mähän otin kuvan siellä Hernesaaressa. Tälläiseltä näytti. Itseasiassa aika tunnelmallisen hienoa, kunnes kääntyi ympäri ja näki rakennustyömaat, telakkatyöntekijät, roskat ja loskaiset tiet.

Jatketaas taas tällä. Huomenna työhaastattelun toiselle kiekalle. Itseasiassa ei vielä jännitä yhtään. Huomenna voin olla eri mieltä ja haluaisin puukottaa eilisen itseni, joka paukutti henkseleitä, että eihän mua vielä jännitä. Kävin tänään aamulla jo parturissakin ja vaatekauppojakin kiersin, mutten löytänyt mitään kivaa. Äääk. En mä voi mennä samoissa vaatteissa kun viimeksi! Vai voinko! Ääk! JElp!

Hermoparkani olivat myös aika koetuksella kun sain joku päivä sitten kuulla, että työttömyysturvahakemukseni on hyväksytty, postimies on vain kadottanut sen kirjeen, eli voin hakea tukea. No hain tai siis yritin hakea, mutta kun ei niitä lomakkeita tajua. Täyttyykö raja vai eikö täyty? Öäm? Tarkoittaako 40h/kk sitä, että 18h/vk pompseja tulee kuussa 2 vai 0. Jelp! JELP! Näköjään 0, kai. Sen lapun täyttelyyn meni kuitenkin niin pitkään, etten enää Kelaan ennättänyt. Samalla tajusin, että olen unohtanut asumislisän kokonaan. Minä saan sitäkin, joten nyt pitäisi nekin laput täyttää. Onneksi Kela oli vielä sen verran auki 15.59.42, kun sisälle menin, että sain haettua jo valmiiksi noita lomakkeita, joita sitten itkeä ja täyttää.

Nyt kun valtion rahan makuun on päästy, ajattelin hakea myös liikkuvuusavustusta työhaastattelumatkaa varten. Ja fiksuahan se on hakea, koska sylettää kuitenkin maksaa noin 110 euroa junamatkoista, jos töitä ei saakaan. Työkkärillä on vähän hassu tapa tuon liikkuvuustuen suhteen, eli ne maksavat 0.21 € / km tasan, täysin riippumatta käveletkö vai lennätkö. Elin kun opiskelijana minulle edestakainen reissu maksaa noin 57 euroa, työkkäri maksaa mulle 134 euroa. No kiitos! Tuolla loppurahalla sitten tosiaan jo maksaa sen parturinkin ja olisi vielä saanut paidan ja pizzan haastattelun jälkeen. Tosin kun en tyhmänä ekalla kertaa tuota tukea älynnyt hakea, niin nyt tuo yhden reissun tuki maksaa kaksi reissua ja täppiä jää vielä vähän ylikin.

Niin ja tosiaan, opiskelija _VOI_ saada työttömyyskorvausta, sen olen nyt todistanut, vaikka niin kovasti jotkut virastot muuta yrittivät väittää. Eikä tarvinnut erota yliopistosta, vaan olen ihan kirjoilla edelleen. Toki se vaatii erikoispykäliä, hyviä selityksiä ja ehkä tuuriakin, mutta mahdollista se on. Tai no, sanon mahdolliseksi sitten, kun rahat ovat tililläni. Tällä hetkellä kädessä on vasta myöntävä päätös, rahat on vieläkin valtion kassakaapissa.

Tänään tuli kaupassa OM NOM NOM -ilmiö (omnomnomnomista tietämättömille tsekatkaa esim www.kuvaton.com tai www.icanhascheezburger.com). Yritin keksiä, mitä ihmettä söisin. Kanasuikaleet olivat alennuksessa, mutta en mä halunnut kanasuikaleita, vaikka niitä pakkasta varten pari otinkin. Mitä mä syön? Sit pädämm, lihahyllyllä oli halpaa valpiiksi pekoniohueksi viipaloita sian kylkeä. En tiedä mitä sian kylki noin käytännössä on, mutta kun hinta oli jotain 3-4 euron välillä, niin tuskin mitään laadukasta. Mutta halpaa! Jeij! Sitä pakettia kun hetken pyörittelin käsissä, sain päähäni kuvan, jossa otan uunista folionyyttiä ja folionyytistä paljastuu noita kylkiviipaleita, jotka on kiedottu perunan, porkkanan, lantun ja sipulin ympärille. Kun tämä kuva tuli päähäni, huudahdin vaistomaisesti OM NOM NOM, aivan kuin olisin huutanut "Ah, niin!" tai "No tietenkin!". Sit juoksin heviosastolle hakemaan perunoita ja lanttusia. Matkalla kikatutti kamalasti, kun tajusin, että olin ihan kohtalaisen kovaan tuon OM NOM NOM:in huutanut.

Lolcatit ovat muutenkin ihan liikaa minuun taas vaikuttaneet. Oikeastaan koko nykyinen huumorintajuni pyörii niiden ympärillä ja se on vähän rasittavaa, mut kun se huumori on vain niin lapsellisen hyvää. Motivaatiotaulut myös kikatuttavat, joskin viikossa kyllästyin niihin niin, että tekisi mieli repiä silmät kun niitä tulee vastaan. Olen kuitenkin nyt räkättänyt päivän yhdelle kuvatonin motivaatiotaululle. Tässä linkki: http://kuvaton.com/bshit/fineland.gif

Kuva olisi täydellinen ilman sitä epämuodostunutta suomenlippua.

