IRC-Galleria

Pohdintoja ulkonäön merkityksestä:

On useita sanontoja jotka tähän aiheeseen voisin poimia mutta tarkastelen tätä kuitenkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta yksilönä. Nykypäivän yhteiskunta on toisaalta laajentanut suvaitsevuuttaan ulkoisten seikkojen suhteen mutta samalla vaatimukset ovat kiristyneet. Viestimet syöttävät päähämme sitä miten sinun tulee olla hoikempi/lihaksikkaampi, isorintaisempi jne. saadaksesi hyväksyntää ja ihailua.

Huomaatteko muuten sen että vanhuus on yhteiskunnassamme synonyymi kielletylle ja huonolle? Sanotaan että joku näyttelijä on "rupsahtanut" kun hän on vanhentunut ja liitteenä on kuvia "tässä herra X 20vnä ja tässä nyt (kuvien välissä on kulunut noin 20 vuotta) Mitä ihmettä? Ei kukaan ihminen mikään kone ole ja koneetkin ruostuu ja alkaa saada vikoja ajan kuluessa. Vanhentuminen on täysin luonnollista ja vaikka kuinka pitäisi itsestään huolta kuntoilemalla ja syömällä terveellisesti, ei kukaan meistä välty luonnolliselta prosessilta. Ei se ole mitään rupsahtamista. Miksi iän näkymistä pitäisi hävetä? Jos iäkäs ihminen näyttää huomattavasti nuoremmalta kuin kronologinen ikänsä onkaan, sanotaan että tämä on vanhentunut arvokkaasti. Mikä tekee ikäiseltään näyttämisestä "arvottomamman"? Olen tullut tässä tiedon valossa siihen tulokseen että nuoruus on sanaton symboli hyvinvoinnille ja sallimukselle, onnistumiselle. Nuoren kehon ajatellaan alitajuisesti olevan parempi ja kykenevämpi kuin vanhan kehon. Toki tämä osaltaan pitääkin paikkansa esimerkiksi fyysisissä töissä ja suorituskyvyssä. Mutta elämänkokemus ja tietoisuus saavutetaan yleensä pidemmässä aikajuoksussa.

Silti mietin että mikä vanhuudesta tekee negatiivista?
Usein kuulen sanottavan että "vanhukset on kuvottavia". En käsitä tätä. Itse näen vanhoissa rouvissa hyvin paljon kauneutta, useat heistä ovat iälleen sopivalla tavalla erittäin kauniita. Miksi vanhus ei voisi olla kaunis? Eiväthän kaikki nuoretkaan ihmiset automaattisesti ole kauniita niin miksi sitten kaikki vanhukset olisivat rumia? Siksikö vain että he ovat vanhoja, heissä ei ole sitä yhteiskunnan ihailemaa siloisuutta ja täyteläisyyttä?

Vanheneminen prosessina on varmasti vaikea. On vaikeaa hyväksyä iän tuomat muutokset, kun huomaa ettei kunto olekkaan enää niin hyvä kuin mihin on tottunut ja kasvot sekä keho muuttavat muotoaan. Mutta samalla tavalla muotoaan muuttaa myös yhteiskunta ja tavat yhteisössämme. Ei ympäristökään pysy samanlaisena, miksi odotetaan että ihmisetkään pysyisi. Voisin kuvitella että vanheneminen on kuin hidas murrosikä. Murroiässä tapahtuu lyhyessä ajassa huimia muutoksia ja niihin sopeutuminen saa ihmismielen usein hyvin hämilleen. Vanhetessa asiat tapahtuu hitaampaa vauhtia mutta niiden huomaaminen varmasti jollain tasoa hätkähdyttää useita. Oma keho koetaan pysyväksi joten sen muutokset luovat alitajuisen paniikin siitä että kuka olen, en olekkaan enää samanlainen kuin mitä olen tottunut.
Nykyajan valokuvaus-kulttuuri jossa kaikki taltioidaan, saa ihmisen kiinnittämään vielä entistä enemmän huomiota muutoksiinsa koska kuvista voi katsoa miten on vuosien saatossa muuttunut. Ilman kuvallisia muistoja, ihminen kiinnittäisi huomionsa itse muistoihin, eikä siihen miltä on muistojen aikaan näyttänyt.

Tänä päivänä, vaikka tietoisuus ja suvaitsevaisuus onkin lisääntynyt, niin sitä kautta myös vaatimukset ovat kiristyneet ja tämän päivän kauneuskäsite onkin todella kärjistynyt. Tämän hetken ihannoima kehonmalli on suotu hyvin harvoille luonnostaan.

Välillä mietin miten unohdamme ihmisen siellä kehonsa sisällä. Teemme hyvin monia päätelmiä pelkän ulkoisen perusteella ja sen vuoksi ehkä jätämme myös useita tilaisuuksia käyttämättä. Ennakkoluuloja saa toki olla, mutta niiden mukaan ei tarvitse toimia vaan ottaa itse selvää pitääkö ne omat luulot paikkaansa.

Tämän kaiken keskellä mietin välillä, että jos emme näkisi toisiamme, vaan voisimme vain kuulla, näkisimme silloin todennäköisesti sen ihmisen, (johon emme tutustuisi ulkokuoren perusteella) aivan uudella ja luultavasti positiivisemmalla tavalla.