IRC-Galleria

Välillä en ymmärrä elämää. En osaa suunnistaa todellisuuden rakenteissa, harhailen vain elämäntilanteesta ja tapahtumasta toiseen. Valuuko elämä hukkaan jos se on ihan kivaa, muttei ole mitään korkeampaa tarkoitusta? Muuta kuin viihtyminen, arjessa pärjääminen ja pyrkiminen terveisiin elämäntapoihin? Ihan kuin meillä länsimaissa ei olisi enää korkeampia asioita, sellaisia joiden vuoksi taistelisi tai jopa kuolisi? Ehkä näin on hyvä? Riittäisikö hyväntekeväisyys, esim. seuran pitäminen vanhuksille tai kehitysvammaisille?

Elämä on kuin bambuviidakko täynnä tiikereita, joita ei erota raitojen toimiessa täydellisinä suojaväreinä. Jos saa kovan vauhdin päälle, bambut ja raidat vain vilisevät silmissä, sitä vaan juoksee elämän laidalta toiselle, tarkoittaen siis ei vertauskuvallisessa maailmassa täysillä elämistä, uusien ihmisten tapaamista, uusien kokemusten hankkimista ja sitä miten elämä on oikeaa elämää ja saa tästä maailmankaikkeudesta paljonkin irti. Mutta juokseminen väsyttää, ihminen hengästyy ja jää puuskuttamaan paikoilleen. Yhtäkkiä korkeat bambut ahdistavat kaatuessaan silmille, ja ne pirun tiikerit vaanimassa kaikkialla. Pian huomaa olevansa pelokas ja ahdistunut. Juokseminen ei onnistu. Puuskutus loppuu mutta vauhti ei silti enää ole entisensä.

En ole mikään Nieche tai Sartre kun alan filosofoimaan :´(

Ehkä haen jäätelöä Alepasta kun kerran muutin tänne missä kaupat on 23 saakka auki. Vähän ikävä kavereita joiden kanssa istua sohvalla, syödä jäätelöä ja pelailla pleikkaria tai katsella John Woon tai Bruce Leen elokuvia.

Mistä mieleen, yks kiva poika kutsui kyllä katsomaan kanssaan Conan Barbaari -elokuvat ja Red Sonjan putkeen. Miten voisin kieltäytyä!

Mutt nyt sitä jäätelöä! Toivottavasti ihmiset ei katsele kun unirytmi taas kesäloman vuoksi ihan pilalla, ja oon heräilin tuossa äsken vasta. Kesäiselle hielle haisten ja silmäpussit rintojen päällä roikkuen eteenpäin!