Lisäys: Olen joskus miettinyt, kuka olisin Frendeissä. Noh, Chandler, tietty ;< Tänään tuo valinta vahvistui entisestään. Katsokaa Janicea! Hän on niin nättinä, ihana mekko, ihanat hiukset ja se äänikin on vain persoonallinen. Olen aivan varma, että minä tulen isona seurustelemaan "Janicen" kanssa ja eroamme ja palaamme yhteen varmaan 30 kertaa, enkä itsekään tiedä, rakastanko vai vihaanko häntä.

PPS: Muisti on hauskaa. Muistan niin elävästi tämän jakson "Vividly" kohdan, jonka Monica vastaa, kun kysytään, muistaako hän Janicen. Tämä taitaa olla kolmas kerta kun näen tämän jakson ja kehdella vikalla kerralla olen jo etukäteen minuuttia ennen tiennyt, että nyt se tulee ja muistan jo valmiiksi sanoa ääneen VIVIDLY ennenkuin Monica sanoo. Miksi muistan tälläisiä asioista, mutten sitä, mitä tein eilen tai missä on minun sakset?

Kind of, tai siis, no niin no...

Tämän päivän hesarissa on kommenttini nuorten seksinmyymiseen liittyen. Se on se, jonka perässä on nimmari DamienThorn.

Tunnen itseni viisaaksi, kun minua siteerataan. Nyt sitten vain odottelen tappouhkauksia niiltä, joiden mielestä seksin myyminen on aina kamalaa ja väärin ja minä olen sairas, kun vertasin sitä mäkkärityöskentelyyn. Toki hankin myös myös oman turvamiehen mäkkärityöskentelijöiden vihan takia. "Rumat ja vittumaiset asiakkaat" voivat myös taputtaa nyrkillä päätäni.

Äh, tämä oli vain tekosyy tehdä vielä yksi "epävirallinen" ennenkuin palaan normityyliin. Tai miksi edes palaisin, sen koko hommanhan idea oli se, ettei bloggaus olisi kravaattikaulaisen jäykkää, vaan hauskaa.

Tein itselleni kasvonaamion. Ostin sen joskus ennen joulua, mutta mulla ei muka koskaan ollut varttia aikaa sitä naamaani laittaa. Kun venyttelin keittiössä ja tunsin, miten aurinko porotti ikkunan läpi, tuli yhtäkkiä olo, että nyt haluan nauttia vähän tästä hetkestä. Kävin heittämässä mällit naamaan (naamiopurkista), istahdin sohvalle, avasin kaikki verhot ja kaihtimet ja otin niin laiskan asennon, että itseäkin melkein hävetti. Sitten lueskelin jotain apteekkisanomia läpi ja annoin auringon lämmittää. Ihanaa.

Naamion poistaminen ei sitten ollutkaan ihan niin. Se muodostaa ohuen kalvon, jonka pitäisi lähteä vetämällä irti. No lähtihän se, millin kokoisina suikaleina. En tainnut laittaa tarpeeksi tai vedin väärin, kun sen poisto oli niin hankalaa. Juvelalta tuntui. En tiedä, onko tuosta mitään apua, mutta kun rahat tuhlasin tuotteeseen, niin pitäähän sitä käyttää.

Nyt vedän kaukauta ja itsetehtyä pizzaa. Ah. Vielä kun ei kokoajan jyskyttäisi takaraivossa (pääkipu ja) tieto siitä, että pitäisi tehdä jotain hyödyllisempääkin, kuten opetella torstain työhaastattelua varten. Kakkapyllyt. En taho! Tahon maata sohvalla ja katsoa aurinkoon.

Olen myös virallisesti nyt vanha. Aamulla jotain s-etulehteä ja sen ruokaliitettä selatessa tuli yhtäkkiä hirveä halu asua helsingissä nätisti sisustetussa kämpässä, kutsua joku kaveri kylään, kokata jotain hyvää ruokaa (ei liian fiiniä, muttei mitään lasagneakaan), jonka resepti on uusi ja se vaatisi molemmilta hieman kokkaustyötä. Sitten ruoka uuniin, ulos lenkille ja sen jälkeen paluu takaisin kämpille, ruoan syönti ja jälkiruoaksi olut tai pari. Tämä kaikki lauantaina/sunnuntaina aamupäivällä siten, että kun kaveri lähtisi kotiinsa, kello olisi vasta jotain 14. Heräisin siis kahdeksalta.

Tuo on niin "nuori aikuinen" kliseistä, että olisin aina ennen vihannut sitä. Nytpä en. Kuulostaisi ihanalta.

Jatketaan tällä "epävirallisella" linjalla, päähän koskee liikaa puhua keveistä tapahtumista. Aika karsea krapula taas. Herätessä oli vielä känni ja koko päivän on koskenut päähän. Ei onneksi superpahasti, muttei tämä ole toisaalta parantunutkaan, vaikka olen pari särkylääkettäkin jo ottanut. Ibuprofeiinia ei mahan takia uskalla enempää ja maksan takia ei voi parasetamoliin koskea. Plaah. Amputoikaa mun pää.

