Olo alkaa tuntumaan jo hiukan normaalilta,vaikka sitä nyt normaaliksi enään ikinä saa.
Tuntuu kuin se olisi ollut eilen kun vielä pikku tyttönä ryvin auton alla ja autoin mukamas isää korjaamaan autoa,tai kun sain päähäni lähteä ostamaan kivillä kaupasta ruokaa. Voi peeveli noita juttuja naurettiin isän kanssa, vielä enemmän isää nauratti kun tulimme malmin kentältä ja yläkerran asukille mukamas oli hirveästi asiaa ja hirveästi taaksepäin selostaessa käänsin katseeni eteenpäin jolloin mänty osui kohdalle ja kuinka ollakkaan enkö mennyt ja törmännyt siihen, tietysti loukkaannuin isälle siitä kun hän nauroi minulle mutta oma vikahan se tietenkin oli kun en katsonut eteeni. Voi näitä juttuja olisi vaikka kuinka paljon. Yksi mikä on tärkeää on se että muistoja ei kukaan pysty viemään.....Ne säilyy ikuisesti sydämmessä.