Jälleen siis yksi lukuvuosi takana ja kesäloma edessä. Tämä, mitä mä tässä nyt ajattelin ruveta tekemään, on ehkäpä typerintä, mitä kesäloman ensimmäisenä päivänä voi tehdä. Mutta mun ajatuksenkulkuni on sen verran tavallisuudesta poikkeavaa, että suotakoon tämä todennäköisesti perin kummalliseksi muodostuva pikku pohdiskelu minulle anteeksi.
Ja kun tuosta alkuhöpinästä ei varmaan kukaan saanut mitään tolkkua, niin sitä tässä siis aloin miettimään, että mitä tästä lukuvuodesta oikeastaan jäi käteen.
Viime syksyn ensimmäisenä koulupäivänä odotukseni lukion ensimmäisestä vuodesta olivat jotakuinkin tällaiset: mahdollisuuksia, avoimia ovia (lähinnä kuvainnollisesti), vapautta ja vaihtelua peruskouluajoille ja ennen kaikkea sisäistä valoa, jättiläissormea taivaasta tai aivan mitä tahansa, joka osoittaisi paikan lukion jälkeisessä opiskelu- ja työelämässä.
Herranjumala, noin mä taisin oikeesti ajatella.
No joo, nyt se ensimmäinen vuosi on siis takanapäin. Mietitäänpäs. Mä osaan muodostaa saksan kielen konjuktiivin pluskvamperfektin, käyttää englannin kielen indefiniittipronomineja ja sijoittaa ranskankielisten persoonapronominien adverbiaalimuodot oikein infinitiivin ja passé composén yhteydessä.
Mä tiedän, miten fundamentalistit tulkitsevat Raamattua, mikä sija metakognitiolla on kognitiivisessa oppimisessa, miten habituaatiota tapahtuu ja sen, että Australopithecus afarensisten aivokopan keskimääräinen tilavuus oli noin 400 kuutiosenttimetriä.
Tiedän senkin, että eksponenttiyhtälön voi ratkaista logaritmin avulla, tiedän mikä ero on vektorisuureen ja skalaarisuureen välillä. Pienen kertauksen jälkeen mä varmaankin osaisin piirtää sellaisen eetterin viivakaavan, jossa happeen on liittynyt etyyli- ja sykloheksyyliryhmät, ja jopa laskea sen moolimassan.
Mutta tiedättekö mitä? Jostain kumman syystä musta tuntuu silti siltä, etten oikeestaan tiedä mistään mitään. Enkä mä nyt lukion ensimmäisen vuoden jälkeen oo hullua hurskaampi sen suhteen, että mihin menen tai mitä teen lukion jälkeen.
Nyt kesäloman ensimmäisenä päivänä lukion ensimmäinen vuosi näyttää pikemminkin tältä: epävarmuutta, hikoilua, väsymystä, päänsärkyä, paineita, alituista ylioppilaskirjoituksilla pelottelua ja itselläni henkilökohtaisesti siihen vielä kaksi viikkoa sairaslomaa päälle uupumuksen takia. Joo-o.
No, mutta jottei tää nyt ihan menisi ahdistuneeksi teini-iän angstailuksi, pitää toki mainita ne asiat, jotka lukiossa miellyttivät ja pistivät välillä suun hymyynkin. Ja taisi siinä välillä purukalustokin vilkkua.
No ihan ensimmäiseksi täytyy tuoda esiin uusien, ihanien ystävyyssuhteiden muodostuminen ja vanhojen syventyminen. Se on aina ihan järkyttävän hienoa ja ehdottomasti mainitsemisen arvoista. Kiitos ja kumarrus niille, jotka kokevat jonkinlaisen ystävyyssuhteen kanssani omaavansa.
Ja sitten toiseksi: (tästä hyvästä saan melko varmasti hävyttömiä kommentteja, mutta pakko tämä on sanoa) opettajat. Ja ennen kuin alatte niille valkotakkisille sedille soitteleen, (mun osote on muuten Ylikyläntie 5, jos sitä ei joku muista) niin ajatelkaapa niitä hetkiä, kun nämä meidän inhimilliset suojelusenkelimme tällä kivisellä itsemme sivistämisen tiellä ovat tehneet päivästä sietämisen arvoisen tyhmillä vitseillään, mokillaan, käytöksellään, hymyillään... Ja silloinkin, kun niitä tekisi mieli tirvaista, niin loppujen lopuksi ne tekee vain työtään. Kaikillahan niillä on vähän eri tapa selviytyä siitä jobistaan. Jotkut tavat ovat hyvinkin miellyttäviä meidän uhrien mielestä, toiset taas hieman vähemmän miellyttäviä. Mutta yhtä kaikki, jotenkinhan niiden on ne jutut meidän kalloihin taottava, eikö?
En siis sano katuvani lukioon menoa, koska en tiedä onko sitä syytä katua. En myöskään julista tehneeni elämäni päätöstä menemällä lukioon, koska en tiedä edustaako se aivan sitäkään.
Ja kuten edellisestä varsin selkeästä ja helppolukuisesta kappaleesta varmasti huomaa, tällä nimenomaisella hetkellä en todella oikein koe tietäväni mistään mitään (pahoitteluni itseni toistamisesta), mutta kuten eräs uudenkarhea, raikas ja oivaltava sananlasku opastaa: "Eletään päivä kerrallaan."