Krapulaherkkyyttä on myös ilmassa. Katsoin yhden joskus ajat sitten ostamistani kauhuleffoista, joita en ole vielä saanut katsottua. Nimi oli Dagon, eli H.P.Lovecraftin myytistöön perustuva! Jeij! Paitsi että oli naurettavan paska leffa. Niin, krapulaherkkyys, itkin melkein silmät päästäni kun puoliksi ihminen, puoliksi mustekala, eli Dagon-papitar katsoi vetisin räpäyttämättömin silmin päähenkilöä. Oih! Kannustin niin häntä! Uhraa! Onnistu! Elä loputon elämä Dagonin kanssa Suurten Muinaisten piilopaikassa. Oih! En ole luonteeltani sellainen, että leffoissa kannattaisin pahiksia, mutta nyt oli pakko. Mustekalajaloistaan huolimatta hän oli niin ihana! Mäkin tahon veteen! Mut sit tulisi kylmä :<

Ajattelin rakentaa supertörmäyttimen, jossa törmäyttäisin kaksi lehmää. Ne luultavasti lehahtaisivat liekkeihin. (Paitsi nyt rupesi itkettämään ajatus törmäävistä lehmistä, en mä voisikaan!)

Lisäys:

Jessica! Oih! Jessica! Olet syömmeissäin mun kiiltävine paitoinesi ja pornosukkinesi, lampaanpaisti kädessä ja valloittava hymy naamalla. Ah, voi kun ma sua lempisin, niin tuskin yhtään empisin.

Runo Jessicalle (kuka on Jessica kysymykseen vastaus: katso selviytyjiä)

...on tämä viesti.

Heti aamusta lähtien on ollut jotenkin kamalan tuskainen olo päässä. Kun köyristelee ja nousee, päässä jyskyttää veri kuin krapulassa. Lähdin käymään työkkärissä ja matkalla lumihanki oli lähes mustaa, silmissä vain vilisi kipinöitä ja pyöräilyn loputtua tuntui, että pyörryn. Pääkipu jatkuu jo kuukautta putkeen. Vituttaa kohta! On kokoajan olo, ettei aivot saa happea ja pää tuntuu uniselta ja kipeältä.

Kivempiin asioihin. Kävin työkkärissä, kun piti ja sain kuulla, että olen saanut myöntävän työttömyyskorvauspäätöksen jo tammikuun lopussa. Mitävit!? Eipä ole mitään kirjettä kuulunut. Epäilen kovasti, että paikallinen postihenkilö vetää välistä, koska Lappeenrannassa asuessa voitin lähes kuukausittain arvonnoissa jotain, nyt en ollenkaan. Parin kuukauden työttömyyskorvaukset on siis tulossa sen kun haen. Jeij!

Nyt kun maistelen vähän viinamäen veljeksiä, päätuska helpottaa. "Väsyneet aivot" saavat nukkua ja tuntuu niin paljon vapaammalta. Päässä kun on ollut sama olo, mitä jaloissa on, jos seisoo koko päivän. Kolottavan raskas. Nyt on kevyt. Ihanaa. Alunperin piti mennä johonkin bändi-iltaan, mutten kyllä jaksa kävellä keskustaan asti. Menen varmaan karaokebaariin. Ehkä olen tänään sosiaalinen. Nyt on vähän sellainen olo. Jeij.

Mun piti sanoa vielä jotain, jotain jonka takia tein koko tämän. En muista. Nauttikaa. Halatkaa mua huomenna ja sanokaa, että "Krapula on normaalia". Tai tulkaan joku juomaan mun kaa, hellään huomaan, viinan suomaan, koirat nuomaan! Kikalzum!

Lisäedit: Olen nauranut tänään jo kahdesti. Kiitos Simpsons, kiitos O.C. :>>

Krapulaedit: Joku vanhempi miesherra tarjosi minulle koko illan. Osoitin taas, miten helppo on tutustua ihmisiin (jos se tutustuttava on >40v mies). Voi kun osaisin saman nuorien kohdalla. No mut kivaa oli rupatella ja saahan sitä aina eri katsontakantaa asioihin, kun toinen on ukki ja itse pelkää edes niiden ekojen päpänöiden tekemistä.

Ainiin, tulkaa joku haistamaan tänne mun kämppään, haiseeko täällä joku outo. Joko mulla on aivokasvain ja haamuhajuja tai sit joku rotta on kuollut jonnekin piiloon. Koko kämppä haisee oudolta, mutta vaikka kuinka yritän paikallistaa hajua, en koskaan onnistu. Eilen täällä haisi palanut, tänään kitkerä. Ehkä kyseessä voi olla naapuritkin, sama ilmaputki mulle tulee.

Tässäpä lista mainoksista, joita pidän aivan mahtavina. En ota tarkemmin kantaa siihen, saako se mainos ostamaan minut sen tuotteen, minkä pitikin vai onko mainos vain hauska, vaikkei toimi. Whaevö. Tarkennan listaa sitä mukaa kun muistan lisää. Muistini on niin reikäinen, että hyvinkin saatan unohtaa täysin, kenen mainos kyseessä oli.

Turun sinappi : Mies ulkomailla
- Mainos on ihanan suomijuntti. Vaikka mainos noin itsessään onkin "ihan hyvä", niin se huippuus tulee muutamasta sanasta. Kun intialaisen näköinen kauppias tarjoaa jotain munakoisia ja sanoo sitä "Pinjaoksi" ja kun lopulta suomalainen mies sanoo "Nou saiböl", tarkoittaen, ettei se sinappi ole sipuli, ei voi olla perse repeämättä. NOU SAIBÖL! VE SPIIK VERI KOOT ENKLISH! Nou saibölistä onkin tullut itselleni fraasi, jota toistan päivästä toiseen ja aina siitä niin huvitun

Fonecta : Pissikset
- Rohkea ja niin humoristinen mainos. Vaikkeivat ne pissikset itsessään liitykään mihinkään, ne saavat huomion puolelleen. Mikä parasta, sen brunetin pissiksen nariseva ääni on niin täydellinen, että se sopii kuin timmit byysat jalkaan. Ois pitäny laittaa timmimmät! Kunniamaininta myös "For realin" viittomalle. Tämäkin tuli omaan käyttöön välittömästi.

