IRC-Galleria

Ihmiset olivat muuttaneet pois

talo seisoi yksikseen

jonain yönä ikkunat oli rikottu

tyhjyys pääsi satimesta

seiniin tarrautuneet muistot

hengittivät omaan tahtiinsa

halusivat vielä pitää kotia.

Katselevat minua totisina salin seiniltä
muhkeiden kehyksien keskeltä
täällä aikanaan eläneet.

Tästä hekin kulkivat
näitä leveitä lattialankkuja pitkin.
Kynnykset, monien kulkemisien sillat
selät köyryssä,
yhä kantavat muistoa heidän askelistaan.

Himmeiden tapetti kerroksien alla
hengittävät vuosisataiset hirret
yhä voimissaan, ryhdikkäinä.

Vanha talo pitää minulle seuraa.
Hiljaisuudessa on hellyyttä.
Minua rakastetaan.

Niinä kesinä
kun aikaa mittasi
lesken lehti, kielo,
ahomansikka,
ja sisiliskon näkeminen
päivän tapaus,
tarttuivat leppäkertun
täplät minuunkin.
Kasvoin ikivanhaan sukuun
muurahaisen kanssa.

Lapsuuteni rantamaisemassa
ei enää mitään minua
tuskin varjoanikaan,
rantapolku metsittynyt
sen kivet sammaloituneet,
järvi vetäytynyt piiloon
ruohikon suojaan,
vieraita vastaantulijatkin.
Vain polun varrella
kissankäpälä
katsoo tutusti,
heti tunsimme toisemme
vuosikymmenien takaa.

Joki sukelsi lapsuuteni maisemaan,

villiruusujen tuoksu täytti pihapiirin,

aamu herätti minut äitini hyräilyyn,

ja korvikepannu porisi hellan reunalla.

Se pulppuaa purona puitten alla
se livertää leivona taivahalla.
Se sinkoaa silmiini säihkyvän säteen
se kasvattaa kukkasen kulkijan käteen.

Se laineena laulaa, se käkenä kukkuu,
se itkee ja nauraa, valvoo ja nukkuu.
Se utuisen unelman onnesta antaa
se lempeä lupaam se kaihoa kantaa.

Kahlailen kukkapeltojen keskellä
kauneuden ja kesän keskellä,
muistojen ja vapauden
ajattomuudessa
ja aurinko paistaa,
hellittää herkeämättä.

On kevät Suomessa
ja ilman kansi soi.
Taas leivo kohoo sineen
ja siellä ilakoi.
On kevät Suomessa
mailta kaukaisilta.
Pääskyin parvi saapuu
Niilin rantamilta.
On kevät Suomessa
ja musta multa maan
kohta kukkaa kantaa
pukee purppuraan.
On kevät Suomessa
järvet maamme tään kutsuu,
viittoo luokseen
taas venheet viilettää.
On kevät Suomessa
oi, tahdommehan kiittää,
kun valo, lämpö pohjolassa
kaikille taas riittää.

On suuri, keltainen täysikuu
ja tuhannet tähdet loistaa,
täss´ ihmismieli lumoutuu
kaikki turhat pelot poistaa.
Luo kuuset tummia varjojaan
vitivalkeille nietoksille,
lumikiteet hopeapuvuissaan
säihkyvät tanhuville.
Mä porraspieleen seisahdan
helmipöllön äänen kuulen,
ja jostain takaa vuosien
soi viesti iltatuulen.
Yön syliin hiljaa uinahdan
heitän huoleni muille maille.
Tästä kaikesta olen niin onnellinen,
en oo jäänyt mitään vaille.

Tervetuloa lumiset päivät
pakkasen pureva kieli,
hetken riennetään rinnatusten
voidellaan ilolla mieli.
Lähestytään, tutuiksi tullaan
ystäviksikin asti
onhan talven tutussa reessä
tarjolla riemujen lasti.
Käy auringon otsa punaiseksi
eikä taivaan navalle yllä,
mutta tähtimerta katsellessa
saa varmasti voimia kyllä.
Kesään on vielä sammakon loikka
nyt pimeän pesässä ollaan,
vaan allakassa päiviä piisaa
vielä pimeänkin se nollaa!

Näinä päivinä
puut lähettävät
koosteen
lukemattomista lehdistä
väripanoksena
ja avuliaat tuulen pojat
kantavat ilmaiseksi
joka pihaan.
Tarkkaile postiasi!