IRC-Galleria

Ambulanssimiehet jättivät minut aulaan ja lähtivät, he olivat työnsä tehneet. Eivät kai he nyt ylimääräistä tekisi ja kertoisi, mitä minä nyt teen (ainoa ratkaisu mikä ei ollut vieras, olisi että olisin lähtenyt pois, mutten minä sitä voinut tehdä, minuthan oli tuotu tänne väkisin). Onneksi yksi ambulanssimiehistä, nainen, joka oli kaikenlisäksi vasta harjoittelija, sanoi että minut on tuotu akuuttipäivystykseen ja että voin istua odottamaan, että minut kutsutaan sisään. Odottaminen oli uhkaavaa. Muutkaan eivät voineet psyykkisesti hyvin ja eräs nainen oli tipassa. Joku mies huusi. Odottaminen kesti kaksi tuntia. Sitten psykologi kutsui minut sisään selvittääkseen olinko akuutisti itsetuhoinen

Kun seisoin siinä tietämättä ollenkaan, mitä minulta odotettiin ja miten reagoida tai mitä tehdä seuraavaksi, tuli mieleeni eräs toinen tilanne, jossa oli käynyt samoin. Olin sinä aamuna lähettänyt tekstiviestin psykologilleni, jossa sanoin, että siskoni saa kaiken mitä omistan. Parin tunnin päästä sain soiton, että sihteeri oli nähnyt viestini ja että heillä oli ollut asiasta hätäkokous. Sanoin, että kuolemanhimo oli kadonnut (tuolloin mielentilani vaihtelivat äkisti) ja että olin ok. Puhelu loppui ja menin yläkertaan lukemaan. Kuudelta illalla ovea pakotettiin auki. Menin alakertaan katsomaan ja siellä oli kaksi oranssiin pukeutunutta miestä. Sanoin etten tarvitse ambulanssia ja että olin juuri lukemassa pääsykokeisiin. Juuri silloin siskoni tuli sisään ja hänet pakotettiin mukaani pukeutumaan. Siskoni joutui käsittelemään ambulanssimiehien mielipiteen, että ilman siskoani vieressä, olisin viiltänyt ranteet ja hän olisi menettänyt minut.

Ironista sinänsä, että jouduin osastolle juuri karkauspäivänä. Paitsi siksi, että olisi tosiaan tehnyt mieli karata, myös siksi että karkauspäivää ei ole joka vuosi. Tuntui, että jos tämä olisi sattunut jonain toisena vuonna, koko tapahtuma olisi pyyhkiytynyt pois. Hoitaja tuli minua, äitiä (joka oli tullut mukaan henkiseksi tueksi) ja minut sisään kirjoittanutta lääkäriä vastaan, ja valkoinen, kalterinen ovi sulkeutui takanamme. Hoitaja vei minut ensin kierrokselle. Keittiössä oli keski-ikäinen nainen keittämässä kahvia mielisairaalamaisessa aamutakissa. Nainen näytti uupuneelta elamäänsä, kuin hän tietäisi ettei koskaan pääse ulos. Sitten menimme olohuoneeseen, jossa istuivat kaikki ne, jotka eivät surreet yksin huoneissaan. Huomasin nuoren pojan, jolla oli mustat pitkät hiukset, mutten ajatellut asiaa sen enempää. Hoitaja vei minut huoneeseeni ja otti minulta pois kaikki omat tavarani. Se oli yleinen käytäntö, meillä ei saanut olla mitään millä voi satuttaa itseään. Kaikki tavarat luokiteltiin tällaisiksi. Huonetoverini (2) lähtivat ulos huoneestamme, jotta hoitaja saisi selittää käytäntöjä rauhassa. Tavarani merkittiin omaisuudekseni ja sain aamutakin, pyjaman ja tossut (omat vaatteeni luokiteltiin vaarallisiksi, sillä minihameessani kulkee pitsien välillä satiininauha, jolla voisi kuristautua)... Jatkuu...

Silmiä se ei tarvinnut, koska ulkopuolella ei ollut mitään katseltavaa, eikä kuuloa, koska ei ollut mitään kuultavaa, eikä sen ulkopuolella ollut ilmaa, joka olisi vaatinut hengittamistä. Se ei tarvinnut mitään ruumiinosaa, millä ottaa sisäänsä ruokaa tai minkä kautta poistaa sulamatonta, sillä mitään ei tullut siihen lisäksi eikä lähtenyt siitä, koska mitään muuta ei ollut olemassa. Se oli siten rakennettu, että se käytti ruokanaan omia jätteitään, ja kaiken mitä se teki tai mitä sille tehtiin, se itse aiheutti.

Lapsesta asti oon ollu herkkä, ailahtelevainen, itkuinen. Kaikki asiat on koskettanu mua. Maailma kiinnostanu. Jossain vaiheessa kaikki alko kusee. Mun mieli hajos palasiks ja aloin nähä itteni muissä. Mun oma sielu oli kuollu ja kaikki ulkopuolinen niin kaunista. Jo joskus viisveenä mul oli ollu fantasioita kuolemasta. Nyt ne lisäänty ja aloin viillellä ja kuristaa itteeni ja muuta.