Fonecta : Amikset
- Mä en tajunnut tätä mainosta pitkään aikaan. Kyllähän se subbarien jytinä kikatutti, mutta se "Kiitti vain" meni jotenkin ohi. Sitten lopulta tajusin (enkä enää tajua, miten tätä ei voi tajuta). Tyttö ärsyyntyi siitä, kun pojan kaveri pelleilee pupunkorvat päässä ja lähtee kävelemään. Poika sanoo "Kiitti vain" sarkastisesti, johon joko typerästi tai vastasarkastisesti toinen vastaa "Eipä kestä" ja jatkaa höpötystä subbarien jytinästä. Hahaa, se murre vielä kruunaa kaiken!

DNA : Pissikset
- Pissikset ovat hauskoja, siitä ei pääse mihinkään. DNA:lla on montakin hyvää mainosta, mutta ne ovat kuitenkin nykyään jo niin kuluneita, että tämä yksi on jäänyt tuoreemmin mieleen, koska sitä ei raiskattu näyttämällä liikaa. Kyseessä on siis "Mutsis on" mainos, jonka uskomattomin neronleimaus on vaaleanpunaisella kynällä toisen lähettämiä tekstiä skriivaava tyttö, joka kysyy "Däböl vii?". En tiedä miksi se on edes niin hauskaa, kun W on double-v, mutta jotenkin se suomalainen lausuntatapa yhdistettynä pissiksyyteen saa räät taas tursuamaan nenästä

Axe : Inca
- Axen mainokset ovat nykyään lässähtäneet ja moni vihaa niiden seksististä asennetta (joskin on väärin sanoa mainosten loukkaavan vain naisia, koska nehän stereotypisoivat molemmat sukupuolet). Itse olen aina tykännyt Axen mainoksista, mutta vain ne ekat olivat oikeasti huippuja. Ihan eka näkemäni Axen mainos oli kolmiosainen mainos Incasta. Mainoksen perusversiossa superhot mies suihkuttaa hississä itseesän Incaa ja lähtee pois. Hissiin tulee ruipelo nörtti, johon myös Incan haju tarttuu ja pian hissiin tunkeekin seksikäs nainen kyytiin ;) ilmeen kera. Ok. Paska mainos, jos se olisi tähän jäänyt. Hommasta teki kuitenkin hauskan ja nerokkaan se, että versiossa 2 seksikkän naisen sijaan hissiin tunki vanha mummo ;)-ilmeellä ja kolmannessa versiossa iso homo. Höräyttävää ja jopa vielä uskaliasta siihen herran aikaan. Tämä mainos oli myös mainoksena niin toimiva, että aloin käyttämään Axea ja Inca on edelleen Axen deudoranteista lempparini ja sillä vientiä riitti. Nykyään Axet jätän ihan kiltisti kauppaan ja käytän hajuttomampia dödöjä, mutta Incalle silti vielä sydän sykkii. Se tuoksuu piparilta. Höhöö, ihanata!

McDonalds : Syökää kanaa
- Mäkkärin suomimainokset ovat ihan sairaan hyviä! Näistä on poistettu kaikki oksettava "we are best friends and we smile and have fun all night long" jenkkioksetuspaska, mitä coca-cola company edelleen harrastaa. Nämä ovat suomalaisia! Tuollaisia me ollaan! Vähän hölmöjä ja juroja. Näihin samaistuu! En vieläkään käy mäkissä, mutta nyt jo melkein.

Paras syökää kanaa mainos on se uusin, jossa sika istuu jonkun blondin kanssa mäkkärissä ja selittää jotain. Superhöräyttävänä kohta "...jotain apinoita toppapuvuissa". Höhöö :D Myös Wagner-viittaus lämmittää mieltä.

McDonalds : "Voi se olla mieskin"
- En tiedä ylianalysoinko liikaa, mutta minusta tämä video selvästi osoittaa sen porukan lasipään olevan homo. Ei sillä, että tämä itsessään olisi jotenkin hauskaa, mutta kun se tehdään jotenkin sympaattisen huumorillisesti ja samalla näiden mainosten tyyliin niin koruttoman suomalaisesti, se saa kikatuttamaan. Sopivan uskaliasta jähmeältä brändiltä.

Lisäksi kunniamaininnat mahtavasta musiikista, tms:

Valio : laktoosittomat maitotuotteet
- Se musa! Oih! Kilkattelu jää niin päähäni ja tämä mainos vetää aina suupielet kohti korvia. Lopun ylisöpö ja viaton poikakin vain lisää tehoa. I love!

Knorr : pussikeitot
- Taas musiikki! Helvetti kun en edes nyt saa päähäni miten se meni, mutta silti!

Joku vakuutusyhtiö?? : vakuutukset
- En muista yhtiön nimeä, mutta mainoksessa oli seinä täynnä asiakkaiden kuvia ja mainosvideo eteni kuva kerrallaan aina sisentyen hetkeksi yhteen kuvaan, josta näkyi kuvakerrallaan-videota pienen hetken. Ihan uskomattoman tunnelmallista ylipäätään on tuo tekniikka, että video koostuu vain kuvista, eikä jatkuvasta videovirrasta ja musiikki vielä lisäsi haikeutta. Tälläiset mainokset tosin aina itkettävät hienoudellaan, jonka takia näitä ei voi ihan supertoplistalle laskea, vaikkei se itku mainoksesta johdukaan

Joko nukuin toooosi pitkään tai perjantai tuli nopeammin kuin luulinkaan. Heräsin nimittäin klo 11 siihen, kun puhelin soi. Numero oli 020 alkuinen, joka lehtimyyjäsäikäytti, mutta vastasin silti. Kannatti vastata. Eilinen työhaastattelu oli sitten mennyt sen verran hyvin haastattelijoidenkin mielestä, että tervetuloa toiselle haastattelukierrokselle viikon päästä torstaina. Kiitos! Nähdään siellä.

Eli jeij! Mä pärjäsin! Mä olen paras! Huipuin! Kävelevä kultakimpale, joka on tehty platinasta ja on painonsa arvossa timanttia! Jee! Tietenkin syy, miksi minulle soitettiin tänään, eikä vasta perjantaina kuin luvattiin, oli minun täydellisyydessäni *paistattel* Nojoo, ehkä kusi ei ihan noin paljoa noussut päähän, mutta lämmittihän se sydäntä. Nyt vielä kun handlaisinkin toisenkin haastattelukierroksen. Pitää taas vain jaksaa valmistautua kovasti, vaikka se onkin niin kuluttavaa. Mitä enemmän valmistautuu, sitä enemmän jännittää. Jos menisin vain ihan kylmiltään, ei etukäteen jännittäisi, mutta sitten tuskin mitään paikkaakaan olisi tarjolla. Äää.

Palkitsin itseni kirjoittamalla ostoslistaan "Jotain terveellistä hyvää ruokaa". Kun kello iski seitsemän ja en ollut vieläkään lähtenyt kauppaan, tein sitten hätäpäätöksen tehdä pizzaa. Pizzahan kun itsessään ei ole epäterveellistä, jos sen niin tekee, mutta pizzan epäterveellisin osa on ylensyönti. Noh, hups, ylensöin, mutta ei siitä nyt enempää. Jäi sentään puoli peltiä jäljelle! Ihan pizzavinkkinä se, että laittakaa kolmasosa pizzajauhoista soijajauhona. Silloin pohjasta tulee helvetisti paremmanmakuisempaa ja rapeampaa, sekä terveellisempääkin. Soijajauholla jatkettu pohja on niin hyvää, että sitä pelkkää pohjaa tekisi mieli jo syödä. Maistuu vähän leivoksen ja teeleivän sekoitukselta, muttei makealta. Päälle tuli kotipizzatyyliin paljon kaikkea, eli hirveästi jauhelihaa, sipulia, valkosipulia, meetvurstia, chiliä ja lihapullia. Vielä juustot päälle ja om nom nom nom nom! Ainiin, omapizzavinkki 2, lorauttakaa tomaattipyreen sekaan vähän öljyä ja mausteita, jolloin sitä on helpompi levittää pizzan päälle ja se maistuu paremmalta.

Samaan "juhlintaan" kuului myös Kukkia ja sidontaa -leffan katsominen. Olin sen joku viikko sitten ostanut ja ajattelin nyt sitten mulkaista pois. Sarjan olen nähnyt jo aikaisemmin, leffaa en vielä. Ei voi sanoa mitään muuta kuin sen, että mahtava sarja, huono leffa. Kitsastelutyyliin leffassa ei ollut loppuminuuttia lukuunottamatta mitään sellaista, mitä sarjassa ei olisi. Sarja ja leffa eivät ole siis mitenkään erillisiä kokonaisuuksia, vaan ne on koostettu tismalleen samasta materiaalista. Koska sarja kestää 6 tuntia ja leffa alle 2 tuntia, niin leffasta oli leikkaamalla leikattu alkupuolelta ihan älyttömästä pätkiä pois. Voisi verrata siihen, että joku lukisi sinulle satukirjasta aina lauseen per sivu, sitten skippaisi pari sivua kokonaan, taas pari lausetta ja vasta viimeisen kappaleen lukisi sitten lähes kokonaan, vähän vain enää hyppien. Vaikkei juoni olekaan sarjankaan parasta antia, niin tätä leffaa katsomalla on kyllä niin pihalla koko juonesta, ettei rajaa. Juoni tuntuu myös niin paljon typerämmältä leffaversiossa, kun sarjaversiossa paremmin tajuaa, että se juoni on vain tekosyy pitää ne hahmot esillä ja koko sarja perustuu hahmojen inspirointiin (Stella Polariksen Vapaapudotus-sarjasta kun on lähtöisin koko proggis). Katsokaa, jos haluatte nähdä suomalaisia "amiksia" (amis ei tarkoita tässä millään tavalla ammattikoululaista, vaan stereotypiaa).

Suomalaisesta tuotannosta tulikin mieleen, että kun aamulla istuin ähtärillä vessassa, niin jostain lehdestä silmiini sattui mainos. "Äkkiä Anttolassa" on tulossa dvd-jakeluun maaliskuussa. JIIHAA! Taas yksi aivan järjettömän hyvä ja järjetön suomisarja tarjolla. Jos tykkään suomileffoista, tykkään vielä enemmän tietyistä suomikomediasarjoista. Nämä sarjat eivät ole mitään kummeleita tai vintiöitä, vaan enemmän normaalempia sarjoja, mutta vähintään yhtä hulluin kääntein. Vaatii ehkä tietynlaista näyttelijäuskollisuutta ja huonoille vitseille nauramista, mutta muhun uppoo. "Ossi oravannäköinenpoika" on vieläkin insideläppä sisarusten kesken ja naurattaa aina yhtä paljon, kun Hietalahti törttöilee pyörällä lapsi kyydissä. Pistäkää samalla kerralla kärryyn Muodollisesti pätevä. Se on ehkä hienovaraisempaa huumoria, mutta mahtavaa silti. Taas kerran tismalleen samat näyttelijät löydät sieltä. Ne parhaat. Vielä kun Nahkiaiset tulisi myyntiin. Se oli ehdottomasti sairain ja hauskin suomisarja mitä olen koskaan nähnyt. Mies tikkakisoissa naisen lapsivesien tullessa tai "Seinillä on korvat" tokaisu erään ammuttua haulikolla päänsä seinille ovat sellaista, jota ei voi kikattamatta katsoa. Kaiken kruunaa suomisarjoille tyypillinen karuus ja minimalistisuus. Ei ole koristeita, ei efektejä, eikä mitään turhaa. Juroa suomimutinaa vain ja absurdeja tilanteita.

Nyt väsyttää niin, että yritän tehdä lyhyemmän. En lupaa onnistuvani. Herätys oli klo 06.00. Kämpille palasin 23.30. Takana on siis reissu Helsinkiin työhaastatteluun. Itse haastattelu kesti 30 minuuttia, mutta kaikki muu sitten pitkään.

Sain nukuttua vähän alle viisi tuntia, joka on ihan hyvin reissupäiväksi. Kun on muulloin nukkunut enemmän, niin ei tuo yhden yön vähempi uni kehossa näy. Junassa alkoi jo mahanpohjaa kipristelemään, kun yritin äkkiä tankata ohjelmointikirjasta viimehetken vihjeitä. Vanhuuttani onnistuin jo reväyttämään rintanikin. Minulla on pari kertaa "revennyt" rinnasta joku. Tunne on sellainen, kuin rintaranka ja lihakset olisivat yhdessä jollain rustonpalaessa ja jossain tilantessa se rusto sitten repeää tai nitkahtaa, jolloin yhteen pieneen kohti rintaluuta tulee kylmänkipeä kohta ja se estää hyvinkin tehokkaasti liikkumisen. Kun ekan kerran tuon reväytin joskus loppusyksystä, en voinut liikkua mihinkään. Istuin työtuolilla kädet pöydällä, mutta kun ei siitä päässyt pois. Lopulta sain sitten koploteltua työpöydän alta hyllyköstä särkylääkettä (jossa sitä fiksuna pidän, varaudun kaikkeen) ja sen avulla saan vaihdettua asentoa. Noita revähdyksiä on tullut nyt useampia, mutta ne eivät onneksi ole olleet yhtä pahoja. Tai siis kipu on yhtä paha, mutta se kipua katoaa jossain kymmenessä minuutissa, jos ei liiku. Niin kävi nytkin. Onneksi.

Juna oli Helsingissä 13.00 ja haastattelu alkoi 16.30. Paljon luppoaikaa, mutta koska en ollut ennättänyt vielä yhtään valmistautua haastattelukysymyksiin, oli pakko valmistautua niihin. Enkä mä yksin olisi osannut shopatakaan. Istuin sit aseman kovalla penkillä ja tein muistiinpanoja ja mietin vahvuuksiani, heikkouksiani ja sitä, miksi juuri MINUT pitäisi palkata. Maalaisböndenä vähän myös hirvitti se, kun ympärillä kuului huutoa ja tappelua ja tuhatta eri ulkomaan kieltä, muttei yhtään suomalaista murretta. Lopulta sitä kuitenkin huomasi, että spuget olivat harmittomia, vaikka vähän toisia mätkivätkin ja hirveää mekkalaa pitivät. Sain olla loppujen lopuksi tosi rauhassa, vain muutama tuli ihan juttelulle. Vaikka kovasti muistiinpanoihini uppouduinkin, niin onhan se aina yhtä mieltäylentävää olla asemalla ja katsoa satoja ihmisiä, jotka valuvat sisään ja ulos. Etenkin kun Helsingissä näyttää olevan muotia, että joka toisella tytöllä on sukkahousuja, pitkiä sukkia ja ties mitä jalkahienouksia. Jeij.

Lähdin tosi hyvissä ajoin haastatteluun. Haastattelu oli hernesaaressa, jonne oli jonkun karttapalvelun mukaan 3.5km (jota tosin epäilen). Ajattelin kävellä, kun aikaa on. Onneksi sitä luppoaikaa riitti, eksyin nimittäin viidesti. Minulla oli mukana kartta, johon juuri mahtui se reitti, mutta esim. asemarakennusta siinä ei juuri enää näkynyt. Kun lähdin asemalta heti väärään suuntaan, tuli vastaan katuja, joita ei kartalla ollut. Kiertelin sit ympäri asemaa, enkä löytänyt yhtäkään katua, mikä olisi kartalla. Lopulta summassa vain kävelin johonkin suuntiin, kunnes lopulta parin erheen jälkeen löysin kadun kartalta. Sitä katua sit sahasin kolmesti päästä päähän, kunnes tajusin missä kohden olen. Jotenkin kuvittelin, että minun pitää kävellä ihan eri suuntaan, joka hämäsi. Kartalle päästyäni matka oli kuitenkin nopea ja helppo. Itseasiassa tosi nopea. Täällä Varkaudessa töihin on matkaa 2.5 kilsaa ja sitä ei nopeasti harppomallakaan pääse alle 30 minuutin ja silti nyt muka vieraassa kaupungissa kävelin nenä kartassa alle 30 minuutissa 3.5 kilsaa. Jompi kumpi valehtelee. Matka tuntui kyllä paljon lyhyemmältä kuin Varkaudessa, eli ehkä molemmat valehtelee.

Toinen pelkoni, oikean talon ja siellä oikean firman löytyminen osottautui onneksi turhaksi. Firmalla oli ihan oma talonsa, vaikka samassa osotteessa googlen mukaan olikin tuhat eri firmaa. Tai ehkä niillä oli oma ovi yhteen taloon. Respan kiltti henkilö antoi vierailijakortin ja käski odottamaan. Herralle kiitos, odotustiloissa oli vessa, peilillinen vessa, joten pääsin pyyhkimään hiet naamasta, hätäpissalle ja tarkistamaan, ettei naamassa ole mitään pielessä. Heti kun tulin ulos vessasta, törmäsinkin jo haastattelijaan. Huh, hyvä tuuri. Koska molemmat oltiin jo paikalla, niin aloitettiin haastattelu sit 30 minsaa etuajassa.

Haastattelu meni minusta hyvin. Annoin itsestäni niin hyvän kuvan kuin osasin sortumatta ylisanoihin tai valehteluun. Minulla oli toki puutteita, mutta myös vahvuuksia. Valmistautuminen auttoi! Muutama virke päättyi "ja" sanaan (paha tapani) ja välillä tajusin ryystäväni vesimukista, mutta en minä paljon tuon parempaan pystykään. Jos en saa töitä, sit en saa, mutta olin sentään itseeni tyytyväinen, joka on tärkeää. Katsoin silmiin, olin aktiivinen, jne.

Kiva oli myös kierrellä haastattelun jälkeen erään (netti)kaveritytön kanssa, jota muuten jotenkin muistelin tosi paljon pidemmäksi kuin hän olikaan, kaupoissa. Harmi vain, että aikaa oli vähän, reppu repi olkapäätäni, jalkani olivat tulessa ja lonkkia pakotti. Ehkä seuraavalla kerralla vähän virkeämmällä mielellä ja enemmällä ajalla ennättää helsingöidä.

Ja nyt sit kotona. Lonkkiin koskee ja jalat ovat vieläkin tulessa. Söin puoli purkkia hernaria ja kai tästä pitäisi nukkuun. Kai. Outoa on se, ettei tästä matkasta ole tullut vielä yhtään haikea olo. No, eihän tämä mikään hupireissu ollutkaan, mutta silti vaihtelua ja yleensä nämä aiheuttavat snifo-olotilaa. Ehkä yöllä sit.

Olen koko viikon valmistautunut siihen työhaastatteluun ja välillä vähän kyrpii ja tylsii, kun ei tunnu jäävän aikaa muuhun. Tämä on taas sitä tyypillistä, että nyt kun tekee jotain, ei ole aikaa tai mahdollisuutta lähteä esim. ulos juhlimaan. Jos en tekisi mitään, niin en minä lähtisi siltikään, mutta eipä sitä nyt osaa ajatella. Sitähän se oli töissäkäydessäkin. Kun kävi töissä, ei ennättänyt/voida tehdä vaikka mitä. Nyt kun on työtön, ei jaksa/viitsi tehdä sitä samaa vaikka mitä.

Jotenkin nyt sitten stressi tai pelko vähän ryöpsähti yli, tuli kaikki vanhat ihmissuhteet mieleen ja sitten tuli yhdistetty paha olo kaipuusta, yksinäisyydestä ja samalla tietynlainen kateus/katkeruus, kun muilla on hauskaa ulkomailla ja baarissa ja juomassa ja bilettämässä ja irtosuhteissa ja työkavereiden kanssa pizzalla ja ties missä. Sitä vain tuijotti ikkunasta lumisadetta ja harmautta sälekaihtimien takaa ja oli taas olo kuin olisi vankilassa. Taisi päästä pari snifoakin siinä.

Pahin suru meni kyllä ohi, kun tajusi itsesäälikohtauksen tulevan ja vähenteli angstaustaan, mutta silti sellainen vähän alistuneen tylsä olo jäi. Fiksuna ymmärrän, että minä nyt voi lähteä baariin, kun muuten olisin krapulassa siellä haastattelussa. Menen sit haastattelun jälkeen. Näin minä itselleni sanon, mutten mene kuitenkaan. Tekisi mieli siellä Helsingissäkin jäädä bilettämään, kun kerta sinne asti menen, mutta sit pitäisi miettiä jotain yösijoja ja ääsh.

Unetkin olivat kamalia. Pitkästä aikaa taas muistin uneni lähes täydellisesti. Heti herättyäni en muistanut, mutta sitten iski sellainen kylmä aalto läpi ruumiin kun se uni muistui ja vähän aikaa oli tosi nihkeä olo sen takia. Onneksi muistin kuikin kaikkein parhaiten ajatukseni unessa: "Olisipa tämä unta! :'(". Se oli. Uni oli tyypilliseen tapaan aika unimainen, joten kaikessa mitä tapahtui ei ollut logiikkaa, enkä siksi jaksa sitä tarkasti kertoa. Olin kuitenkin jossain paikassa xyz vanhojen kaksoistutkintokoulukavereiden kanssa saunassa ja minä pidin heitä nörtteinä ja he minua pahiksena ja sit kun kyllästyin heidän seuraan, kiertelin ympäriinsä. Kyseessä oli joku leirikeskus, jossa oli myös vanhoja hylättyjä kerrostaloja. Näin välillä vilaukselta erästä naapurifirmassa (siis oikeasti) työssä olevaa henkilöä ja hänestä jotenkin huokui pahuus. Tuli mieleen heti Hellraiserit ja se isoin pahis niistä, jolla on aurinkolasit. Hän jotenkin kommunikoi minulle, ei puheella, mutta muuten, että hän haluaisi tappaa minut. Tämä ei ollut itsessään mitenkään pelottavaa, vaan jopa vähän hupaisaa ja haasteellista, kuin jossain tietokonepelissä. Minulla olikin pian kädessäni kultainen pistooli ja hän yllättyi, kun taas häneen törmätessä vedin sen eteen. Hän toki yritti puolustautua ja ampua minua, mutta minä vain nauroin ja ammuin häntä kahdesti vatsaan ja sitten useasti niskaan. Tiesin kokoajan, että tämä on _oikeaa_ elämää, vaikka se tuntuikin niin pelimäisen epätodelliselta. Tiesin, että joudun tietenkin ongelmiin murhasta ja tiesin sen, että jos haluan päästä kuin koira veräjästä, niin ei minun olisi pitänyt keskellä päivää ampua toista leirikeskuksen lähellä olevalle asfaltille.

Vierin ruumiin järveen ja viskasin aseen myös sinne, mutten sen kummemmin peitellyt verijälkiä. Nyt uni kiepsahti sen verran, että se tapettu olikin jonkun leiriläisen isä ja parin päivän päästä hän alkoi kyselemään, että olenko nähnyt hänen isäänsä ja kohta koko leiriväki etsi sitä henkilöä. Olin tietenkin ihan paskat housuissa, kun tiesin paljastuvani kohta, mutten voinut paljastaa. Miten olisin voinutkaan. "Joo, kyllä mä tiedän missä isäsi on, ammuin hänet". Vaikka tiesin, että jään kuitenkin kiinni ja ehkä tuomioni pienenisi tunnustamalla, en voinut. Taas uni kiepsahti ja olin hylätyn kerrostalon yläkerroksissa vessassa ja katsoin kun vessanpöntöstä pulppuaa mustaa vettä lattialle. Tunsin taas sellaista painostavaa oloa kuin alussakin ja tiesin, että minua etsittiin murhasta. Juoksin alakertaan ja yritin löytää jotain piiloa, mutta joka paikassa valui sitä mustaa vessanpönttövettä ja ahdistava olo vain kasvoi, kun ympäriltä kuului ääniä, jotka halusivat "vain jutella" kanssani. Jeah. Tässä vaiheessa lopulta tajusin, että minä ihan oikeasti joudun vankilaan. Ei tämä ole mitään pelleilyä tai peliä. 8 vuotta murhasta. Ehkä jopa elinkautinen. En minä halua vankilaan, minut hakataan siellä joka päivä! Ei, ei vankila ole siisti paikka tai mikään vitun hotelli, kuten monet uikuttavat, vaan se on ihan hirveä sosiaalisesti henkilölle, joka ei osaa pitää puolta itsestään. Pian jo sitten rukoilinkin, että se kyseinen henkilö olisi elossa. En minä tajua miten hän olisi voinut olla, kun häntä ammuin, mutta sain yhtäkkiä tekstiviestin, jossa luki "Minä olen elossa". En tiedä olinko helpottuneempi vai kauhistuneempi, mutta pian olin kolmestaan tämän "uhrin" ja hänen identtisen kaksosensa jossain tuuletusluukussa. En tajunnut kenet minä ammuin, muttei sillä niin väliä.

Sitten vartija olikin jo kimpussamme ja kohta istuin vartija-auton takapenkillä ja vartija huusi naama punaisena haukkuen minua ja sanoin, että joudun vankilaan ja toivottavasti minut raiskataan ja hakataan joka päivä. Tiesin, että en minä enää mistään murhasta tuomita saa, mutta murhan yritys/tms lienee sekin parin vuoden kakku ja ihan sama onko kyse viikosta vai vuodesta, en minä kestä kuitenkaan sitä. Tässä vaiheessa sitten jo rukoilinkin, että voi ei, miksi tämä ei ole unta ja tunsin, kun vartija nosti minua seinille, huusi ja hakkasi pampulla. Miksi tämä ei ole unta...

Yleensä tuollaisiin uniin herää hikisenä ja hetken päästä tajuaa, että se oli unta. Huh. Sydän kevenee ja voi jatkaa unia. Nyt tuo uni ei ollut viimeinen, enkä herännyt hikisenä siitä, vaan ihan normaalisti aamun tultua. Koska en jo yöllä tajunnut tuon olevan unta, niin jotenkin aamulla ei enää auttanut sen uneksi tajuaminen ja tuo paska fiilis jäi päälle. On kamalan syyllinen olo, ihan kuin oikeasti olisi tehnyt jotain väärää. Nyt vain odotan, milloin poliisit soittavat ja kysyvät missä olin viime yönä. Sängyssäni... kai :D

Tästäpä tuli unipainotteinen. Pliu. Puu.